Vierellä kulkija (Voimaruno ystävälleni)

Kuuntelet lastesi iloja ja suruja.
Elät elämääsi heidän kauttaan.
Murehdit syystä ja joskus myös syyttä.

Olet hellä voimapuu,
kun tukeasi tarvitaan.

Lastesi on turvallista elää,
kun he voivat aina luottaa äitinsä rakkauteen.

Olet lohduttamassa,
kun elämä näyttää kurjemman puolensa.

Halaat hellästi
ja olet aina valmiina auttamaan itseäsi säästämättä.

Olet läsnä jokaisessa pienessäkin hetkessä.

Olet turvallinen syli,
jonka suojiin saa suruineen ja huolineen käpertyä.

Annat kaiken,
mutta et odota mitään takaisin.

Jaksat tukea,
vaikka joskus olisi helppo luovuttaa.

Uskot aina parempaan huomiseen,
koska olet sinä.

Rakas Taivaan Isä,
annathan ystävälleni voimia ja luottamusta,
jotta hänen olisi hyvä elää rakkaittensa lähellä.

 

Olet jo neljän viikon ikäinen

Nukut rauhassa sylissäni,
tuhiset itseksesi,
kismittelet kuin kissanpoikanen,
muiskuttelet huuliasi.

Kasvoillasi on ihania ilmeitä,
välillä pienet silmäkulmasi ovat rutussa,
välillä suusi sulaa veikeään hymyyn.

Istun hievahtamatta lepotuolissa,
ei ole kiirettä mihinkään,
koska olet sylissäni.

Katselen kasvojasi.
Miten suloinen oletkaan,
en tiedä mitään rakkaampaa
kuin sinä, pieni pojanpoikani.

Olen täysin lumoissasi, kun heräät.
Katsot kauniilla silmilläsi ja
pidät käsiäsi yhdessä.
Sinun on lämmin ja hyvä olla.

Kunpa voisin saada talteen
jokaisen yhteisen sekunnin
yhdessä huumaavan vauvatuoksusi.
Pakkaisin ne molemmat
hellästi ja rakkaudella hillopurkkiin.
Kietoisin ympärille vaaleansinisen rusetin.

Miten tämä pieni rakas
voi tuoda niin suuren rakkauden mukanaan.

Miten siunatuksi sitä voikaan itsensä tuntea,
kun saan olla elämässäsi.

(Kuvan on ottanut mun miniä Mira Korpitie.)

Pahaa untako vain

Hellitän hetkeksi ja pelko pääsee
livahtamaan heti ajatuksiini.
Se pääsee suojamuurieni ylitse.

DBS-leikkauspäivä lähestyy.
En tiedä vielä tarkkaa päivämäärää,
mutta pelko hivuttautuu silti lähemmäs.
Se saa mut kiinni ja ahdistaa nurkkaan.

En pääse pakoon,
vaikka kuinka haluaisin vain pois tästä ”unesta”
ja olla taas nuori ja terve.
Mutta – tämä ei ole unta.

Tiedän,
että en parane parkinsonin taudista
että leikkaus ei tee musta tervettä
että kaikessa on omat riskinsä
että…

Pelko vie mut mukanaan
en pääse pois kyydistä,
vauhti on liian kova,
en uskalla hypätä,
vaan olen pelon vankina.

Miksi sitten menen leikkaukseen?

On mahdollisuus
tuntea itsensä terveemmäksi,
saada elää kivuttomassa kehossa,
nauttia elämästä tyttärenä, siskona, äitinä,
puolisona, ystävänä, kummitätinä
ja varsinkin mummana.

Tätä tilaisuutta ei voi jättää käyttämättä.
Tämä on mun polku, jota pitkin mun tulee kulkea.

Niinkuin niin monesti aikaisemminkin
tulee aamu, joka vie mukanaan pelot,
ahdistukset ja kyyneleet – ihan kaiken
”Se oli kai vaan pahaa unta” sanon itselleni.

Maahan on satanut uutta lunta.
Se on kuin puhdas, valkoinen lakana
joka vain hiljaa odottaa,
että olen valmis piirtämään
sen täyteen elämää.

Elämää kaikilla sateenkaaren
kirkkailla, kauniilla väreillä.

