Varsinaanen kokki

Minen oo koskaan ollu mikään varsinaanen kokki. Tenavat sanooki jo piänenä, notta ”Toisinansa meirän äitee onnistuu, toisinansa taas ei”. Koska on ollu liika vähä sualaa, koska on tullu liikaa jotaki toista lajia. Yks joulu latasin pikkuusen enemmän riisiä valamistumahan kun oli tarkootus ja siitä riisimäärästä olis riittäny koko komppanialle ainakin viikoksi. Mulle on siitä muutaman kerran vuasien saatos mainaastu.

Lapsuuren kotonani viälä asuessani valittin aina siivouksen ruaanlaiton sijasta. Nelijän kuukauren talouskoulun opitki valuuvat ku vesi hanhen selijästä, mutta oomma ny onneksi saanu kaks lasta ruakittua aikuuseksi.

Tuli miälehen nämä kaks toilaalua yläasteen kotitaloustunnilta.

”Isoon arkkupakastimen sulatus”

Kerran me saimma mun parhaan lapsuurenkaverin kans opettajalta tehtäväksi tyhyjätä ja sulattaa kotitalousluakan arkkupakastimen. Tyhyjäys sujuu vauhrilla ja ilaman turhia viivytyksiä, ku saimma opettajalta selekiät ohojehet. Sitte siinä sulatusvaihees meillä meni kaverin kaa sormi suuhun. Virrat pois, selekiää joo-o, mutta kuinkas hyvänen aika me saisimma sen paksun jääkerroksen siältä arkkupakastimen reunoosta ja pohojasta pois. Taas kerran miätiimmä sitä, notta tämä toimeksianto pitääs suarittaa vilakkahasti. Meirän kotitaloustunnit olivat nimittäin eri koululla, kun ”pääkoulu”, johonka oli linja-autokuljetus.

Olimma niinku tämän päivän Pat ja Mat ja saimma kuningasirean: otimma kaks isoa kattilaa ja keitimmä niihin kuumaa vettä ja olimma justihin menos kaatamahan veret sinne arkkuhun jäänsulattamisen nopeuttamiseksi, kun opettaja sai meitä ”hännästä” kiinni. Olisimma varmahan viälä tänäki päivänä lappaamas sitä vettä siältä arkun pohojalta, jonsei opettaja olisi tikkana ollu kattomas meirän perähän. No, opiimma sitte pakastimen sulatuksenkin kantapään kautta.

”Lindströmin piffien valamistus”

Kaikkein orotetuin kotitaloustuntien tehtävä oli suunnitella ja valmistaa kokonainen ateria toiselle ryhmän kaksikolle. No, ystäväni kans suunnittelimma menuun, johona oli raastesalaatti, keitetyt perunat, Lindströmin piffit ja mansikkakiisseli jäläkiruaaksi. Menu valamistuu hyväs taharis ja vesi oli ittelläki kiälellä. Kumpikaa meistä ei ollu teheny piffiä koskaa kotonansa, mutta rupesimma intoa puhkuen tekemähän valamisteluja. En tiärä oliko tuntimitootus piäles nuas meirän kotitaloustunniis, mutta aina tuntuu olevan niin kovan kiirus. No, posket punaasena kuarittihin perunat ja tehtihin salaatti. Piffien kans tuliki sitte kiirus, eikä me oltu niin turhan nuukia punajuurien piänimisen suhtehen vaan oltihin vähä suurpiirteisiä. Vihiroon tuli aika paistaa piffit pannulla. No, ei niistä kyllä varsinaasia kulinaarisia hittejä tullu. Piffit rakooli eiväkkä pysyny koos, mutta maku oli sikahyvä.

Viimmeen oli opettaja sitte tulos arvostelemahan annoksen. Kokosimma valamisannokset lautasille niin, notta piffit pysyy suurinpiirteen kasas. No, tottahan ne kasas pysyy, ku ne oli tukittu sinne salaatin ja perunoottejen välihin, mutta opettajaa ei nii vaa huijattu. Tottahan se muhkuraanen ulukomuato paljasti, että likat oli vähä oikaassu tehtäväs.

Loppu hyvin kaikki hyvin: Ruaan maku oli kohorallansa ja seuraavalla kerralla piäniimmä sitte ne punajuurekkin.

