Ikävä, koska päästät musta irti?

Tulee vieläkin päiviä, että ajatus ei kulje kirkkaana,
ettei aina heti muista, ettet ole enää täällä.
Ei oikeasti, mutta en vaan halua muistaa.

Ikävä istahtaa vierelleni kuin varkain,
asettuu taloksi, kuin olisi tullut jäädäkseen.
En pääse sitä ahdistavaa tunnetta millään pakoon,
vaikka yrittäisin ajatella mitä.

Kyyneleet polttavat, tunnen itseni niin voimattomaksi,
en näe kyyneliltäni enää eteeni, eikä kukaan kuule,
kukaan muu ei voi auttaa, suru on itse surtava pois.

Ikävä pitää mua otteessaan,
putoan yhä syvemmälle ja syvemmälle.

Ikävä pysäyttää kaiken, eikä jätä jälkeensä mitään,
EI mitään muuta kuin äärettömän hiljaisuuden.

Haluaisin vain niin kovasti tietää, mitä oikeasti tarkoittaa,
kun suru muuttaa muotoaan tai löysää otettaan.

Onko se sitä, että pystyy hengittämään ja puhumaan sinusta, ilman itkua?
Onko se sitä, että katse ei enää ihan joka päivä hakeudu kuvaasi vai
onko se sitä, että ei tunne enää syyllisyyttä siitä, että tuntee itsensä välillä onnelliseksi, joka päiväisessä elämässä, ihan jostain pienestä asiasta.

Niin sen täytyy olla, vaikka en näe sinua, kuljet aina mukanani sydämessäni.

Mainokset

Voimaruno läheisensä menettäneelle

Edessäni kirjoittamaton sivu,
kunnes sain nämä sanat.

Äitisi hoivasi, neuvoi ja rakasti teitä jokaista
suuren perheen lasta.

Hän yksin, yhdessä Taivaan Isän kanssa
varmisti teille turvallisen lapsuuden,
muutti kaiken sisällään olevan rakkauden
tärkeiksi ja jokapäiväisiksi askareiksi.

Hän yksin, yhdessä suojelusenkeleidenne kanssa
antoi teille vahvat ”pohojalaaset” juuret
sekä hyvät opit ja eväät elämäänne.

On aihetta kiitokseen,
koska oli kaikki mitä tarvitsitte,
oli rakas äiti, oli toisenne,
oli hyvä koti, oli keskinäinen rakkaus,
oli Taivaan Isän suojelus.

”Ettehän itke perääni,
näettehän miten paljon rakkautta
jätän jälkeeni”

Autiotalon sammaleiset portaat

Kuinka monta kertaa perheenpää
on tullut raskaan työpäivän jälkeen kotiin,
istunut kotiportaille, hengähtänyt syvään,
kiittänyt mielessään hyvästä päivästä ja
tullut onnellisena perheensä luo.

Samoin on äiti yhtä usein lähtenyt karjan luo
aamu- ja ilta-askareilleen, paijannut lopuksi
navetan uusinta, pienintä vasikkaa.
Tupaan tullessaan hän on ottanut pyykkikorin portailta ja
tullut sisään jatkamaan kotitöitä.

Nuo portaat ovat olleet parhaimmillaan
vastalakaistuina hiekasta tai lumesta.
Ne ovat koonneet koko perheen yhteen.

Juhannuksena koivut ovat reunustaneet portaidenpieliä ja
jouluisin ne ovat saaneet lyhdyt valoikseen pimeään aattoiltaan.

Nuo portaat ovat nähneet koko elämän kirjon.
Ne ovat nähneet kaiken aina lasten ensiaskeleista lähtien.
Milloin on ollut ilon, milloin surun päiviä,
mutta aina on ollut yhtä hyvä tulla kotiin.

Niin paljon elämää, niin paljon rakkautta,
niin paljon toiveita ja unelmia.

Nuo rakkaat, uskolliset kotiportaat
odottavat yhä vakaina tulijoita,
säilyttävät muuttumattoman arvonsa
lämpimän, vihreän sammalpeiton alla.

Rocky täs hei, mä oon nyt 4 kk vanha

Mä en oo vielä kertonu, miten osaan olla lenkillä. Eka kerralla riuhdoin rajusti, koska en ymmärtänyt mix mun pantaan laitettiin sellanen flexi, että mä en voinu juosta vapaana. Mua ärsytti tosissaan. No, isäntä ei kuiteskaan antanu mun jumpitella, vaan veti hellästi ja varmasti mua perässään. Voi pojat, oli sikahieno reissu. Mä näin ainaskin 10 raakaa perunaa, jotka oli tippuneet perunarekasta ja mä maistoinkin yhtä, mutta not good. Siellä oli vaikka mitä tuoksuja ja hajuja ja mun pää meni ihan pyörälle.