Muistoja lapsuuren hiihtoretkistä

Moon seurannu ny hiihtokisoja teeveestä ja muistuu miälehen omat lapsuuren kokemukset. Minen oo koskaan ollu liikunnallisesti lahajakas, mutta ajattelin, notta mun vahavuuret on tainnu olla johonaki mualla.

Meirän ala-asteen lähellä oli ”Ruattinkallio” niminen hiihto- ja laskettelupaikka. Meiltä kotoa oli sinne matkaa peltojen poikki nuan pualikilometriä. Heti ku Heikki Harjama iltauutisis ennusti, että lunta on tulos, alakas käyrä kuhina meirän puarin eres.

Tuskin oli viälä ku piäniä länttiä lunta kynnöspelloolla, kun kaivettihin sukset ja sauvat puarista, kokeeltihin viäläkö monot mahtuuvat jalakahan ja sitte mentihin. Velijet hiihtivät erellä ja minä tonhasin peräs veren maku suus. Mulla meni aina se enin into hiihtämisestä jo mennes, kun en millään pysyny veljien peräs.

Sitte oli viälä se syvä luama, joka piti ylittää. Viälä näin aikuusenakin muistelen, notta kuinka mä onnistuunkaan aina leviämhän pitkin pituuttani sinne luaman pohojalle. Lapaaset pakkas olla jo mennes märiät, mutta eiku pystyhyn vaan, lumet pois takamuksesta ja suunta etehenpäin.

Joka päivä kun tulimma koulusta kotia, söimmä ensiksi ja jos oli sopiva pakkaasilama, olimma kylän tenavien kans pimiän tulohon asti laskettelemas ja hiihtelemäs. Rohkiemmilla oli oikeen sellaaset leviät ja lyhyet ”minisukset”. Niillä poijat laskettelevat töyssyysiä mäkiä pitkin ja poikin. Niitä mäkiä oli monenlaasia, oli Miästen ja Likkaanmäki, Lento- ja Pitkämäki ja monta muuta. Hittin titti oli aika äkkiväärä ja moni siitä laskenu joutuukin lähtemhän kotia katkennehen suksen tai sauvan kans.

Poijat tekivät osahan mäistä viälä loppulaskuhun hyppyriä. Vauhrinotos ja ponnistaes ne varmanhan tunsivat olevansa ku Jari Puikkonen, mutta alastulos olivatkin sitte yllättäen ihan omia ittiänsä. Rohkiammilta tenavilta meni niitä suksia poikki ku pärehiä, kun niillä ei tuntunu olevan mitään kuusaa, mistä voi laskia tai eres kuvitella pääsevänsä ehejänä alahan. No niin tai näin, mutten muista, että siälä olis keltään menny poikki, muuta kun suksia tai sauvoja ja ehkä vähä tullu kolhuja ja kuhumuja eteläpohojalaasehen ittetuntohon.

Kilometrin mittaasen hiihtolenkin varrella oli sitte se Mustosen mäki. Siitä ku pärähytti alaha niin tuli niin kova vauhti, notta sukset kantoo pitkälle pellolle saakka, tuuli vaa vinkuu korvis, silimistä vuati vettä ja tunti ittensä aika velhoksi. Niin siis jos pysyy pystys. Minen varsinaasesti päässy vanhana kankiana tuallaasta kokemahan, kuulin vaa toisten niin kertovan.

Ei se hiihtouran tyssääminen mulla ainakaa yrityksehen kaatunu. Joka päivä hiihtokeliillä mä klipsuttelin velijien peräs enkä antanu periksi. Nua mäet oli silloon lapsuures niin suuria, notta aivan huikaasi alahalla niitä kattoes. No joka ilta me sitte hiihrimmä väsyksis kotia ja olimma aina märkiä ku uitetut kissit. Kotia tultua söimme iltapalaa ja tuskin meillä oli viälä eres molemmat jalaat sängys, kun jo kuuluu tasaanen tuhina kamarista.

Minen käsitäs, mitenkä se äitee aina taikoo meirän vaattehet kuiviksi piänes pannuhuanehes. Hiihtämähän lähties kuivat ja lämpööset lapaaset olivat kotia tultua jokahisella kauhian hajuuset, vanunehet aivan tönkööksi, eiväkkä ollu enää lämpöösiä. Aina meillä oli kuitenkin kouluaamuina kuivaa ja puhurasta vaatetta päälle laitettavaksi.

