Voimaruno ystävälle

Tuskaiset silmäsi piirtyivät eteeni
sieluani korvensivat ja pysähdyttivät ajatukseni.

Yhä uudestaan ja uudestaan
ne vetivät mut mukaan tuskan maailmaan.

Tunnen itseni avuttomaksi auttamaan
helpottamaan rakkaan ystäväni oloa.

Kunpa voisin poistaa surun silmistäsi
antaa sinulle voimia, ottaa huolesi pois.

Sisälläsi on niin paljon rakkautta, voimia ja vahvuutta
toimia oikein läheistesi eteen.

Olet jo näin pitkällä tällä tiellä elämänmuutoksen
eikä aikaakaan kun olet taas onnellinen.

Tulet kyllä huomaamaan,
että toiveesi toteutuvat
surun ja huolten pilvet pois katoavat.

Saat minut tuntemaan itseni eheäksi

Se rakkain paikka
koko suuressa maailmassa,
jonka merkitys ei haalistu,
joka ei ole itsestäänselvyys,
jota rakastan.

Kaikelta pahalta piilossa,
suojassa pettymyksiltä,
muilta tavoittamattomissa
– rakkaani kainalossa

Tunnen vakaat sydänäänesi,
tasaiset, vahvat, rauhoittavat lyönnit,
tässä pienessä, ihanassa hetkessä
koko elämäni, koko maailmani.

”Kun katson sua,
näen ihan sen saman Sadun
kun aina ennenkin,
en herra Parkinsonia”

Se kaunein rakkauden tunnustus
kyyneleet polttavat silmiäni
– tunnen itseni eheäksi.

Autiotalo

Olet yhä kaunis katsella,
syvällä sielussani käy lämmin henkäys.
Suupieleni kääntyvät hymyyn
haluan ikuistaa sinutkin.

Harmaat lautasi ovat kestäneet
vuosikymmenten säät, tuulet ja tuiskut.

Seisot samassa pihapiirissä kuin ennenkin
vetoat minuun pohojalaasella asenteellasi
”Minoon meiltä ja muut meirän krannista”.

Et ole moksiskaan,
vaikka asukkaasi ovat lähteneet pois.

Ikkunaverhot ovat yhä paikoillaan,
mitä nyt yksi yläkerran ikkunaruutu on päässyt rikkoutumaan,
mutta ulko-ovikin suojaisi yhä asukkaitaan.

Luotat omaan itseesi, tiedät oman arvosi.
Teeskentelemättömyytesi ja aitoutesi
ne molemmat vetoavat ohikulkijoihin.

Saat meidät jokaisen palaamaan
taas omaan nuoruuteen, lapsuuteen
tuohon ihanaan, huolettomaan aikaan.

Ehkä vielä tulee se päivä,
jolloin joku ohiajaessaan pysähtyy
istahtaa portaillesi, näkee kauneutesi,
uinuvat mahdollisuutesi,
pohojalaasen olemuksesi
ja nostaa sinut taas nuoruutesi päiviin.

Käsi kädessä

Uusi tulevaisuus odottaa nurkan takana
jännitys kovertaa kuitenkin välillä sydäntä.
Mielessä on monen monta asiaa
vielä on paljon tehtävää, muistettavaa.

Päivät kuluvat kuin siivillä.
Haluaisit välillä kellonviisareita käsitellä
pysähtyä vetämään henkeä, edes hetkeksi.

Tunnet, kuinka ajatukset aaltoilevat itsessäsi
vedä keuhkot täyteen ilmaa ja kuuntele…
pian rauha ja ilo täyttää sisimpäsi.

Kun katselet hitaasti sivuillesi,
huomaat, että lähelläsi ovat kaikki rakkaasi.
Muistathan, että lähelläsi on myös Taivaan Isä.
Hän on turvallisuudentunteesta puuttuva lisä.

Uusi seikkailu on kirjoitettu teitä varten,
mukananne ystävienne toivotukset,
turvananne läheisten rukoukset,
suojananne joukko taivaan enkelten.

Sokkiviikot Parkinson diagnoosin jälkeen v. 2012

Tuntuu, että en jaksa kohta enää pitää itseäni kasassa.
Päivästä toiseen esittämistä toisten edessä.
Joka puolella vaan pimeyttä, vaikka haluan vain huutaa:
mulla on IKÄVÄ mun ELÄMÄÄ.