(Kuvituskuva: Annin Marjatarhan vanhasta tuvasta)

Mainokset

Sade

Tämä runo on helmikuussa 2018 julkaisemastani Pieni Kyynel -surukirjasta:

 

Tippa, ja pian tulee se toinenkin.

Havahdun sateen ropinaan
kesken surullisten ajatusten.

Sade tulee ilmoittamatta,
pisarat putoilevat pilvien lomasta.

Mistä on nuo pienet sadepisarat tehty,
maan päälle lähetetty.

Viattomat pisarat,
saavat nyt päälleen vihat,
koska vesi on jo täyttänyt monet pellot ja pihat.

Nuo samat vaatimattomat pisarat,
toisella puolella maailmaa
suuret kiitokset saavat,
kun kuivat pellot niistä kastuvat.

Taivaskin itkee yhä suruaan,
koska niin paljon mahtuu tuskaa maailmaan.

Silti emme tahdo kiireiltämme aina huomata,
miten paljon elämä tuo mukanaan myös kauneutta.

Lapsuusmuistoja

Koulujen kesälomat alakas ja jokku meistä esittelivät äiteelle ja isälle toristuksensa komeeta numeroota isoohin äänehen. Toiset meistä taas jättivät omat paperinsa vaivihkaa tuvan piirongin nurkalle ja luikahtivat tuvasta kamarihin tavanomaasen hulinan turvin vaihtamhan tyävaattehet.

Sinä samaasena päivänä nimittään päästettihin lehemät, vasikat ja hiahot pihalle pitkän navetas olon jäläkehen. Me seisoomme veljien kans pitkät riskut käres ja orotimma, että isä avaas sontatunkion pualeesen navetan oven ja päästääs eläämet pihalle. Voi sitä ammumista ja mölinää, kun ne hyppiivät häntäpystyä kohti lairunta. Siinä sitä sai olla tikkana riskunsa kans, jotta elukat pysyy haas.

Haka oli airattu ja airasta sai sähköiskut, jos siihen koski. Välillä kilapaaltihin siitä, kuka meistä uskalti pitää kauimmin sähköairasta kiinni tai kuka veljeksistä uskalti pissata airan päälle. Joopa joo, kaikkia sitä piti muksuna kokeella.

Kun lehemät oli saatu yhtä vaille pihalle, yks lehemä sai jonku tiltin. Soli joskus ennemmin osoottanu jonkunlaasta pöllöönmerkkiä vähä puuskuttamalla parressansa. No, sille tuli vissihin mitta täytehen, koska se sitte villaantuu, meni sähköairoosta läpitte, lähti juaksemhan kylälle päin ja isä juaksi perähän. Lehemä paineli ku riivattu pitkin tiätä ja peltoja, eikä keriinny vissihinkään kunnolla kattoa etehensä, koska se humpsahti lopuksi jokehen. Joesta lehemän onkiminen onki vähä erilaasta ku affenen, mutta meirän isä sai karkulaasen kiinni. Sen jäläkehen suuntana oliki sitte enää lehemien vanhaankoti.

On sellaanen sanonta, notta ”Joukos tyhymyys tiivistyy” ja näinhän se taitaa olla.Yhtenä iltana me oltihin veljesten kans meirän omas pihas. Joku meistä hokas navetan oven viäres maitokärryt. Tuumasta toimehen eli yks kuskiksi ja muut kyyttihin. Maitokärryyllä pääsi yllättävän kovaa, kun äkkiväärät oikialle ja vasemmalle saivat kyytis olijat heittelehtimhän pualelta toiselle ja nauru raikas.

Meitä oli kyllä varootettu, notta sormet saattaa jäärä pinnojen välihin ja aisa voi paukahtaa kuskin leukaperiihin. Niinhän siinä sitte justihin kävi kuskattavien lähärettyä ja menopelin kevennettyä. Mojaus tuli yllättävän äkkiää leukaperiihin ja otti kipiää, mutta kipua kesti vaa hetken, koska oli jo uus metku kiikaris.

Syksy ku oli aluullansa, nii marjapuskat ja omenapuut kantoovat makoosta, mutta viälä pualiraakaa satoa. Jep, oli sekin tiaros, että raakoja omenia ja marjoja ei kannata nassuttaa, mutta otimma niitä silti. Vanhempien varootukset unohtuuvat sen siliän tiän, kun rupesimma leikkimhän piiloosta.

