Mihinkä se aika oikeen katos?

Kattoomma muksujen taaperovireoota täs yks ilta. Soli kuulkaa oikeen villi aikamatka. Paino sanalla VILLI.

Eisunkahan kukaan tykkää omasta muarostansa aivan hirviästi, mutta kyllä mulle tuli aharistus. Vireo oli ajalta, kun asuumma viälä Vantaalla ja olimma kesäviarahien kans Korkiasaares. Kyllä tuli kuulkaa miälehen Fakta homma -sarja ja siinä eritoten Hansu ja Pirre, jos vaa viälä muistatta. Meirän miähet oli suurinpiirteen viksuus vaattehis, mutta voi meitä kahta mammaa.

Meillä oli molemmilla uuret tuulipuvut päällä ja KOMIAT. Kaverin malli ei nii hypänny silimille, soli maltillisempi, mutta mun oli monenkirijava. Jep ja se päällä tallustelin hirviät lenkkarit jalaas pitkin kissalaaksoa ja apinahäkkiä. Voi hyvääne, että riipaasi. Se oli siihen mailman aikahan tosi komia asu ja kaunihin värikäs. No, sitä se oli kyllä viäläki, koska se meirän viäres taapertava riikinkukko jäi tyystin mun varjohon, vaikka se yritti kuinka saapastella rinta rottingilla ja pöristellä siipiänsä. Harmi nottei musta löytyny kuvaa se tuulitakki päällä, mutta ainakin näettä mun silloosen tukkamallin ja silimäklasit.

Muistin samas, että tuahon aikahan olin käyny justihin toissapäivänä ottamas permanentin ja kumma kyllä, en ollu saanu sitä tupeerattua yhtä koriaksi ku se mun kampaaja, mutta ainaki se tukka oli kiharaanen. En ollu siitä turhaa maksanu.

Arvakkaa mitä viälä, nii ne mun silimäklasini. Muistin samas, kun kattoon tuata näkymää, että vähä ennen meirän vihkiääsiä, mun silloonen tyäkaveri ohimennen kysääsi, notta ”Meinaakko laittaa silmälasit vihkikuvaan vai juuri ostamasi piilolinssit?” En silloon ymmärtäny kysymykses olevan mitään ihimeellistä, mutta nyt se kyllä kolahti. Ne silimäklasit oli varmasti kokoa AMERIIKKA. Ny se näky vaan jotenki hyppäs silimille. No, koriana jos koriana me kaveriperheen äiteen kans tyänsimmä lastenvaunuja kukkulaases maastos ja nautiimma kesäpäivästä.

Meirän silloonen vireokamera oli aikansa lippulaiva. Muistan, kuinka se oli raskas. Vireolta kuuluu aina välis kummaa surinaa, jota muksut meille ihimetteli. No sehän oli se zoomi-näppään, josta se ääni lähti. Kun halusit ruveta kuvaamahan, piti olla ennen kaikkia allit ojennukses, että jaksoot kantaa sitä itte vireokameraa. Soli sen verran erilaasta touhua ku nykyaikahan vertaa, ettei sitä ny jaksettu joka päivä ruveta kuvaamahan. Meirän poika sanoo aina isänsä vireokuvates, notta ”Anna isä minäkin katton siitä piänestä reiästä”.

Mutta mihinkä se aika oikee katos?

Tuntuu epätorelliselta, kun muisteltihin tuata Korkiasaaren reissua ja torettihin, että siitä tuloo reilut 20 vuatta aivan tuas tuakios. Samaases kasetis oli kans kuvattuna meirän perheen ensimmäänen joulu, oli syntymäpäiväjuhulallisuuksia sun muita tapahtumia.

Istuun soffalla ja yritin salaa pyyhkiä silimistä kyynelehiä. Soon kumma juttu, kun voi samalla kertaa itkiä ilosta ja surusta. Se vireo toi lähelle rakkahat, jo poisnukkunehet läheesetkin. Se vireo toi miälehen niin elävästi sen hetken tuntehet, ajatukset, tuaksut ja muut. Miätiin ittekseni, että osasinkohan mä varmasti nauttia kaikesta siitä silloon nuarempana. Kun oliskin voinu hypätä tuahon aikahan takaasin ja elää samat asiat toisehen kertahan. No, kaikesta hualimatta se mun itku oli sellaasta itkua, josta jäi kiitollisuus ja syvä rauha syrämmehen.