Itken itseni salaa uneen iltaisin, kuinka mielelläni pääni levollisesti
pehmeälle tyynylle laskisin.

Antaisin melkein mitä vaan, jos sen ajan joskus saisin takaisin,
että tuntisin taas olevani yhtä ehjä kuin joskus ennen
olla vahva tullen mennen.

Yksi askel eteen, kaksi askelta taakse
kuin painajaisunessa, yritän olla uppoamatta syvään veteen.

Kuin loputtomassa suossa, ilman taukoa, hengittämättä
mitään helpotusta tulematta, mitään hyvää enää odottamatta.

Onko vain hyväksyttävä, että kaikki oli nyt sitten tässä ja nyt?
Onko muu maailma minut hyljännyt, taakseen jättänyt?

Mistä uusia voimia, mistä positiivisia, voimaannuttavia sanoja,
olen niin uupunut vailla hyviä, kevyitä tuntoja?

Kovalla koetuksella on parempaan huomiseen
luottava lapsenuskoni.

Pieni toive paremmasta huomisesta elää kuitenkin rinnassani,
siksi kirjoitan nämä pahat sanat ulos sisältäni, ajatuksistani.

Rakkautta on…

Nukahtaa illalla toisen tuhinaan,
havahtua kovaan kuorsaukseen.

Yrittää, hellästi, saada kuorsaus loppumaan
muutaman yrityksen jälkeen luovuttaa.

Ajoittaa oma hengitys samaan tahtiin
lopulta vain upottautua syvälle petariin.

Herätä aamulla aikaisin,
katsella toista vielä hänen nukkuessaan.

Silittää hellästi karheata poskea,
olla kiitollinen omasta rakkaasta.

Matin muuvit mettäs ja marjapuskas

Eläkellääsellä on nii kiirusta, jotten keriinny viime viikolla sun tyä käynnille. Harmitti nii vietävästi, kun tätä asiaa oikeen ajattelin mustikkamettäs, kunnes mä hoksasin, että mähän teen ”Matti-reeniä” nyt parasta aikaa ittekseni marjoja noukkiessani.

Tarvoon ensin kohti salaasta mustikkataivasta määrätiatoosena yli sammaleisten puitten ja kivien, yrittäen säilyttää tasapainoni. Sehä hakkas kotona tekemäni harjootuksen mennen tullen, jolloon taiteeleen jonkun vanhan ensykloperian päällä ja venytän jalaanpohojia.

Toki kotona ei oo sitä vaaraa, että pyllähtää pahaa aavistamatta marjamättähän viäres olevahan hirvittävän syvähän kolohon. Äiteen kans mettäs mulle kävi justihin niin, että humpsahrin johonki ketunkotohon ja jäin sun pakaravenytysasentohon ku tilauksesta. Toki venytystä ei kestäny tarpeheksi kauaa, koska mulle tuli nii hirviä kiirus päästä siältä kolosta pois, kun äitee meinas tulla vetämhän mut ylähän. Justihi siinä paikas katto oli mustikoota aiva sinisenä merenä ja minä himiööttin niitä ittelleni.

Poskiharijootukset sujuu mallikkahasti. Mulla oli kyllä offia matkas, ja laitoon sitä tukehtumispistees ympäri kroppaa, mutta ensunkahan mä sitä naamahan lykänny. No, olis pitäny, koska tuli kiirus teherä liikkehiä naamalla, ku paikalliset, verenhimooset hyttyyset löyti mut. Ei olis voinu neurologikaa toreta, notta oon hypomiininen elikkä ilimeetöön, sen verran liukkahasti hallittin naamalihaksiani.

Kyykyt ei oo ollu mun suasikkia, niinkus tiärät. Mä yritin ihan oikiasti, mutta sen verran tuli siinä hommas hiki, että siinä vaihees ne viimeesekki pualikuallehet hyttyyset löyti mut ja piti lähtiä ettimhän autoa.

Seuraavana päivänä meninki sitte pualipukeesena viinimarjapensaasehen ja tulin vähä äkkiää laittamahan lisää vaatetta – oli kylymä. No, eiku uus yritys ja heti taas sun muuvit liikkeelle. Nämä sun opettamat askellukset olivat eka vuaros, ja marjoja kertyy sankoohin. Sitte oli vuaros rintarangan kierrot (sankoo maas ja kiärrin ittiäni oikialla ja vasemmalle) sekä taivuttelut ylähän ja alahan.

