Työpaikkakiusaajan armoilla

Herään ja avaan silmät raskaat, itkusta punaiset luomet
”Selviytyjän” rooliasu päälle, lapset päiväkotiin
Miten ihmeessä jaksan taas tämän päivän?

Ihan sama,
onko tukka kammattu, kunhan on jotenkin
onko paita silitetty, kunhan on jotain päällä
onko kesä vai talvi, olen turta, en edes huomaa.

Nousen viimeiset portaat työpaikalle,
sydän alkaa hakata, kädet hiota.
Kiusaajani, ilkeä ilme kasvoillaan, valmis hyökkäämään,
satuttamaan sanoillaan,
minut jätettiin hänen armoilleen, ihan yksin.

Reilun vuoden ajan kuljin kaiken kauniin ohi,
kuin pimeässä sumussa, mustassa sateessa
toivon ja elämänhalun mielestäni suljin.
Nuo ahdistavat painajaiset, alkava vatsahaava,
migreenin sahalaitakuviot, itkut, ahdistus, paha mieli, toivottomuus.

* * * * * *

Sain tarvitsemaani rohkeutta mieheltäni (kuvassa)
kuinka monesti hän on nostanut mut polviltani,
kuinka monesti hän on pyyhkinyt kyyneleeni,
kuinka paljon häntä rakastan.

Sanoin siis itseni irti ja voi Luoja kuinka itkin.
Itkin kaikki pahat sanat, ilkeydet, ahdistukset
Se tunne, kun kävelin vapaana vankilastani, jonka piti olla unelmatyöpaikkani
se tunne, oli sanoinkuvaamaton, olin vihdoin vapaa jatkamaan elämää,
aloin tuntea eri tunteita, miltä tuntuu nauraa, aloin muistaa, miltä sade tuntuu kasvoilla.

Tulin töistä kotiin, hengitin syvään kodin henkeä,
eteisen peilistä mua katsoi erilainen ihminen,
tästä päivästä alkaa pitkä paraneminen,
tästä päivästä alkaen tunnen taas olevani ihminen.

* * *

Kommentti lisätty 7.11.2018:
Aihe on yhä ajankohtainen, mutta runo kertoo ajasta, jolloin olin vielä nuori äiti. t. Satu

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s