Kattoomma muksujen taaperovireoota täs yks ilta. Soli kuulkaa oikeen villi aikamatka. Paino sanalla VILLI.
Eisunkahan kukaan tykkää omasta muarostansa aivan hirviästi, mutta kyllä mulle tuli aharistus. Vireo oli ajalta, kun asuumma viälä Vantaalla ja olimma kesäviarahien kans Korkiasaares. Kyllä tuli kuulkaa miälehen Fakta homma -sarja ja siinä eritoten Hansu ja Pirre, jos vaa viälä muistatta. Meirän miähet oli suurinpiirteen viksuus vaattehis, mutta voi meitä kahta mammaa.
Meillä oli molemmilla uuret tuulipuvut päällä ja KOMIAT. Kaverin malli ei nii hypänny silimille, soli maltillisempi, mutta mun oli monenkirijava. Jep ja se päällä tallustelin hirviät lenkkarit jalaas pitkin kissalaaksoa ja apinahäkkiä. Voi hyvääne, että riipaasi. Se oli siihen mailman aikahan tosi komia asu ja kaunihin värikäs. No, sitä se oli kyllä viäläki, koska se meirän viäres taapertava riikinkukko jäi tyystin mun varjohon, vaikka se yritti kuinka saapastella rinta rottingilla ja pöristellä siipiänsä. Harmi nottei musta löytyny kuvaa se tuulitakki päällä, mutta ainakin näettä mun silloosen tukkamallin ja silimäklasit.
Muistin samas, että tuahon aikahan olin käyny justihin toissapäivänä ottamas permanentin ja kumma kyllä, en ollu saanu sitä tupeerattua yhtä koriaksi ku se mun kampaaja, mutta ainaki se tukka oli kiharaanen. En ollu siitä turhaa maksanu.
Arvakkaa mitä viälä, nii ne mun silimäklasini. Muistin samas, kun kattoon tuata näkymää, että vähä ennen meirän vihkiääsiä, mun silloonen tyäkaveri ohimennen kysääsi, notta ”Meinaakko laittaa silmälasit vihkikuvaan vai juuri ostamasi piilolinssit?” En silloon ymmärtäny kysymykses olevan mitään ihimeellistä, mutta nyt se kyllä kolahti. Ne silimäklasit oli varmasti kokoa AMERIIKKA. Ny se näky vaan jotenki hyppäs silimille. No, koriana jos koriana me kaveriperheen äiteen kans tyänsimmä lastenvaunuja kukkulaases maastos ja nautiimma kesäpäivästä.
Meirän silloonen vireokamera oli aikansa lippulaiva. Muistan, kuinka se oli raskas. Vireolta kuuluu aina välis kummaa surinaa, jota muksut meille ihimetteli. No sehän oli se zoomi-näppään, josta se ääni lähti. Kun halusit ruveta kuvaamahan, piti olla ennen kaikkia allit ojennukses, että jaksoot kantaa sitä itte vireokameraa. Soli sen verran erilaasta touhua ku nykyaikahan vertaa, ettei sitä ny jaksettu joka päivä ruveta kuvaamahan. Meirän poika sanoo aina isänsä vireokuvates, notta ”Anna isä minäkin katton siitä piänestä reiästä”.
Mutta mihinkä se aika oikee katos?
Tuntuu epätorelliselta, kun muisteltihin tuata Korkiasaaren reissua ja torettihin, että siitä tuloo reilut 20 vuatta aivan tuas tuakios. Samaases kasetis oli kans kuvattuna meirän perheen ensimmäänen joulu, oli syntymäpäiväjuhulallisuuksia sun muita tapahtumia.
Istuun soffalla ja yritin salaa pyyhkiä silimistä kyynelehiä. Soon kumma juttu, kun voi samalla kertaa itkiä ilosta ja surusta. Se vireo toi lähelle rakkahat, jo poisnukkunehet läheesetkin. Se vireo toi miälehen niin elävästi sen hetken tuntehet, ajatukset, tuaksut ja muut. Miätiin ittekseni, että osasinkohan mä varmasti nauttia kaikesta siitä silloon nuarempana. Kun oliskin voinu hypätä tuahon aikahan takaasin ja elää samat asiat toisehen kertahan. No, kaikesta hualimatta se mun itku oli sellaasta itkua, josta jäi kiitollisuus ja syvä rauha syrämmehen.
Ottakaa tekin aikaa joku ilta ja naurakaa ja itkekää vanhoja vireootanna kattelles. Soon sellaanen aikamatka, jonka voimalla jaksaa taas kauan.
Helmiä lakeudelta 