Aamuisella rannalla

Selasin viime vuotisia valokuvia,
kun tämän kuvan kohdalla,
eteeni tuli taas uusia sanoja.

Taustalla hyinen, syksyinen aamu-usva
peittää koko järven rannan,
tunnelma on salaperäinen ja utuinen.

Seitin ohut usva liikkui pehmeästi eteenpäin,
se ei antanut koskettaa itseään,
vaan oli aina askeleen päässä edelläni.

Vaikka ilma oli kostea ja kylmä,
olimme äidin kanssa aamukävelyllä.
Pysähdyimme anivarhain järven rannalle ja
äiti käveli varovaisesti laiturille.

Mikä vastakohtien näkymä tuo olikaan.
Taustalla syksyinen, kylmä järvi
kaiken keskellä rakas, lämpöä sykkivä oma äiti.

Lämmin ailahdus kävi sydänalassa,
olen kiitollinen yhdessä viettämästämme ajasta.

Äidin vieressä on punainen pelastusrengas,
kuinka monesti äiti on nostanut mut maasta,
rohkaissut, pyyhkinyt kyyneleet, ollut tukemassa,
ollut mun pelastusrengas. Kiitos äiti.

Haapapariskunta

Rakastunut puupariskunta
vangitsi katseen keskellä metsää,
oli pakko mennä lähempää katsomaan.

Toisiinsa kietoutuneet, kauniit puut
ovat olleet ikänsä lähekkäin,
kasvaneet yhteen pitkin pituuttaan ja
vartioineet metsää vierekkäin.

Ne ovat saaneet turvaa toisistaan,
pysyneet pystyssä kovassa viimassa,
kasvattaneet lehtiverhonsa samassa tahdissa,
kurottaneet taivaalle tähdenlennot nähdäkseen,
punoutuneet yhteen yhä tiiviimmin,
toinen toistaan suojellen ja tukien.

Hymy nousi kasvoilleni,
lämmin ailahdus kävi sydänalassa,
onneksi sain ikuistaa tämän hetken.

Tervehdys

Mä olin eilen, arvatkaas missä? Yes, mä pääsin isännän ja emännän kaa taas mettäretkelle. Oli aiwan mahtava keli. Emäntä räpsi ihan villinä kuvia musta ja mettästä ja taas musta, voi että se on pöhkö, kun se ei saa kuulemma tarpeekseen mun kuvaamisesta, mikähän sitä oikein vaivaa 😂. No, en antanu kuvaamisen häiritä, vaan nautin olostani ihan kympillä.

Haiskuttelin kaikkea mahdollista ja voi vitsi, se Kauhavan Ojutjärven luontopolku on mahtava paikka tutkia ja maistella ties mitä. Mä niin juoksin ja pompin sinne tänne ja aina välillä humpsahdin jonkin mättään taakse ja mun isäntäväki nauroi mulle. Tää pikkukoirana olo ei oo pöllömpää touhua ollenkaan.

Päivän kohokohta oli ehdottomasti se, kun isäntä kekkas heitellä mulle ihan vaan rannan tuntumaan käpyjä ja mä innostuin hakemaan niitä vedestä. Voi kun isäntäväki nauroi mulle ja siitäkös mä vaan innostuin lisää ja menin aina vaa syvemmälle veteen. Isäntä oli tarkasti valinnu sellasen matalikon, eikä mulla ollu mitään hätää. Emäntä kehaisi: ”Voi rakas tuata pikkuusta, kun se on rohkia” Et viittis emäntä, mua meinas hävettää, kun ei tää nyt musta ollu no big deal… voi onkohan kellään muulla tuollaista emäntää. No, jahkukoon nyt, kunhan saan iltapalalla jauhelihaa yms herkkuja, kyllä mä kestän.

