Suruikkuna

Ikävä ottaa välillä vallan ihan jokaisella,
mutta sen läpi on elettävä.

Toivon sydämestäni, että voisin auttaa sinua
ja ehkä juuri tämä runo antaa sanat omaan,
vielä sanoittamattomaan suruusi ja olosi helpottuu.

Ei vastausta, vaikka kuinka huudan.

Huudan yhä kovemmin ja kovemmin,
mutta vieläkään en saa vastausta,
kunnes huomaan huutaneeni sisälläni, sielussani.

Tunnen, että ikävä näkyy edelleen kauas.
Se on kirjoitettu kasvoilleni, tatuoitu ihooni,
poltettu iäksi syvälle sieluuni.

Se kuuluu äänestäni, naurustani,
paistaa läpi koko olemuksestani.

Kukaan ei voi muuttaa aikaa,
kukaan ei voi kääntää kelloa taaksepäin.

Miksi yhä huudan, yhä kovemmin,
rummutan suljettua suruikkunaa sisälläni,
mutta minne sitte pääsisin, minne sitten menisin?
Jonnekin missä ei ole sanoja tuska, ikävä, suru.

Itken itseni väsyksiin asti, kunnes vihdoin nukahdan.
Vaivun ihanaan, untuvaiseen lämpimään tilaan,
tilaan jossa ei ole surua, ei kipua ei huolia.

Makaan hiljaa, syvään henkäisten, samalla peläten,
että kaikki alkaa uudestaan.

Kuivuneet kyynelten jäljet jäivät poskilleni,
mutta olen valmis kohtaamaan uuden aamun.

Tiedän, että sinulla pieni rakkaani, on kaikki hyvin.

Tuo ajatus mielessäni, jaksan eteenpäin ja huomaan,
että aurinko paistaa taas pilvien takaa.

On ihana asia saada aloittaa uusi päivä, uusin voimin.

Uusi ystäväni

Emme tunne toistemme menneisyyttä, mutta sillä ei ole väliä.
Emme tiedä toistemme lempiväriä, sen ehtii kysyä myöhemmin.
Emme ole vaihtaneet ajatuksia kuin hetken, mutta siihen tulee muutos.

On ihana herätä uuteen aamuun yhtä ystävää rikkaampana.

Lämmin tunne valtaa koko sydämen, kun puhelimen toisessa päässä
on toinen ihan samanlainen ”höpö”.

Jos en olisi julkaissut runojani ja sinä niitä lukenut,
emme olisi ehkä koskaan tutustuneet.

Olet tervetullut elämääni, uusi ystäväni.

Sen nimi on ELÄMÄ

Ei tarvita kuin yksi pieni sana ja ilo katoaa.
Ei tarvita kuin yksi väärä valinta ja pohja putoaa.
Ei tarvita kuin yksi hylkääminen ja kaikki alkaa alusta.

Miksi joskus pienikin ele tuntuu olevan liikaa?
Miksi joskus on niin vaikea sanoa mitä haluaisi?
Miksi joskus pelkkä tahto ei riitä?

Hyvä elämässä on niin pienestä kiinni.

Tarvitaan vain yksi ystävällinen hymy ja syvällä sydämessäkin olevat haavat paranevat.
Tarvitaan vain yksi rohkaiseva sana ja pelko väistyy pilvien taa.
Tarvitaan vain yksi iso halaus ja kyyneleet kuivuvat.

Tarvitaan vain yksi onnistuminen ja elämä jatkuu.

Tänään tuli 6 v. Parkinson diagnoosista

Muistan ikuisesti tuon raskaan hetken,
joka raa’asti katkaisi hetkeksi maailmani,
elämäni, kaiken tutun ja turvallisen.

Itkin, huusin ja yhä vain itkin elämättä jäävää elämää surin
– kuinka vähän silloin tiesin,kuinka hukassa ajatuksineni olin.

Tuolla ahdistavalla hetkellä sain osakseni rakkautta,
apua ja myötätuntoa sylin täydeltä
oma perheeni, läheiseni, ystäväni,
kaikki rakkaani jäivät rinnalleni.

Ajan kanssa aloin vihdoin uskoa,
ettei sairaus estä uuden päivän tuloa,
elämäni pelikortit vaan odottivat uutta jakoa.

Ilman perheeni ja läheisten tukea, en olisi jaksanut nousta.
En tahdo osata kiitoksen määrää sanoiksi pukea,
kuinka paljon sain lohduttavista sanoista,
rakkaudesta, sain elämänuskoni takaisin.

