Pieni kyynel

Tämä runo on helmikuussa 2018 julkaisemastani saman nimisestä surukirjasta:

Pieni kyynel poskelleni tipahti
ja kovasti sitä itsekin säikähti.

”Kavereita tarvitsen mukaan,
yksin ei halua olla kukaan.”

Niin tulivat kaveriksi muutkin innoissaan,
poskeani pitkin vuolaasti laskettelemaan.

Saivat toisistaan sisäistä voimaa
jolla hallitsivat surua roimaa.

Kyyneleitä tuli monenmoisia
isoja, pieniä, kaikenkokoisia.

Kyynelten tuloa ei tarvitse estää.
Ne auttavat, on helpompi surua kestää.

Kyynel kaikessa pienuudessaan,
kantaa valtavaa voimaa mukanaan,
juostuaan ensin valtoimenaan,
kuivuu posken pehmeään nukkaan.

Huomaan, on oloni seesteinen.

Olen kuin uusi ihminen,
edessä parempi huominen.

Polku metsässä

Pieni, kapea polku mutkittelee edessäni,
aivan kuin se ei osaisi päättää,
tai tietäisi mihin mennä.

Havahdun äkisti ajatuksistani,
puunjuuret määrittävät nopeuteni.

Polku muuttaa suuntaa puolelta toiselle,
yli kivikkojen ja maatuneiden kantojen,
metsän pitkien heinikkojen lävitse.

On ihana keskikesän päivä,
ilmassa on taianomaista väreilyä.

Linnut laulavat sydämensä halusta,
leppeä tuuli hyväilee poskeani,
aurinko paistaa täydeltä terältä.

Aika tuntuu pysähtyvän,
vedän syvään henkeä.

Nautin metsän tuoksusta,
tästä puhuttelevasta hiljaisuudesta,
kunpa tämä hetki kestäisi kauan.

Olen onnellinen ja kiitollinen,
että saan kävellä polkua pitkin,
että saan elää juuri nyt
tämän hetken tällä kauniilla polulla.

Uusi ihana ystäväni

Heräsin aikaiseen aamuun kipua voivotellen,
pienellä varauksella askareitani mietin,
mitähän tämä päivä tuo tullessaan.

Uusimman päivitykseni kanssa tuskailin,
kunnes lopulta rohkaistuin,
lähetin avunpyyntöviestin.

Sinä uusi ihana ystäväni vastasit.
Niin kauniisti viestissäsi kirjoitit,
toit viestilläsi auringon mukanasi.

Sain sinusta uuden ystävän.

Kiitos, että tulit arvaamatta elämääni,
kulkemaan yhtä matkaa vierelleni.

Yhdessä olemme vahvempia
kohtaamaan elämässä takaiskuja,
jakamaan yhdessä myös ilon ja onnen hetkiä.

Kiitos, että olet olemassa.

Kun toinen hoksaa heti

Olin viime viikon kuntoutuskurssilla Iisalmen Vetreassa. Viikko oli tosi hyvä ja aika kului siivillä. Kiitos siitä kuuluu kurssikavereille sekä Vetrean työntekijöille, joista erikois-kiitokset Riitalle, Siljalle ja Milkalle. Saimme ja annoimme toisillemme vertaistukea.

Kun toinen hoksaa heti,
kun menet ”hitailla” ja liikut kuin hidastetussa filmissä,
kun kieli ei taivu ja sanat jäävät kurkkuun,
kun katse jähmettyy ja silti se toinen ymmärtää sua jo puolesta sanasta.

Kuinka ärsyttää, kun et saa tuolia allesi,
kuinka hitaasti sukka voi mennä jalkaan,
kuinka lusikan kanssakin voi vastustaa.

Kuinka pitkä voi olla metrin siirtymä,
kuinka pieneksi käsiala voikaan mennä,
ja silti se toinen ymmärtää tilanteen jo puolesta sanasta.

Sitä kaikkea on vertaistuki,
jota ilman kenenkään ei ole hyvä olla,
jota ei voi saada eikä antaa liikaa,
jota ihan jokainen meistä osaa tehdä.

Kuinka ihana asia on saada toinen
hymyilemään tai ilostumaan,
pieni apu voi olla toiselle todella suuri.

Ilman vertaistukeakin toki pärjää,
mutta eihän siinä ole mitään hävittävää,
vaikka saisit monta uutta ja hyvää ystävää.

On elokuu

Kuulaat, raikkaat
elokuun tuulet puhaltavat,
tuovat kaukomailta
tullessaan terveiset,
herättävät viesteillään
kaikki vastaantulijat.

Luonto antaa sitä kaikkein parastaan,
esittelee tuotoksiaan ylpeänä.

Lakeuden kuulaat viljapellot,
marjapensaiden raskaat,
maukkaat kantamukset
sekä metsän kaikki ihanat antimet,
odottavat vain sadonkorjaajia ja
poimijoita sankoineen.

Kaunis, hehkeä elokuu
etsii jo valmiiksi kätköistään parhaat pyhävaatteet
pukeutuakseen asuunsa kauniiseen ja värikylläiseen.