Yks meistä oli sen verran hiras ettijä, että tuli näläkä siälä marjapuskas piilos köllöteltyä eikä niitä mustaviinimarjoja ja ”valakiaa kuulasta” voinu kukaa meistä vuarollansa vastustaa. No, ei menny kauaa, ku vattanpohojas nipristeli pualivalamihit marjasaalihit. Oli se vaa kummaa touhua, ku piti aina teherä justihin sitä mistä meitä oli varootettu tai kiälletty. Ei sunkahan me mitää pahoja oltu, paksukalloosia vissihin vaa.

Isä hommas meille kerran sianporsahan. Se kastettihin juhulallisin menoon Nasse-seräksi. Nimi tuntuu meistä torella omaperääseltä keksinnöltä, vaikka teevees esiintyy samoohin aikoohin Loirin Nasse-setä. No niin tai näin, Nasse-setä oli mukava sika. Silloon varsinkin ku soli piäni, sitä oli kiva rapsuttaa. Se juaksi tosi kovaa meirän erellä pakohon ja välillä osat vaihtuu ja se yritti saara meitä kiinni.

Sitte tuli aika Nasse-serän muuttaa eläänten taivaasehen. Äiti laittoo meille lihaperunoota, mutta yks velii huuti notta ”Minen ainakaa sitte kyllä kaveria syä”. Kunniootimma veljen elämänvilosofiaa sillä ruakaalukerralla, eikä sen tarvinnu syärä lihaperunoota. Aika parantaa haavat sanotahan, koska jo seuraavalla viikolla samaaselle veljelle laski äiteen tekemä jauhelihasoosi ja Nasse-setä oli enää kultaanen muisto.

Oli meillä kukko ja kanojakin, mutta elätiksi hommatut kaks marsua olivakki villi pari. Ne hommattihin meille alakoulun rehtorilta ja minä sain ne huaneeseheni kaveriksi. Marsujen pesää hoiti vanha lasten punkka. Niiren kans kuluu palio aikaa ja oli kiva tulla koulusta niiren kans leikkimähän.

Yhtenä iltana olin suihkus ja vanhin velii tuli huutamahan mulle, notta ”Tuu äkkiä kattomhan, marsuulle on tullu kaks poikasta”. Eihän siinä mitään, aiwan mahtava asia, mutta pianoonen yllätys se kyllä oli, koska molimma ostanehet ne molemmat marsut urospualisina.

Onnitteluruno 90-vuotiaalle ystävälleni

Kiitos, että saan olla ystäväsi.

Joka kerran kun tapaamme
veitikkamainen katseesi sekä vallaton hymysi
tuovat heti lämpimän, kotoisan olon sydämeen.

Olipa tulija käynyt luonasi usein tai harvemmin,
halauksesi on aina yhtä luja ja vilpitön.

Luot rakkauden ja välittämisen ilmapiirin
jokaisen tapaamasi ihmisen ympärille.

Kaikki elämässäsi kokemasi ilot ja surut
ovat muovanneet sinut ihanaksi Anjaksemme.

Lähelläsi on hyvä olla.

Kättesi kautta olet tuonut iloa niin monelle
olipa kyse sitten villasukista tai karjalanpiirakoista.

Olet opettanut ja opetat yhä,
että elämässä tärkeintä ovat koti ja perhe,
toisten huomioon ottaminen ja kunnioittaminen.

Olet aina ammentanut voimaa uskostasi Taivaan Isään ja
otat jokaisen päivän vastaan sellaisena kuin se tulee.

Rakas Taivaan Isä,
pyydän Sinulta suojelusta ja varjelusta ystävälleni.

Ulukomaanreisus

Molimma isännän kans autolla ulukomaanreisus. Ostimma vaan Ruattin laivalle meno- ja paluuliput ja yäsijan varasimma aina joka ilta. On osa meirän matkojen sualaa, nottei ikää tiärä minkälaasehen majapaikkahan sitä mennähän. Majootus ei ollu ongelma, eikä kyllä ymmärretyksi tuleminenkaan. Me sönkkäsimmä englantia ja vastapuali germaania, loput hoirettihin eleiren ja ilimeiren avulla ja aina yäsija & aamupala löytyy.