Isännän kaa tutkittiin miesten kesken kaikki jännät kolot, tutustuin erilaisiin sieniin ja tuli selväksi, että ne kantsii jättää rauhaan, en tykänny raakana ja nii kävin juomassa ojasta vettä päälle. Illalla mä olin sitte ihan tööt ja kellahdin heti nukkumaan. Olin niin väsy, etten jaksanu edes syödä, vaan uni vei voitin. Odotan jo seuraavaa mettäretkeä.

Ai, nii meinas unohtua, me ollaa käyty tiellä lenkillä. Eka kerralla mä olin aivan ihmeissäni mix mun kaulapantaan laitettiin selanen flexi, jonka takia mä en saanu hyppiä minne sattuu. No, ei siinä menny kauaa kun hokasin, että ojanpohjassa ja -pientareella on paljon enemmän haiskuteltavaa kuin keskitiellä ja siitä huomiosta oli isäntäväkikin ylpeitä.

Hyvää viikkoa kaikille

t. Rocky

Mun ensimmäänen mannakryynipuuro

Äitee tuli kesken navetta-askarehien tupahan ja sanoo notta: ”Ny saat opetella keittämhän mannakryynipuuroa, lehemä poikii ja pitää mennä apuuhin”

Minen ollu koskaa mikää innokas ruaanlaittaja, mutta maltoon kuitenki jättää Afrikan tähti pelin. Mä olin pelis justihin lentäny autiolle saarelle, koska olin aiva varma, notta siältä löytyy se kirkkahan punaanen smaraki-mikä-liä, josta sais 600 markkaa. Mutta siälä oliki se rumaasen rosvo ja se vei mun rahat. Olis ollu aika aharistavaa yrittää päästä takaasin kuivalle maalle, varsinkin ku veliet tirskuu viäres.

Äitee antoo tarkat ohojehet ja mä vastasin notta: ”No, joo joo, kyllä mä ny osaan niitä kryyniä sekoottaa, mee ny vaa auttamhan sitä Yrttiä poikimises”.

Ku maito oli kiahahtanu, kumahutin kaikki kryynit kertaverolla kattilahan, laitoon levyn piänemmälle ja sitte sekootin. Äitee oli neuvonu kyllä kaatamhan ne kryynit hilioollensa ja samalla olis pitäny sekoottaa. Joo, no ei sunkahan se ny tästä hellalta mihinkää karkaa, sekootin aina ku muistin, koska pikkuveljien Afrikan tähtipeli valahti parahiksi seliällensä laattialle, ku yks nopanheittäjä laski siirtymän väärin ja tuli piäni välienselevittely.

No,samas isä tulikin jo tupahan. ”Kyllä tuli isoo ja komia vasikka. Oli sen verran lujas, notta rupes aivan heikottamhan. Äitees kehuu, notta oot teheny puuroa, joko sitä voi ottaa?” Annoon luvan, vaikka ihimettelin kyllä ittekseni, notta se puuro oli jotenki klumppuusta tai siis se ei ollu nii siliää ku äireellä.

Isä otti isoon lastin puuroa, laittoo kanelia, hianosokeria ja maitua ja kauhoo puuroa isoon lusikallisen suuhunsa. Samahan aikahan olimma pikkuveljien kans saanehet taas Afrikan tähären namiskat paikoollensa, ku isä rykääsi.

Kaikki tapahtuu yhtä aikaa: isä rykääsi ja pyäritteli mannakryynimöykkyä hampahiensa välis, me velien kans säikährimmä nii notta Afrikan tähtiki oli taas silimällänsä laattialla ja minen tohtinu eres hengittää. Isä sai kuiteskin sanottua naama valakoosena notta: ”Mitä ihimettä soot likka oikee keittäny”

No, siinä vaihees, ei ollu enää mitää tehtävis, homma oli selevä ku pläkki: ei taira likasta tulla ainakaa Jaakkoo kolomosta näillä näytööllä.

Kiitos, että olette olemassa

Ystäviä voi löytää, vaikka mistä,
hotellin hissistä tai jopa Instagramista 🌻
kuten olen nyt itse hiljattain todennut.