Koulus me kans hiihrimmä välitunnilla koulun ympäri tehtyä latua pitkin. Sitä kiärrettihin aivan tuskas (siltä se ainakin musta tuntuu) monta kertaa päiväs eli joka välitunti. Kiarrokset pantihin ylähän ja eniten kiärtänehet sai palakintoja.

Hiihtokilapaalut olivat mulle aharistavia, kun mun suksi ei torellakaan kulukenu. Hiihrin ja hiihrin ja olin purskahtaa itkuhun kun Saarimaan poijat huutivat seliän takana, notta ”LATUA”. Minähän hyppäsin ku sähköiskusta larun viärehen ja meinasin kaatua siitä tuulahruksen voimasta, kun ne vanhemmat poijat vilistivät mun ohitte. Mun naama oli maalihin tulles aivan tulipunaanen ja suun ympärys valakoonen.

Muistelen niin, että kaikki koululaaset saivat johonakin kisoos hopialusikan, mutta pakko sanua, notta mua se ei pahemmin lämmittäny. No olihan meillä toki hyvä kunto, mutta kyllä mulle kirkastuu jo ala-astehella, notta meirän lapsuuren irolit Helena Takalo eikä Juha Mieto liioon saa ainakaan musta seuraajaa.

Kihlautuneille

Se ihana tunne koko kehossa,
kun perhoset kaartelevat mahanpohjassa.

Se ilon ja onnen määrä,
kun katsotte toisianne ja hymy valaisee kasvonne
kun toinen aloittaa lauseen ja toinen lopettaa,
kun vain olette olemassa – toisillenne.
Muuta ei tarvita.

Onko maa mustaa vai jo lumesta valkoisenaan,
onko taivas kirkas vai vielä pilvien peitossa.
Ei mitään väliä, koska te näette
koko maailman ihan uudessa valossa.

Väliä on vain teillä kahdella – rakastuneella.
Saatte aloittaa jokaisen aamunne yhdessä
vierellänne se kaikkein rakkain.

Arvostakaa toinen toistanne,
nauttikaa pienistäkin yhteisistä hetkistä,
rakastakaa ja rakastakaa yhä lujemmin.

Pyydän taivaan enkeleitä
suojelemaan yhteisen polkunne ja
antamaan rohkeutta elää yhdessä
myös niinä sateisina ja tuulisina päivinä,
joita elämä heittää välillä eteemme.

Ensimmäinen lapsenlapseni

Tummat, kauniit silmäsi
katsovat tutkivasti ympärilleen.

Ihmettelet kaikkia värejä ja ääniä.
Mikä ihme tämä paikka on,
täysin erilainen kuin mihin olet tottunut.

Kätesi etsivät jotain, jotain mihin tarrautua.
Pian löydät vanhempasi sormen.
Olet välillä äitisi välillä isäsi rinnalla.
Tutut, turvalliset sydänäänet tuudittavat sinut uneen.

Kyselen vanhemmiltasi päivän kuulumisia
ja olen heistä tavattoman ylpeä.
Kuinka heidän elämänsä muuttui hetkessä,
miten kauniisti he yhdessä hoitavat sinua.

Sinä viaton rakkauspakkaus sulatat
kaikkien sydämet vain olemalla olemassa.

Tulla mummaksi, miltä se tuntuu?

Olen niin onnellinen ja kiitollinen,
että saan olla mumma.

Odotan aina tapaamistamme.
Kun näen sinut, kun pidän sinua sylissäni,
siinä hetkessä on kaikki.

Itku polttelee luomien takana,
mutta ne ovat ilon ja kiitoksen kyyneleitä.

En saa tarpeekseni ihanasta tuoksustasi,
suloisesta olemuksestasi
sinusta rakas lapsenlapseni.

Otan vastaan jokaisen päivän
ilman kiirehtimistä,
nautin, hymyilen ja kiitän
yhteisestä ajasta kanssasi.

Toivon, että osaisin olla sinulle mumma,
johon voit aina luottaa,
jonka kanssa sinun on hyvä olla.

Rakastan sinua ehdoitta nyt ja aina.