Saksan ja Itävallan moottoritiät on aika vänkiä paikkoja. Siälä ajetha vähä kovempaa ku meirän korven tiällä ja kaistoja on kans enempi, mutta on siälä vähä enemmän ihimisiäkin. Meillä oli isännän kans navikaattori käytös, mutta välis mentihi silti väärälle tiälle, ku niitä rumaasen kaistoja on nii julumetun monta, autoja aivan sikana ja ku tiänhaara tuloo niin se pitää valita heti oikeen, ei voi sanoa notta ”Oho, eiku sittekki tuanne”, koska sitte on jo monta autoa peräloosteris. Niin siis pitää seleventää, että minä ne tunaroonnit aiheutin, ku isäntä kysyy, notta ”Tästäkö menhän”, niin minä mutajin ”Joo siitä tai ei sittekkää, eiku” ja mun sähälääminen johti siihen, notta noustihin väärälle rampille.

Itävallas kapia serpenttiinitiä mutkitteli vuarenrinnettä ylähän. Jännitys sai mun varpahat koukkuhun, joka toinen syrämenlyänti jäi välihin, niäleskelin ku korvat pakkas mennä koko aijan lukkohon, oli koko kroppa aiva helisemäs. Vuaren rintehellä mä seisoon ja tunsin notta oon voimakas ja vahava akka kohtaamahan kaikki tulevat haastehet. Kun kattoon alahapäin laaksohon näin komian kotkan liitelevän ylypiänä. Hetken, mutta vaa hetken ajattelin notta olis se aika vänkää päästä tuan siivelle tutkimahan vuaren joka sopukkaa.

Havahruun äkkiää ajatuksistani, ku huamasin rintehes kiipiävät lampahat ja lehemät. Niillon sellaaset kilikellot kaulas, joiren helinä kuuluu kauas. Ne akropaatit on ilimiömääsiä liikkumhan pystysuaraa vuarenseinämää pitkin. Minen meinannu eres pystyä seisomhan suaras, ku huikaasi nii ja tuntuu vattan pohojas. Nämä vuaret on paikallisille samanlaanen voimanlähäres, kun lakeus on mulle. Vuaret ympäröövät laakson ja suajaavat sitä niin ku ruusun teräleheret.

Meirän reisu meni osaksi vähä hömpsis sen tähären ku kolomena päivänä satoo vettä. Meillä oli ajatuksena mennä käymäs Passo Stelvio vuarellakin. No niinhän siinä kävi, ku lähärettihin sutta pakohon nii tuli karhu vastaha. Kun nousimma vuaren mutkaasta tiätä ylähä, niin alakas sataa lunta. Kyllä, lunta se oli ja sitä tuli sen verran palio, että kesärenkahilla urheelu ei oikee tullu miälehen vaan käännyymmä laelta samaa tiätä takaasi. Tarkootus oli mennä toista kautta alaha vuaren toiselta pualelta, mutta ajattelimma, notta autolle voi tulla liika liukas lähtö alahapäin tai saatamma vahingos oikaasta yhyren nimismiähen kiharaasen kurvin liikaa.

Kun laskettelimma vuaren rinnettä alaha, meitä tuli vastaha Abarth-autoja tiän täyreltä. Niillä oli vissihin jokku kokoontumisajot vuarella sijaattevas hotellis. Niin ikään meitä körötteli vastahan autokolonna erimerkkisiä vanhempia autoja niin ikään jotaki kisaa ajamas. Kuskiilla ei ollu sen suurempia pelakotiloja, vaan ne tulla rymysvät tiätä pitkin ilaman sen suurempia estoja elikkäs korkialta ja kovaa. Mun oikia käsivarsi oli alaha päästyä aiva krampis, ku pirin rystyyset valakoosena kauhukahavasta kiinni.

Sateisten säiren takia ajelimma pääosin tasamaalla Itävallas. Sitten lähärettihinkin Saksan pualelle kohti Schwarzwaldia, johona kävimmä maailman suurimman käkikellon sisällä. Freiburgis oleva isoo kirkko tai siis oikiasti Freiburger Münster katedraali oli kans huikaasevan kaunis paikka. Jatkoomma matkaa kohti Reinin jokilaaksoa. Heti ekan linnan nähtyäni kilijaasin isännälle, notta ”Pysähry” ja niin lähärettihin nousemhan valtavan jyrkkää kalliota ylähä. Meinas happi loppua aiva väkisin jo puales välis rinnettä. Tuumasimmakin yhyrestä suusta, että vaikka linna oliki hiano, me ei torellakaa ruveta kiipiämähän jokaasehen sisälle. Ei kunto kestä sitä kapuamista.