Meillä on uus kamera. Mä joudun kuvattavaksi siis toDella usein ja meille onkin muodostunut tahtojen taistelu ulkona. Emäntä maanittelee ja piirittää mua ja mä teen kaikki temput mitä ikinä osaan, ettei musta saisi kuvaa. Kerran jo melkein onnistuinkin nuolaisemaan kameran linssiä. Pyh, emännällä kävi vaan säkä, kun se ehti ottaa kameransa veks.

Emännän hyvä ystävä kävi kattomas mua. Ajattelin, että jep-jep taas pitää varautua kasaan pusuja ja haleja. No, niinhän siinä kävi, MUTTA tämä vieras toi mulle ihkun pehmo-oravan. Se on nyt mun ehdoton ”number one”. Se vinkuu ja lujaa, kun sitä puree tietystä kohdasta. Jos mua ottaa pattiin tai emäntä on liian kauan puhelimessa, vingutan lelua, niin emäntä tulee mun luo. Heh, se menee aina halpaan. Emäntä sanoo, että mä oon kun pieni lapsi, kun käyttäydyn niin. No voi olla, mutta mä oon omasta mielestäni ainakin viksu sellainen.

Emäntä oli reissussa pari päivää. Voi vitalis, kuinka hän lähtiessään silitteli ja leperteli mulle, hali ja piti sylissä. No, onneksi kukaan ei nähnyt. Siis niin noloa, mä oon sentäs jo aika iso poika.

Arvatkaapas, missä mä kävin isännän kans täs kohta 4 vk sitten. Jep, arvasitte oikein eläinlääkärissä. Sitä ennen mun piti ottaa sellaisia valkoisia tabuja matokuuri-tai-jotain isäntä sanoi. Voi äklötys, minkä makuisia ne oli. En osaa verrata niiden makua mihinkään, mutta te ihmiset sanoisitte sitä varmaan paffiksi. Ne meinas jäädä ihan väkisin mun kitalakeen, mutta onnex isäntä antoi mulle heti päälle koirankeksin. Eläinlääkärissä mä olin isännän mukaan ihan ”cool” ja kaipa se oli hyvä asia, koska mua paijattiin ja kehuttiin kotiin tultua.

Isäntä lähti töihin ja mut laitettiin ulos häkkiin. No joo joo, oon mä ollu siellä ennenkin, mutta nyt emäntä ei tullutkaan hakemaan mua pois, koska ei ollut kotona. Six mä jouduin olemaan häkissä kauemman ja ehti jo tulla pimeää, koska sitä hitsin kelloakin käännettiin taas. Mulla ei ollut enää yhtään kivaa issekseni mutta onneksi just, kun meinasin hermota ja alkaa haukkua ihan tosissani, haketraktorin ääni alkas kuulua. Mä meinasin syödä isännän, kun olin niin sikaintona häkistä pois päästyäni. Olin sen verran surullinen, että kipusin heti isännän syliin, kun päästiin eka sisälle yhdessä.

Emäntä kun tuli reissusta kotia, niin se kans likisteli ja paijaili mua, ennen kuin oli ottanut edes takkia pois päältään. Siihen hommaan ei meinannut tulla toista päätä. On se emäntä kyllä hassu tapaus, vaikka voin kyllä näin meidän kesken myöntää, että oli mun kans ikävä.

 

Marraskuinen hetki Kauhavan Alajoella

Olen sokea
kaikelle muulle ympärilläni.

Olen hyvällä tavalla täysin turta,
tunnen vain tämän maiseman kauneuden sydämessäni.

Olen melkein kuuro,
kuulen vain lakeuden rikkumattoman hiljaisuuden.

Vedän keuhkot täyteen ilmaa ja puhallan hitaasti nautiskellen ulos,
kun etäältä kuulen etelään lähtevän joutsenparin kutsun.

Seuraan lumoutuneena miten pari nousee siivilleen ja
kauniisti kaartaen ne katoavat joenmutkan hellään huomaan.
Mielessäni pyydän niille varjelusta pitkälle matkalleen.