Olen saanut monta ystävää,
olen kokenut ja antanut vertaistukea ja
näin laittanut kiertämään, itse kokemaani hyvää.

Joka ainoalla ihmisellä on elämäntiellä omat ristinsä,
asia on vain surtava pois sydämestä, elämää jatkettava,
koottava takaisin itsensä, pala palalta.

Sairastumisen myötä sain elämälleni uuden suunnan,
kaiken kokemani, oppimani, toisille sairastuneille avuksi annan.

Lämmin, ystävällinen katse

Kiitosruno fysioterapeutillemme,
jonka tapasimme Iisalmen Vetreassa kuntoutusviikolla:

Suloinen, puhdas herkkyys ja tahto auttaa.
Sinut eka kerran tavatessa täytyy olla sokea,
jos ei sitä heti havaitse.

Sinulla on taito saada ihmiset mukaasi,
innostuimme aina sun tunnilla,
vaikka eka rannalla kädet kylmästä hytisi,
sitten taas tanssissa hiki virtasi.

Otit jokaisen vaivat todesta,
saimme kotiin hyvät ohjeet sinulta.

Illalla kaupungilla kävellessä,
kiiri korviimme tuttu ääni katua ylittäessä.
Sehän oli meidän Silja, olit elokuun illassa suloinen tuulahdus,
ilostutit kovasti ja oli ihana tavata suloiset poikasi.

Teet tärkeätä työtä niin töissä kuin kotona,
olet se ihana auttaja kuntoutujien elämässä,
kotona vesselisi pitävät sinut liikkeessä.

Sinusta huokui myönteisyys ja positiivisuus,
kasvoillasi ilo, silmissäsi lähimmäisen-rakkaus.

Rakas Taivaan Isä,
Lähetä enkelisi suojelemaan meidän Siljaa ja hänen perhettään,
anna heidän elämäänsä kaikkea hyvää ja paljon rakkautta.

Kiitos Silja, että olet olemassa.
Pysy aina omana rohkeana itsenäsi.
Laulun sanoin: ”Olet täydellinen juuri noin”

Oli ihana asia, että tiemme kohtasivat ja sain tutustua sinuun.

 

Tulevaisuus pelottaa

Olen viime kuukaudet kuin usvassa kulkenut,
viimeisetkin unenrippeet johonkin hukannut,
kuin pieni lapsi uninalleni kadottanut.

Olen kaivannut lepoa niin kovasti,
olisinpa nukahtanut edes hetkeksi.

Tapahtui niin kuin joka ainoan kerran,
kun sairaus on edennyt piirun verran.

Tällä kertaa itsenikin oikein yllätin
mustalla kaiken mielessäni väritin
sain oikein kunnon itku-potku-raivarin.

Mieheni sai mut taas järkiini palaamaan,
pyysi asiaa rauhassa ajattelemaan ja neuron polille menemään.

Käytyäni sitten tutun neurologini pakeilla,
alkoi kovaksi rakentamani suojamuuri halkeilla

Hän totesi mun tarvitsevan lisää lääkettä
ja kirjoitti vahvemman levodopa-reseptin.

Neurologi:
”Jos ei tämä lääkkeen nosto tuo helpotusta elämään,
sitten lähdetään uutta apua sinulle etsimään”

DBS-aivostimulaatio, sana joka ei tahdo taipua kielelleni.
Otsa kurtussa, maistelen uutta sanaa suussani.
Luen ahmien kaikki linkit, mitä saan siitä käsiini:
Onko tässä avain parempaan tulevaisuuteni?

”Tämä on varmaan hyvä juttu” totesi yks sun toinen tuttu.
Miksi mua sitten niin pelottaa, haluaisin vain peiton alle sujahtaa,
kaikki tabut ottamatta jättää, taaksepäin kelloa kääntää;
koko maailman ja paskiksen unohtaa.

Lääkkeen nostoon totuttelussa,
puolitoista viikkoa huonossa kunnossa.
Aamuisin olin kuin hurjassa karusellissa
maailma vaan pyöri vauhdilla silmissä,
kunnes uusi annostus tuli sinuiksi kehossa.

Näin tämä elämä siis taas jatkuu ja hyvä niin.

 

Vanhempien kätten jäljet

Meidän äidillä ja isällä oli yhteinen rakas harrastus: vanhojen tavaroiden keräily.
He halusivat näin kertoa 19 lapsenlapselleen, miten entisaikaan elettiin.