Ostimma muksuulle tuliaasia ja ajattelin, että ny olis hyvä ostaa ittellensä mustat avokkahat, ku erelliset leves. No, ryykäsin hyllyjä tutkimahan, ku nuari myyjä tuli mun tyä. Seliitin, että koska oon isookokoonen akka, mulla on tällääne ”big foot” eli tarvitten isokokoosen kengänkin, jolloon se lähti hakemhan toista myyjää häsyyhin. No, toinen myyjä tuli ja kysyy notta kumpi jalaka mulla on se ”pik fut”, johonka mä kysymyksestä pöllähtäneenä vastasin, notta ”Hä”, ennenku hoksasin sanoa englanniksi, notta nämä molemmat jalaat tiätysti. Myyjä sanoo piänen kiarroksen tehtyänsä pahootellen, notta koko kaupas ei oo naisille 42-kokoosta kenkäparia. Minähän tunnin itteni aivan amatsooniksi niiren kaharen siron myyjän eres ja niis miättehis lähärin kaupasta pois.

Sama tilanne kävi laivalla, mutta silloon myyjä lisäs viälä notta: ”Niin, onhan meillä toki 42-numeroisia miesten pualella.” ”Jaahas, no nii kiitoksia vaa ja näkemiin” ynährin myyjälle ja lähärin ostamhan suklaata. Mitä sitä ny muutakaa olis teheny. Pähkinäsuklaan palat suarastansa lenti suuhun ja päätin notta, minen tarvitte uusia avokkahia vaan yritän saara erelliset jolleki suutarille, josko niistä sais viälä toimivat nappaskengät.

Paluumatkalla heräsin laivan hytis ja sain melekee rytmihäiriön, ku paatti heiluu pualelta toiselle. Kello oli vasta 01.00. Valahrin aivan kalapiaksi, ku ajattelin, että voi hyväänen jos tämon ny menoa. Vattas alakas hyärinä ja ryämiin käsilaukun tyä ja nakkasin nopiasti matkapahoonvointitapletin suuhuni ja otin vettä päälle. Onneksi isäntä havahtuu ja rauhootti mua, notta: ”Eihän tämä ny niin heilu, että meillä olis täälä hätää, rupia ny akka vaan nukkumhan. Ollahan me oltu Busterillaki pahemmas kelis.” Isäntä ei oo koskaan valehrellu mulle, jotenka tuumasin, että mä vissihin taas vaa panikoon liikaa. Vähä vähältä syrän rupes lyämähän oikias taharis ja rauhootuun. Aamulla meno oli tasaasta ja aamupalaki maittoo.

Reisu oli hiano, mutta syrän jäi Itävaltahan!

Voimaruno rakkaalle ystävälleni

Ihmettelet,
miten aamu voi vaihtua yöksi,
vaikka mikään ei ole enää kuin ennen.

Odotat,
että tuska loppuisi,
että sydämesi kevenisi,
että voisit riisua suruviitan hartioiltasi.

Miten merkityksettömiltä tuntuvat
läheistesi hyvää tarkoittavat sanat.

Sanat jotka eivät kuitenkaan auta,
eivätkä mene tajuntaasi.

He puhuvat kuin vierasta kieltä.
Kieltä, joka on tuttu,
mutta jota et voi ymmärtää.

Et voi käsittää,
miten muut voivat hymyillä,
olla iloisia ja jatkaa elämäänsä,
vaikka sinun maailmasi
on sortunut pirstaleiksi.

Itket ja suret itsesi ihan tyhjäksi,
kunnes alat tuntea muutakin kuin surua.

Ei ennemmin eikä myöhemmin,
vaan juuri silloin kun olet valmis
keräät kaiken sen voiman ja rohkeuden
syvältä sielustasi, jossa sitä on yhä jäljellä
ja jatkat elämää askel askeleelta
hitaasti eteenpäin.

7 vuotta Parkinsonin tautia

Tunnen ja tiedän, etten hallitse itseäni.
Nappi ei aukea, eikä mene kiinni.
Jalkani ottavat vain pieniä, töpöttäviä askeleita.

Hymy ei näy ulospäin, vaikka miten hymyilisin.
Katseeni tuijottaa, olen kuin omassa maailmassani.
Pienet askareet tuntuvat uroteoilta.

Tiedän mitä ja miten pitäisi tehdä,
mutta ajatus, kädet ja jalat eivät tottele.