Annan sitten katseeni liukua hitaasti,
yli ruohottuneiden, pajuisten ojien,
yli tummanpuhuvien peltosarkojen,
jotka odottavat lumipeittoa suojakseen.

Siellä täällä seisovat ladot saavat sydämeni sykkimään.
Ne kertovat omaa kaunista kieltään ”pohojalaasuuresta”.

Nautin tästä ohikiitävästä hetkestä lakeuden edessä.
Tämä on se maisema, jota rakastan.

Se rakkain muisto isästä & mieluinen kesätyöpaikka

Elettiin vuotta 1985 ja olin saanut kesätyöpaikan Kauhavan Kosolanmäellä sijaitsevalta Iisakin Jussin tuvalta museoesittelijänä. Olin onnesta mykkyrällä ja tuo ihana paikka vei heti sydämeni mennessään.

Iisakin Jussin tuvalle johtava tie oli siihen aikaan pitkä hiekkatie, joka jyrkkeni loppumatkasta. Työnsin Jopoani mäkeä ylös ja samalla ihailin ojanvarsilla kasvavia kissankelloja, päivänkakkaroita ja niittyleinikkejä. Aurinko paistoi täydeltä terältä. Ilmassa tuoksui Kesä isolla koolla.

Kun pääsin Iisakin Jussin tuvalle ja pihamaalle vedin keuhkot täyteen ilmaa ja puhalsin hitaasti ulos. Nautin siitä, että sain olla siellä töissä – tästä tulee taas hyvä päivä. Avasin ensin päärakennuksen oven ja sitten aitan, lutin ja tallin. Kaikki oli valmista tulijoita varten.

Museokierros alkoi suuresta tuvasta, joka vei aina sellaisen ihmisen mukanaan, joka osasi arvostaa vanhaa talonpoikaistavaraa ja sen ajan elämää. Jaoin vieraiden kanssa tuon saman ihastuksen. Suuret kokkasängyt nurkassa, mahtava maitokaappi ja kaappikello, kaikki nuo ihanat yksityiskohdat kertoivat omaa tarinaansa. Kierros jatkui kamarien kautta yläkertaan ja sitten tutustuttiinkin jo luttirakennukseen. Luttirakennuksessa oli yksi makuuaitta, joka oli täynnä vanhoja, kauniita tekstiilejä, jotka kertoivat siitä, miten kaunista käsityötä silloin rakkaudella tehtiin. Aitassa, tallissa ja muissa piharakennuksissa pääsi näkemään millaisia työkaluja entisaikoina käytettiin.

* * * * * *

Muistan erään päivän, kun oli aivan tavattoman kuuma ja raskas ilma. Vierailijat olivat kai laskeneet, että tänään ei kannata mennä museolle, koska taivas näytti sellaiselta, että kohta tulee vettä ja kunnolla. Istuin siis yksin ja odotin, että kello menisi eteenpäin. No, sitten se alkasi, nimittäin se aivan kaamea ukonilma. Voi Luoja, kuinka pelkäsin.

Taivas musteni hetkessä ja Iisakin Jussin tupa oli mun ”turvapaikkani”. Istuin isossa tuvassa kiikkustuolissa ja yritin jotenkin hillitä hysteerisen olotilani. Joka kerran kun salama välähti ja pian sen jälkeen jyrisi, kävi sävähdys koko kehossani. Olin nimittäin lapsesta saakka pelännyt ukkosta enemmän kuin mitään muuta. Satoi kaatamalla ja isot pisarat tuntuivat tulevan tuvan lasista sisälle, tuuli ulvoi kovissa puuskissa ja ne salamat ja se jyrinä. Talo sijaitsi korkealla mäellä ja pelkäsin koko ajan, että mitä jos salama iskee tänne museolle. Toki siellä näytti olevan vaahtosammutin, mutta sekään ei oloani parantanut. Tuntui, että olin yksin koko maailmassa ja iso itkuhan siinä tuli.

Tuntui, että kului ikuisuus, mutta sitten kuului ulkoa jotain muuta ääntä. Nostin varovasti katseeni lattianrajasta ja katsoin ikkunasta ulos. Näin pientä kajastavaa valoa tuvan ikkunasta ja tuo valo sai mut nousemaan hitaasti kiikkustuolista. Ikkunan pintaa valuva vesi esti kunnolla näkemästä ulos, mutta tunnistin oikein, se oli meidän perheen Taunus. Tuo rekkari VEA-664 piirtyi iäksi mieleeni. Sain kun sainkin itseni liikkeelle pitkästä jännityksestä ja juoksin enää mitään pelkäämättä ulko-ovelle ja näin parahiksi, kun isä tuli mua kohden. ”Tulin sua tohorittamahan” isä sanoi ja itkuhan siinä tuli taas, mutta tällä kertaa helpotuksesta. Muistan, kuinka menimme sitten takaisin sisälle sateen suojaan ja isä oli mun kans niin kauan, että ukkonen meni ohi.