Ottakaa tekin aikaa joku ilta ja naurakaa ja itkekää vanhoja vireootanna kattelles. Soon sellaanen aikamatka, jonka voimalla jaksaa taas kauan.

Mainokset

Kivun armoilla

Herään kesken syvän unen.
Kipu!! Selkä, jalat ja lonkat tulessa.

Kipu täyttää kaikki aistit.
Se sanelee miltä tuntuu,
se tyhjää ajatukseni,
se vie mua, ihan miten tahtoo.

Aamuyön minuutit ovat hitaita ja pitkiä.
Katson, josko viisari olisi jo siirtynyt.
Valvon, koska uni lähti menoilleen.
Itken, koska olen niin voimaton.

Miten taistella tässä sodassa ilman aseita?
Miten taistella, kun puolellani on vain Burana?
Miten taistella, kun voittaja on jo selvillä?

Venyttelen, ojentelen ja tuuditan itseäni
puolelta toiselle, uudestaan ja uudestaan.

Painaudun yhä syvemmälle patjaan.
Buranan apu on vain kosmeettinen.
Oikeasti lasken minuutteja,
– vielä tunti aamu kuuden levodopaan.

Kello 5.50, en kohta enää pysty odottamaan.
Kello 5.55, Levodopa, lääke yhä yöpöydällä.
Kello 6.00, saan taas apua tuskaani ja nousen ylös.

Olen kiitollinen uudesta aamusta.

Voimaruno Lotalle: Sinussa on valo

Sinussa on valo,
joka loistaa kirkkaana.
Olet kaunis ja karismaattinen,
kannat itsesi arvokkaasti.
Aseista riisuva hymysi
valaisee harmaankin päivän.

Silmissäsi on puhutteleva katse
välillä niissä häivähtää kokemasi tuska.
Olet elänyt raskaita aikoja,
läpi surun, itkun ja epätoivon,
mutta olet kääntänyt kaiken pahan voimaksesi ja
pala palalta sielusi on eheytynyt.
Olet löytänyt oman ainutlaatuisen polkusi.

Et tarvitse turhaa materiaa, rihkamaa,
onneen riittää hetki parasta laatuaikaa,
jota yhteinen aika poikasi kanssa edustaa.
Hänellä on onni omistaa kaltaisesi äiti.

Lähetän taivaaseen pienen rukouksen.
Rakas Taivaan Isä,
lähetäthän enkelisi suojaamaan tätä perhettä,
poistathan kaikki karikot elämästä,
pidäthän kädestä elämän eri tilanteissa,
ohjaathan oikeisiin valintoihin ja
luottamaan varjelukseesi nyt ja aina.

Surun seinät

 

Surun seinät putoavat alas kuin raskas esirippu.
Ne ympäröivät taas sisimpäni turtaan olotilaan.
Ne eivät ymmärrä lähteä.

Surun seinät estävät tunteet.
Olen kuin kuoriutumista odottava
hauras ja pieni perhonen
suojassa, turvassa – elämältä.

Olen altis toisten sanoille, kysymyksille
en kestä edes kenenkään katsetta,
saati että minulle puhutaan.

Surun seinät suojaavat
silloin kun olen haavoittuvaisin,
kun toivon olevani joku muu,
kun toivon eilisen palaavan,
kun vain elän turtana tämän päivän läpi.

Surun seinät jättävät minut hellästi,
silloin kun en tarvitse enää ympäröivää muuria,
silloin kun löydän avaimet jatkaa elämää,
kun olen taas vahvempi, valmis tuntemaan,
tuntemaan muutakin kuin tuskaa.

Viirestoista päivä toren sanoo

Oon orottanu ja orottanu ja oikeen totta viä orientootunu, mutta pettäny itteni kerta kerran jäläkehen.