Rakas Taivaan Isä,
siunaa ja varjele lapsenlapseni.

Kaksi erilaista itkua

Kadotin keväällä kaulakoruni.
Kosketin yhä uudestaan tyhjää kohtaa kaulallani.
Se oli 20-vuotis hääpäivälahja.
Se rakkain koru.

Kuinka monta kertaa soittelin, kyselin ja itkin.
Tiesin paikan, johon olin sen kadottanut,
mutten halunnut uskoa,
että joku olisi sen vienyt ja laittanut kaulalleen tai
antanut ehkä lahjaksi omalle rakkaalleen.

Mieheni lohdutti mua sanoen:
”Se oli vain koru, ethän itke enää”

* * *

Tuli jouluaatto.
Emme mieheni kanssa tapaa
ostaa lahjoja toisillemme,
mutta nyt kävi toisin.

Avattuani lahjan vapisevin sormin,
en saanut puhuttua, vaan itkin.
Sain lahjaksi juuri samanlaisen
Pihla-kaulakorun, jonka kadotin.

Miten itku ja kyyneleet voivat
olla niin erilaiset eri tilanteessa.
Kuinka nuo samat menetyksen kyyneleet,
toivat niin suuren ilon tullessaan.

Koru on kaulallani,
se kulkee mukanani kaikkialle.

Kiitokset vuodelle 2019

Kiitos koko vuodesta
siihen mitään lisäämättä tai pois ottamatta.

Oli surua, pelkoa ja vastoinkäymisiä,
mutta yhtä lailla iloa, onnea ja onnistumisia.

Kiitos kaikista rakkaistani ja ystävistäni,
jotka hyväksytte ja jaksatte päivästä toiseen,
vaikka vien välillä kaiken hapenkin ympäriltänne
liitäessäni viitta suorana jalat irti maasta
aina jonkun uuden idean lumoissa.

Kiitos uusista ystävistä,
joiden kanssa ystävyys sai alkunsa
vertaistukipuheluissa, sairaalassa,
Parkinson kerhossa, Instagramissa, missä vaan.
Olen kiitollinen teistä jokaisesta, jotka tulitte elämääni.

Kiitos, että saan yhä kirjoittaa.
Kirjoittaminen on mulle voimavara,
jonka siivellä on ihana matkustaa.

Kiitos vuosi 2019,
että sain elää, tuntea ja rakastaa.

Turvallisessa sylissä

Jo ensi hetkestä lähtien
saamme elää taivaan tähtien alla.

Elämä kuljettaa meitä jokaista
ennalta määrättyä polkua.

Vaikka välillä väsymme,
kadotamme ehkä elämämme suunnan
tai jopa itsemme, emme ole koskaan yksin.

Vaikka menettäisimme välillä uskomme tulevaan,
toiveemme valuisivat syvälle hiekkaan,
rukouksemme eivät silti jää kuulematta.

Saamme tänäkin jouluna toivoa ja lohtua.
Taivaan Isä ja suojelusenkelit ovat mukanamme.
He pyyhkivät kyyneleemme, kantavat
ja kannustavat meitä elämään elämäämme
rohkeasti ja pystypäin.

He pitävät meitä sylissään,
tuudittavat uuteen aamuun.

He ovat lähellämme joka hetki.
He eivät jätä ketään yksin.

* * *

Hyvää Joulua & Onnellista Uutta Vuotta 2020
ja lämmin kiitos tästä vuodesta!

Uusi aamu

Avaat varoen silmäsi
hengität hitaasti ja heräät.

Tunnustelet kehoasi
katselet ympärillesi.

Olet ihan sama ihminen
kuin ennen leikkausta.

Erona entiseen, on vain se,
että edessäsi on nyt uusi aamu,
joka avaa sinulle toisen mahdollisuuden.

Sinulle on annettu uusi tie, uusi aika.
Saat jatkaa elämääsi puhtaalta pöydältä.

Ota rohkeasti askel kohti tulevaa
parempaa aikaa, yhdessä rakkaittesi kanssa.

Luota huomiseen, kaikki on hyvin.
Edessäsi on uusi aamu.

(Tämä voimaruno on omistettu ystävälleni,
jolle tehtiin juuri syväaivostimulaatioleikkaus.)