Puhelinki pärähti siinä kaiken keskellä, jotenka linja auki ja eiku kyykkyhyn juttelemahan. Puhelu loppuu ja tein sitte sen sun vinkkaaman: I do portal squat routine 2.0 videon mukaasia harijootuksia. Olin kyykys ja otin puskan yläoksilta marijoja. Olin suarastansa liäkiis, kun yhyristelin sun liikkehiä ja marjoja lenti sankoohin.

Pääsin oikee vauhtihin ja ajattelin, notta nyt niitä normikyykkyjä tähän perähän muutaman.. Olin jo miälissäni, notta tämähän menöö hyvin, eikä täälä tuules oo itikootakaan, kunnes tunsin kaharen silimäparin polttavan katseen seljässäni. Käännnährin ja näin meirän taloon ohi lenkillä olevan pariskunnan tölläävän muhun päin suu auki. No, ei kai siinä mitää, ajattelin ensin, mutta muutin sitte miäleni, ku molemmilla oli kysymysmerkki tatuootuna ottahan: ”Mitä halavattua sä hommaat?”

Mulle on iskostunu motto: ”Paree hetken hävetä kun kauan katua” no joo onhan se tiätysti nii, mutta istahrin sitte kuiteski puutarhatualille ja keräsin loput marijat aiva normaalityylillä – arvokkahasti iliman kommervenkkiä.

Mitä on ikävä?

Se on tuttu tuoksu,
joka sävähtää nuolen lailla läpi
koko mielesi, koko kehosi.

Se on maku,
joka kattaa eteesi
kaiken rakkaan, tutun ja kaivatun.

Se on ääni,
joka ennen merkitsi paljon,
joka pysähdytti koko olemuksesi.

Se on tunne,
joka salpaa hengityksen,
kyseenalaistaa olemassaolosi.

Se on rakkaus,
joka ei koskaan himmene.

Se on tunne,
joka saa sinut polvilleen.

Se ei muuta muotoaan,
se ei koskaan haalistu,
se elää sinussa, kanssasi.

On taas niin kova ikävä,
etten edes tiedä miten päin olisin,
miten jaksan huomiseen,
yhä itken, tunnen, rakastan.

Lähetin taivaaseen halauksen,
mukaan pakkasin kaiken
kaipauksen ja rakkauden.

Reippaat otteet, reippaat jutut

Jalat taas pahassa krampissa
portaissa kulku yhtä tuskaa
apu täysin hakusessa
onneksi on numero johon soittaa

Olit aina heti ulko-ovella vastassa
veikeä ja iloinen ilme kasvoilla
tuli heti hyvä olo, koska tiesin
että nyt on helpotusta luvassa

”Mitäs Tyynelle nyt kuuluu”
ekana selvitit, missä eniten kipuja
sitten ”bittersweet”-hieronnan lomassa
paransimme maailmaa jutellen
kuuntelimme raskasta musaa
LPG-laitteen armoilla, nassu irveessä
jumit ja kivut heltisivät lihaksissa

Raukeana hoitopöydältä noustessa
oli nassu punainen ja aivan turvoksissa
näky herätti hilpeyttä S-marketin kassassa
Kysyin, voisko hieroja auttaa tässäkin asiassa
mutta nassun muokkausta ei kuulemma
ole hierojan opinnoissa

Ypöyksin yöllä

Sitä on olla valveilla, istua apaattisena soffalla
yksin mieliala alhaalla, melkein taju kankaalla
silti tuskaisen valveilla, uni täysin hukkateillä.

Seuranani nuo ainoat kyyneleet uskolliset,
ne seuraavat mua ääneti, jakavat kanssani yön pimeyden,
valuvat kysymättä poskilleni, tahtovat mukaan suruuni.

Tuskaisena unetta makaan, jahtaan turhaan helpotusta,
vaieti seuraan kellontikitystä, jaan yksin pitkät niin pitkät yön hetket.
Kaataisin vaikka taivaat ja maan, jos unesta vain kiinni saisin.

Minuutti minuutilta, tunti tunnilta, huokaus huokaukselta
koko elämä tuntuu vieraalta, kuin jonkun toisen elämältä.

Ahdistus sattuu syvältä, kunpa säästyisin ololta tältä,
aamulla olo tuntuu tyhjältä.