Elämän tuskaa

Näin mietin 6 vuotta sitten, kun olin saanut Parkinsonin tauti diagnoosin ja kipuilin vielä kaksi vuotta töissä jaksamisen kanssa:

Jaksamiseni äärirajoilla kipuilen kuin upottavassa, syvässä suossa.
Ryömin pimeässä, kosteassa tunnelissa turvallista jalansijaa hapuilen
odottaen jotain vakaata mihin tarttua, etsien jotain jonka avulla nousta maasta.

Elämä tuntuu niin turhalta, kuuleeko edes kukaan, huomaako kukaan, olen niin rikki sisältä. En haluaisi millään uskoa neurologia, joka kertoi tiedon puhelimessa
niin lopullinen tieto ja vielä ilman kasvoja.

Nykyisestä elämästä tuli hetkessä entinen, miten kaikki voi muuttua ihan silmissä.
Kalvava pelko jäätää sydämen, edessä tuntematon huominen.

Niin äkisti evättiin terve loppuelämä, jäljellä vain oikeus punnita vaihtoehtoja
kuunnella sielunsa syvimpiä tuntoja, lähteäkö lopullisesti työelämästä
vai vielä jatkaa raskaita työpäiviä.
Ajan oloon jokainen tekee oman ratkaisun, hätiköidyn tai vakaasti harkitun.

Itseäni kuulostelin, itkin, kauttaaltani vapisin, monia öitä tunti tunnilta valvoin
odotin tuskaisena saavani rauhan sisimpääni.

Sairauden edettyä, ahdistuksen kasvettua, pääsin vihdoin oravanpyörästä
itkin silmät päästäni eläkepäätöstä lukiessa.

Olo oli kuin jouluna, odotettu lahja sylissä, itkin ja vain itkin helpotuksesta.
Vihdoin mieli ahdistuksesta vapaana, enää ei tarvitse pinnistää voimiaan.
Enää ei ole pakko yrittää suoriutua, enää ei tarvitse yrittää pärjätä kiireessä.

——

Nykyään toimin vertaistukihenkilönä,
joten jos olet saanut diagnoosin ja haluat jutella, ota yhteyttä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s