Ajatelkaa ny, notta mä oon suunnitellu excelihin ohojelmat, mutta sitte vaa jääny taas orottamahan jotaki merkkiä, joka olis antanu mulle potkun pyllylle. No, ku sitä merkkiä ei oo tullu, oon antanu ittelleni periksi. Ookko sä itte keskenäs koskaan ajatellu, notta minkälaanen sen MERKIN pitääs olla. Voi hyväänen, ensunkahan mä sitä ainakaan tunnista, en tiätenkään, enkä toresta haluakkaan, mähän joutuusin aloottaa. Eikö ookki niin palio helapompaa rössähtää sellaasen Tupla-suklaan (siis king size-koko-mikä-liä se tiätysti pitää olla, koska piänemmästä ei tuu ku vihaaseksi) kans soffalle ja kattoa jotaki viälä siirappisempaa ohojelmaa. Jospa mä alootan taas ens kuus, 15. päivä. Ja eikun Tuplaa naamariin, ku soon nii riivatun hyvää.

Tiatoa oman kropan huallosta ja terveellisistä asioosta tuloo tuutin täyreltä, notta kysymys onki siitä, että josko vaa jaksaas ne asiat sisäästää. Mulla oli jo muksuna vahaa korvis ja niitä piti käyrä oikee teekoos viruttelemas. Soli kumma tunne, kun sellaasella isoolla ruutalla tyännettihin lämmintä vettä korvahan ja vaha tuli pois. Kumaji vaa tyhyjäs pääs ja olisin varmasti kuullu, jos koppakuariaanen olis heittäny voltin teekoon laattialla. No, mun olis vissihin pitäny käyrä toisenki kerran, koska ainaki nämä terveysasiat ei oo päässy välikorvaa likemmäs aivoja. Tiatoosuus ei oo siis päässy liiemmälti kasvamahan.

Se pitää tunnustaa, että käyn kyllä äiteen kans Kuntsarilla allasjumpas. Se on aivan parasta liikuntaa. Moon sanonu, että moon ku valas siälä veres, paitti etten osaa sukeltaa. Potkiin, husiin ja teen mitä vaa jumppari keksii, koska mikää liike ei tee veres kipiää. Soon niin kokonaasvaltaanen liikuntamuato ja mikä toinen yhtä tärkiä asia allasjumpas on, on ne toiset kellokkahat, jokka on kans siälä jumppaamas. Me vaihretahan kuulumisia, vitsaalemma ja pölläälemmä, välis meinaa mopo karaata käsistä, mutta kun jumppari aloottaa tunnin, kaikki orottaavat kiltisti, notta minkälaasia liikkehiä sitä tänään maharethan jumpata.

Silti yksin allasjumppa ei riitä, vaan tarvitahan järeempiä ottehia, notta saataas allit ja muutkin tyystin alahapäin valuvat kropan osat vetriämmiksi. Moon tullu siihen tuloksehen, notta mulle sopivin liikuntamuato allasjumpan lisäksi on kävelylenkit Rockyn kans. Ei tarvitte ostaa hikinauhaa, eikä timmiä, kallihia teryleeniä, ei tartte maksaa salikorttia, eikä lähtiä tiättyhyn aikahan, mutta tämä karvaanen kaveri on taatusti aina valamis lähtemähän joukkohon.

Ei enää turhia, olemattomia lupauksia, vaa soon ny menoa. Oma kroppa huutaa sikalujaa, notta ” Herää pässi ja herääkin tällä kertaa kunnolla”. Niin, no ensunkahan mä ny ennen Uutta Vuatta aloota. Tua 15.1.2019 tuntuus jotenki sopivammalta, kerkiää vähä eres orientoitua ajatuksehen, että ny SE alakaa.

Jos tunnistat ittes näistä jutuusta ja ajatuksista, tuu mun följyhyn, mutta keksi ensiksi ittelles sopiva liikuntamuato. Jokaasen pitää löytää se oma kuntoolumuatonsa sekä laittaa ittellensä tavoottehet.  Minen sitouru mihinkään täyrellisehen suklaakialtolakihin, tiättyhyn kilomäärähän, aikamäärähän tai muuhunkaan sellaasehen, jonka varmasti tiplaan. Mun tavootes on yksinkertaasesti: ”Paree olo & miäli kesäksi”.

Alootethan yhyres tammikuun 15. päivä 💜.