Tarvitaan vain muutama sananvaihto,
viesti tai puhelu sekä kaksi ihmistä,
joilla kemiat kohtaa ja loppu on historiaa.
Olen niin siunattu ja kiitollinen kaikista teistä.

Ootte jokainen omalla erilaisella tavallanne mulle tärkeitä.
Te nuoruuden aikaiset, parkinsonin, työelämän, harrastusten yms myötä
ystäviksi tulleet sekä te yhtä ihanat uudet ystävät.

Päivä on monesti pelastettu puolin ja toisin.
Siihen riittää viesti, soitto, halaus, joskus pelkkä pieni katse.

Ikä, elämäntilanne, välimatka
ovat asioita, jotka eivät paina vaakakupissa.
Ikä on vain numero, elämäntilanteet muuttuvat
ja ystävän luo mikään matka ei ole liian pitkä.

Kiitos, että olette olemassa, ootte mulle rakkaita.

Liekit

Seuraan lumoutuneena takkatulen liekkejä,
miten ne nauttivat olostaan.

Ne heittäytyvät toinen toisensa yllyttäminä
täysin sydämin mukaan, kukaan ei jää yksin.

Liekit tietävät, että aikaa on vähän,
siksi tästä hetkestä on otettava kaikki irti,
elettävä täysillä – yhdessä.

Ne nauravat ja tanssivat, muuttavat muotoaan,
kokeilevat ja makustelevat kaikki mahdolliset värisävyt,
välillä hiipuen ja taas ilosta loimuten.

Liekit pitävät otteessaan, niitä katsoessaan
unohtaa kaikki murheet, kaikki surut
on vain tämä kaunis, ainutlaatuinen hetki.

Vähitellen kaikki liekit ovat menneet,
huomaan yhä tuijottavani takkaan.

Hymyilen ja sipaisen kyyneleen poskeltani
sain uutta voimaa tähän päivään.

Uneton yö

Unettomuus ahdistaa, suututtaa ja alistaa.
Se saa mut niin sanomattoman sokean raivon partaalle, etten enää tunnista itseäni.

Haluaisin vain LYÖDÄ, POTKIA, SATUTTAA, HUUTAA ja HUUTAA väsymykseni keskellä, jos vaan jaksaisin.

Patja ok, lukuisat tyynyt ok, peitto ok
En käsitä, mihin uni katoaa ja piiloutuu, mutta tämä kuurupiilo ei kiinnosta.

Silmät, aistit, koko olemus valmiina, tulisitko nyt?

Työpaikkakiusaajan armoilla

Herään ja avaan silmät raskaat, itkusta punaiset luomet
”Selviytyjän” rooliasu päälle, lapset päiväkotiin
Miten ihmeessä jaksan taas tämän päivän?

Ihan sama,
onko tukka kammattu, kunhan on jotenkin
onko paita silitetty, kunhan on jotain päällä
onko kesä vai talvi, olen turta, en edes huomaa.

Nousen viimeiset portaat työpaikalle,
sydän alkaa hakata, kädet hiota.
Kiusaajani, ilkeä ilme kasvoillaan, valmis hyökkäämään,
satuttamaan sanoillaan,
minut jätettiin hänen armoilleen, ihan yksin.

Reilun vuoden ajan kuljin kaiken kauniin ohi,
kuin pimeässä sumussa, mustassa sateessa
toivon ja elämänhalun mielestäni suljin.
Nuo ahdistavat painajaiset, alkava vatsahaava,
migreenin sahalaitakuviot, itkut, ahdistus, paha mieli, toivottomuus.

* * * * * *

Sain tarvitsemaani rohkeutta mieheltäni (kuvassa)
kuinka monesti hän on nostanut mut polviltani,
kuinka monesti hän on pyyhkinyt kyyneleeni,
kuinka paljon häntä rakastan.