Jo varhain pimenevät elokuun illat,
luonnosta tulvivat ihanat tuoksut,
täyttävät tenhollaan kaikkien mielet ja aistit.

Kesä jättää kaihoisia jäähyväisiään,
muistelee tekemisiään hymyillen,
kallistuu pian kirpeään syyspäivään.

On kaunis elokuu.

Taivas lakeuden yllä

Olet niin sanomattoman kaunis
kaikissa kirkkaissa väreissäsi.

Jokainen piirteesi tarkkaan mietitty
huolella ja ajatuksella lohduksemme annettu.

Olet puhutteleva ja samalla rauhoittava,
silloin kun sisimpäni riutuu ja itkee,
silloin kun haluan maailmalta piiloon,
silloin kun sinua eniten tarvitsen, olet lähelläni.

Olet ihana näky ja saat mut rauhoittumaan,
kun sieluni tarvitsee uutta voimaa,
kun olen yksin ajatusteni kanssa.

Et jätä koskaan yksin,
vaan lohdutat aina omalla hiljaisella tavallasi.

Olet aina valmiina, rakas olkapääni,
et väsy, et pakene, olet aina siinä lähelläni.

Kiitän sinua kaunis taivas lakeuden yllä,
että olet suojani, luonasi olen kotona.

Se kaunein näkemäni lato Kauhavan lakeuksilla

Salpaat hengitykseni,
saat täyden huomioni.

Olet kaunein koskaan näkemäni lato
täydellisin pienessä maailmassani.

Lähestyn sinua varoen
nautiskellen, hitaasti kävellen.

Etsin parhaimman puolesi,
ikuistan sinut koko kauneudessasi.

Sinua on ilo katsella,
kaikessa rauhassa ihastella.

Vaikka olet tummanpuhuva,
tuot ihanan valon sisimpääni.

Vaikka et ole enää nuori,
sinussa on karismaa,
käsittämätöntä vetovoimaa.

Olen niin halunnut lähellesi koko kesän,
nyt ei mikään enää estänyt tapaamistamme,
pääsin vihdoin vierellesi.

Tunnen, kuinka pyydät minulta hiljaa:
”Kuvaa minut, kerro tarinani maailmalle.
Olen muisto tuleville sukupolville
ehkä vielä tärkeä jollekulle toiselle
vanhan arvostajalle”.

Elämän tuskaa

Näin mietin 6 vuotta sitten, kun olin saanut Parkinsonin tauti diagnoosin ja kipuilin vielä kaksi vuotta töissä jaksamisen kanssa:

Jaksamiseni äärirajoilla kipuilen kuin upottavassa, syvässä suossa.
Ryömin pimeässä, kosteassa tunnelissa turvallista jalansijaa hapuilen
odottaen jotain vakaata mihin tarttua, etsien jotain jonka avulla nousta maasta.

Elämä tuntuu niin turhalta, kuuleeko edes kukaan, huomaako kukaan, olen niin rikki sisältä. En haluaisi millään uskoa neurologia, joka kertoi tiedon puhelimessa
niin lopullinen tieto ja vielä ilman kasvoja.

Nykyisestä elämästä tuli hetkessä entinen, miten kaikki voi muuttua ihan silmissä.
Kalvava pelko jäätää sydämen, edessä tuntematon huominen.

Niin äkisti evättiin terve loppuelämä, jäljellä vain oikeus punnita vaihtoehtoja
kuunnella sielunsa syvimpiä tuntoja, lähteäkö lopullisesti työelämästä
vai vielä jatkaa raskaita työpäiviä.
Ajan oloon jokainen tekee oman ratkaisun, hätiköidyn tai vakaasti harkitun.

Itseäni kuulostelin, itkin, kauttaaltani vapisin, monia öitä tunti tunnilta valvoin
odotin tuskaisena saavani rauhan sisimpääni.

Sairauden edettyä, ahdistuksen kasvettua, pääsin vihdoin oravanpyörästä
itkin silmät päästäni eläkepäätöstä lukiessa.

Olo oli kuin jouluna, odotettu lahja sylissä, itkin ja vain itkin helpotuksesta.
Vihdoin mieli ahdistuksesta vapaana, enää ei tarvitse pinnistää voimiaan.
Enää ei ole pakko yrittää suoriutua, enää ei tarvitse yrittää pärjätä kiireessä.

——

Nykyään toimin vertaistukihenkilönä,
joten jos olet saanut diagnoosin ja haluat jutella, ota yhteyttä.

Tuntematon tie

Kuljetathan mua turvallisesti
uusiin seikkailuihin, uusiin mahdollisuuksiin.

Johdatatko vierelleni ystäviä,
joiden kanssa saan taivaltaa.

Onko pintasi tasainen ja helppo kulkea
vai kompastelenko kulkiessani.

Ethän jätä minua yksin pimeään
vaan kuljethan kanssani, jos muut jo väsyvät.

Tarvitsen sinut oppaakseni
juuri sinut, tuntematon, vielä tutkimaton tie.

Otathan kiinni kädestäni,
yhdessä olemme vahvoja kohtaamaan uuden päivän.