Näytän ehkä ulospäin samalta,
mutta itse tunnen olevani
kuin vieras omassa kehossani.

Välillä turhaudun ja äksyilen,
koska liike pysähtyy ja on vain odotettava.
On vain maltettava odottaa,
että lääke vaikuttaa ja pääsen taas eteenpäin.

Toivon, että hyvä päivä tulee taas.
Onneksi se tulee.

Tunnen, että voin tehdä mitä vaan,
kun lääke vaikuttaa.
Olen vahva ja onnellinen.
Olen kuin kaikki muutkin ympärilläni.

* * * * * * *

Tiistaina 27.8.2019 tuli 7 vuotta diagnoosistani (oireita kuitenkin jo v. 2010 saakka)
Kävin Tampereen keskussairaalassa tutkimuksissa ja kaikki meni hyvin.
Jos 1-2 kk päästä tuleva magneettikuvauskaan ei laita kapuloita rattaisiin,
pääsen leikkausjonoon syväaivostimulaatiohoitoa varten.

”Hyvä päivä on siis tulossa”

Tämä kirjoitus on omistettu ystävieni pojalle

Olet erityinen ihminen ja
vanhempiesi silmäterä.

Et ole vailla suuria eleitä,
sinulle riittää pieni katse ja hellä kosketus.

Et tee itsestäsi numeroa,
et ole vailla ylenpalttista huomiota.

Et vaadi mitään,
vaan olet tyytyväinen ja kiitollinen kaikesta
mitä elämä tuo eteesi.

Olet tyytyväinen asuessasi hoitokodissa
yhdessä ystäviesi kanssa.

Taivaan Isän lapsena sinulla on kallisarvoinen tehtävä.
Opetat meille mikä elämässä on tärkeää.

Se on sitä,  että olemme toinen toisemme lähellä.
Se on sitä, että tärkeintä elämässä on rakkaus.

Mihin katosit uneni

Huomenta rakkaat ystäväni,
tämä runo kertoo ajanjaksosta,
jolloin uni ei vain tullut.

Kuva puolestaan kuvaa sitä
millaiseen maisemaan haluaisin herätä
joka ikinen aamu.

Aurinkoista viikonloppua!

* * * * * *

Mihin katosit uneni

Lyijynraskaat luomet,
kärsimätön olemus,
pitkät huokaukset.

Ajatukset harhailevat,
laukkaavat sokeasti
ilman päämäärää
tietämättä miten rauhoittua.
Odotan unta edelleen.

Pelko pitkästä valvomisesta
ahdistaa, tekee olon tukalaksi.

Olen kuin häkkilintu
odottamassa olematonta
toivomassa ihmettä.

Koko keho odottaa,
vaiti ja hievahtamatta.

Jossain vaiheessa
pääsen unien maailmaan
odotetuksi, pieneksi toviksi,
mutta vain käymään.

Miten kellonviisari
onkaan hidas unta odottaessa?
Miten tuo sama viisari voi kiitää,
kun juuri pääsen uneen.

Ehkä ensi kerralla
on minun vuoroni asettua taloksi
unien ihanaan maailmaan.

Sinun valokuvakansiosi

Ties kuinka monennen kerran
avaan tietokoneeltani
kansion nimeltään ”Kansio”.

Tuo nimi on neutraali,
joten se ei satuta, se ei koske.
Itseäni suojellakseni
kansion nimi on vain ”Kansio”
yksi monien muiden joukossa.

Näin siis vain huijaan itseäni,
jotta olisi helpompi
kestää raastava totuus.

Sinä et ole enää täällä, pikkuveljeni.

Olen kerännyt talteen yhteisiä
lapsuuden ja nuoruuden kuviamme.

Haluaisin niin sukeltaa ja jäädä
menneisyyden kuvien sekaan loppuiäkseni.
Aikaan ilman kyyneleitä ja surua.
Aikaan jolloin olimme vielä koko perhe yhdessä.

En tiedä, koska ikävä lakkaa ja kyyneleet kuivuvat.
En tiedä, koska pystyn katsomaan kuvia hymyillen.
Vielä ei ole sen aika.

Silti yhtä vahvasti, kun uskon,
että hyvä voittaa aina pahan,
että tämän päivän jälkeen tulee parempi huominen,
että tapaamme vielä toisemme,
tulee vielä aika, jolloin suru on kevyempi kantaa.