Näen yhä silmissäni, miten isä harppoi aina
pitkin askelin pihamaan poikki,
milloin kohti navettaa askareille,
milloin jotain nikkaroimaan.

Hän oli taitava käsistään,
näki jo aloittaessa, aineksia kerätessä
valmiin tuotoksen mielessään.

Heillä oli äidin kanssa yhteinen, rakas harrastus
talonpoikaistavaroiden keräily ja arvostus.

Yhdessä he ideoivat suunnittelivat, tekivät ihmeitä,
toinen toistaan innostivat,
keräsivät jälkipolville esineitä näytille,
kertomaan miten ennen vanhaan elettiin.

Lutti ja tornikamari, savusauna sekä maitolaituri
kaikki nämä rakkaudella tehty, viimeistä piirtoa myöden suunniteltu,
joka naula ajatuksella paikalleen naputeltu.

Yhä vieläkin vanhempien kätten jäljet näkyvät,
lämpimän, kotoisen viestin mukanaan tuovat,
nostavat kaihoisan hymyn huulille,
tuovat menneen ajan ihan lähelle,
pysäyttävät hellästi niille sijoilleen,
rakkaudesta maahan kertovat.

Pysäytä – tästä on ihan pakko saada kuva

Kännykkä täyteen ladattuna,
mieli korkealla, posket hehkuen,
molemmat peukut pystyssä,
katse luontoon vangittuna,
autossa tarpeeksi menovettä,
suunta kohti tuntematonta.

Tuo mun huudahdus,
on välillä keskellä metsätietä,
tai jopa vilkasta moottoritietä,
miehelleni aina välillä kauhistus.

Valokuvaaminen
on viimeisin villitykseni
ja se täyttää koko tajuntani.

Mikä ihana tunne,
on vangita joku kaunis kohde,
miten hyvä mieli voi tulla
kun saa ikuistaa autiotalon,
auringonlaskun tai vanhan ladon.

Saan kiittää miestäni
omaa kuvausassistenttiani,
että hän jaksaa kerta kerran jälkeen
löytää hyviä kuvauspaikkoja,
vaikka ei voi käsittää, mitä ihanaa
voi olla esim. vanhassa, kenossa ladossa

Tämä kuvauskohteiden metsästys
on, ainakin vielä 😉, yhteinen harrastus.

Kiitoksen aiheita

Olen kiitollinen perheestäni,
joka seisoo rinnallani
niin sateessa kuin auringonpaisteessa.

Olen onnekas,
että mieheni jaksaa tukea ja kannustaa,
vaikka hurahdan ja innostun pian taas
jostain uudesta ihan ”kympillä”.

Olen kiitollinen,
että saan viettää aikaa äitini kanssa.
Hän on ollut ystäväni,
johon olen aina voinut luottaa.
Oli tilanne mikä hyvänsä.

Tunnen itseni siunatuksi,
että mua ei jätetty yksin, kun sairastuin,
vaan läheiseni olivat tukemassa,
kantaen mua ajatuksin, teoin ja sanoin.

Olen kiitollinen joka ainoasta ystävästäni,
jotka jokainen ovat omalla tavallaan rikastuttaneet elämääni,
jotka ovat jakaneet ilot ja surut,
kulkeneet mukanani hyvinä ja huonoina aikoina.

Olen kiitollinen, että tämä oli hyvä päivä.

Odotan luottavaisena huomista.

Runo uuteen kotiin muuttavalle perheelle

Mikä on sen parempaa,
kun on rakkaan kanssa saanut rakentaa,
vaikka kaikki päivät eivät olleetkaan hunajaa.

Pääoven kello jo kilkkaa kutsuvasti
sisään saapuu ystäviä ja läheisiä.

Seinät, katot, lattiat ja kaikki tavarat
omille paikoilleen kauniisti sopivat,
ansaittua huomiota itselleen hakevat,
luovat yhdessä lämpimän, kotoisan tunnelman.

Nyt kova uurastus palkitaan,
pääsette uuteen kotiin muuttamaan,
nauttimaan kättenne työn jäljistä
hieraisemaan onnen kyyneleitä silmistä.

Kodissa jokainen saa olla oma itsensä,
tyynnyttää mielensä kiireisen päivän jälkeen,
nauttia toinen toisensa seurasta,
kutsua kylään kaverinsa.

Koti on paikka rakkaiden ihmisten,
turvasatama, ainutkertainen

Pyydän Taivaan Isää,
suojelemaan teitä koko elämänne,
ohjaamaan teitä tekemään oikeita valintoja,
kätkemään kaiken hyvän sydämiinne.