Tämä on se rakkain muisto isästä. Ajattelin, että vaikka isällä oli paljon tekemistä kotona sinäkin päivänä, hän tuli mun avuksi ja turvaksi, kun eniten häntä tarvitsin. Muistan isää tänäkin päivänä lämmöllä ja rakkaudella, koska hän antoi meille turvallisen lapsuuden.

Elämän uudet haasteet

Miten voi samalla tuntea olevansa
rohkea, mutta varpaillaan tulevasta?

Miten voi yhtä aikaa odottaa henkeä pidätellen huomista,
mutta pitää kynsin hampain kiinni eilisestä,
tuosta turvallisesta eilisestä?

Uskaltaako tehdä jotain itselle isoa,
mutta pientä koko maailmaa ajatellen?

Meidän jokaisen on itse kohdaltamme mietittävä,
onko itsestä tähän tai tuohon asiaan ja
mitä jos epäonnistuu, mitä sitä sitten tekee?

Elämä on ainutkertainen,
siitä on otettava kaikki irti,
siitä on nautittava kaikin aistein,
se on otettava vastaan tuli mitä tuli.

Jokaisella on tarvittava rohkeus sisällään,
on vain annettava itselleen lupa kokeilla,
on vain uskallettava hypätä.

Otathan kädestäni kiinni – nyt mennään!

Lämmin kiitos

Mahan pohjassa kurvaili
blogin julkistusaamuna sunnuntaina 4.11.
isoja perhosia.

Kädenpohjat olivat nihkeät.
Tykytys rinnassa muistutti, että henki onneksi kulki.

Käsinkosketeltava jännitys väreili ilmassa.
Päätöksenteko ja sivujen valmistelu
olivat vihdoin ohitse.

Tuli aika aloittaa uusi seikkailu.

* * * * *

Elämä on ainutkertainen,
se pitää elää itseä ja sydäntään kuunnellen.

Olen sitä mieltä, että tulee tehdä sellaisiakin asioita,
joita et ikimaailmassa olisi kuvitellut tekeväsi
– tämä blogi on mulle yksi sellainen asia.

Lämmin kiitos teille kaikille – ihan jokaiselle –
että otitte mut niin lämpimästi vastaan.

Halauksin!

Satu

Pieni enkeli

Eteerisen valkoiseen mekkoon pukeutunut pieni enkeli
laskeutui ensimmäistä kertaa alas maahan.

Hän istahti sairasvuoteelle, siunasi ja lohdutti.
Samoin hän piti kädestä, halasi ja kuunteli, oli lähellä,
eikä jättänyt ketään yksin suruineen.

Vaikka olikin vain pieni enkeli,
hän auttoi niin montaa, kuin vain ikinä ehti.
Hän oli ihmisten lähellä, suojeli ja lohdutti.

Kuunneltuaan ihmisten huolia ja murheita
pieni enkeli totesi, että monella tuntui olevan
koko ajan niin kiire johonkin,
etteivät he tavallaan olleet läsnä.

Miten saisin ihmiset ymmärtämään
päästämään irti tulevaisuuden peloistaan,
elämään tätä päivää, tätä ainutlaatuista hetkeä?

Pieni enkeli hetken rauhassa mietti,
kunnes pian hymy kasvot valaisi.
Hän Taivaan Isän suojeluksesta kaikkia muistutti.
Hän pitää huolen meistä jokaisesta.

Pitkän päivän jälkeen pieni enkeli hymyili,
koska oli saanut niin monen ihmisen havahtumaan
ja Taivaan Isään luottamaan.
Pian tuo pieni enkeli nousi takaisin taivaaseen ja
nukahti onnellisena pilveen pehmoiseen.

Meillä jokaisella on oma suojelusenkelimme.
Hiljennythän hetkeksi,
edes muutamaksi sekunniksi,
koska voihan olla, että juuri tässä hetkessä
suojelusenkelisi on tuomassa viestiä sinulle.