Sanoin siis itseni irti ja voi Luoja kuinka itkin.
Itkin kaikki pahat sanat, ilkeydet, ahdistukset
Se tunne, kun kävelin vapaana vankilastani, jonka piti olla unelmatyöpaikkani
se tunne, oli sanoinkuvaamaton, olin vihdoin vapaa jatkamaan elämää,
aloin tuntea eri tunteita, miltä tuntuu nauraa, aloin muistaa, miltä sade tuntuu kasvoilla.

Tulin töistä kotiin, hengitin syvään kodin henkeä,
eteisen peilistä mua katsoi erilainen ihminen,
tästä päivästä alkaa pitkä paraneminen,
tästä päivästä alkaen tunnen taas olevani ihminen.

* * *

Kommentti lisätty 7.11.2018:
Aihe on yhä ajankohtainen, mutta runo kertoo ajasta, jolloin olin vielä nuori äiti. t. Satu

Täs Rocky hei

Isäntäväki oli menossa ja Roope oli kattomas mun perään. Emäntä antoi tosi tarkat ohjeet mun hoidosta ja vannotti, että musta täytyy pitää hyvää huolta hänen matkansa ajan. No, kyllähän me Roopen kans hyvin tultiin juttuun, vaikka innostuin taas välillä liikaa ja unohdin, että vesselin sormet ei oo puruleluja. Me päästiin kyllä asiasta sopuun, kun eka juteltiin, niinku miehet tekee.

Roopen kans oli kivaa olla pihalla. Juostiin kilpaa, leikittiin piilosta ja sain mammia Roopen sylissä. Niin ja sisälle tultuamme, sain nameja. Mulla on musta autonrenkaan muotoinen lelu, jonka sisälle vesseli tyrkkäs koirannamin ja mun piti saada se sieltä sisältä veks. Oon tullut sikataitavaksi täs hommas ja oon jo oppinu, miten saan namin helposti suuhun.

Mun oli ikävä isäntäväkeä, vikisin ja olin aiwan intona, kun ne tuli mua halimaan kotia tultuaan. Emäntä puolestaan piti mua pitkään ja kaks eri kertaa sylissä illan aikana ja puhui mulle sitä vauvakieltä.. jak… no ajattelin, että lepertäköön nyt, kunhan vaan saan olla sylissä.

Täs yks päivä tutustuin eka kertaa pakkasen peittämään nurmikkoon. Olin niin tohkeissani, etten edes huomannut, että oli vähän viileän tuntuista tassutella heinikossa, mulla kun riitti ihmettelemistä ja niin maistelemista kans.

Arvaakaapa, muuten mitä. Jep-jep totta se on, mun vasen korva on noussut ittestään pystyyn. Aivan mä säikähdin, kun emäntä aamulla siunaili: ”Voi hertsileijaa, mun piänellä on jo toinen korva ylhäällä.” Mitä se emäntä nyt muka sillä tarkottaa, mitä ihmeellistä siinä nyt on?

No, loppuviikolla käytiin metsäretkellä. Oli se metsä erijännä paikka. Kaikki ne tuoksut, onkalot ja polut, voi että mä juoksin, hypin, pompin ja nuuskutin kaikkea mahdollista. Isäntäväki lupas, että tänne metsään tullaan tästedes usein. Mä jo niin odotan seuraavaa kertaa. Näin seuraavasta kerrasta jo untakin, koska nukahdin ihan heti pitkille päikkäreille retken jälkeen.

Eilinen, tämä päivä ja huominen

Eilinen on mennyt,
kantanut kaiken pahan mukanaan,
pyyhkinyt pöydän puhtaaksi,
jättänyt muistoja sieluumme.

Tämä päivä tulee olemaan hyvä päivä.
Olen herännyt uuteen päivään,
olen hengittänyt syksyistä aamua,
olen kiittänyt kaikesta, mitä minulla on.

Huominen tulee ennen kuin huomaatkaan.
Huominen on päivä, josta voit tehdä
elämisen arvoisen, unohtumattoman.

Rakas Taivaan Isä,
tuothan taivaan enkelisi turvaksemme
vierellemme kulkemaan, kiitos.