Se pieni hetki

Huonosti nukutun yön jälkeen väsymys painaa,
mutta otan kamerani ja lähden kuvaamaan.

Tulen ennestään tutun pellon laitaan.
Ajatukseni ja koko olemukseni täyttyy odotuksesta.

Ympärilläni on vain peltolakeuden rikkumaton hiljaisuus.
Vedän keuhkot täyteen keväisen mullan huumaavaa tuoksua.

Tuossa hetkessä on vain minä ja kamerani.

Kuulen etäältä joutsenpariskunnan kutsuhuudon ja lähden ääntä kohden.
Kuljen varoen pitkin ruohoista, osittain lumista ojanpengertä,
kunnes tulen suojaisan metsikön reunaan.

Löydän kanervikosta itselleni paikan ja maltan odottaa.

Tuo kauniin valkoinen joutsenpari on täysin lumoutunut toisistaan,
eikä huomaa mitään muuta ympärillään.

Lintujen sorjat kaulat tuskin hipaisevat toisiaan,
mutta niiden välisen kiintymyksen aistii jo kauas.

Raikkaassa kevättuulessa nuo uljaat joutsenet,
nauttivat toinen toisensa seurasta.

* * *

Olen juuri oikeassa paikassa, juuri oikeaan aikaan.

Kuinka pieni asia antaa uutta voimaa ja tekee onnelliseksi.
Kuinka kuvaaminen saa unohtamaan surut ja murheet.

On lahja saada vangituksi taianomainen hetki.
On lahja saada elää juuri nyt.
On lahja olla olemassa.

Hymyilen onnellisena,
lämmin olo valtaa koko sisimpäni.

Sitä on valokuvaaminen.
Se pieni hetki auttaa jaksamaan,
se kantaa, se vie mukanaan.

Sinulle Parkinson potilaan omainen/läheinen

Parkinson on kuin näkymätön viitta. Sen alla on yhä se sama rakas puolisosi/ystäväsi. Hän haluaisi kovasti, että näet hänet samana ihmisenä, kuin ensi kerran tavattuanne. Mieheni sanat: ”Näen yhä sen saman Sadun kuin aina ennenkin, en hra Parkinsonia” ovat mulle se kaikkein kaunein rakkaudentunnustus. Kuinka helpottavaa on kuulla, että kelpaan yhä omana itsenäni.

Mikään ei muutu teidän kahden välillä nopeasti.  Vähitellen Parkinson ottaa oman paikkansa päivärytmissänne ja se tulee osaksi joka päiväistä elämäänne, sen yhtenä osana, ei päätähtenä.

Parkinson on kankeuden, vapinan, kivun, itkun, levottomien jalkojen ja murheen tuoja. Se on tosiasia, mutta onneksi noita kaikkia oireita ei ole meillä kaikilla. Niin Parkinsonissa kuin elämässä muutenkin tulee eteen kovempia ja huonompia aikoja. Ne asiat pitää vaan nostaa pöydälle, puhua asiat halki ja yhteinen matka voi taas jatkua. Pitää elää tätä hetkeä, tätä päivää. Ei kannata surra ja murehtia, mitä tulevaisuus tuo mukanaan. Jokaiselle meistä tulee elämässä eteen suruja ja sairautta, mutta ne ehtii hyvin murehtia, käsitellä ja ratkaista sittenkin kun ne ensin ovat tapahtuneet.

Parkinsonin kanssa eläminen ei saa muodostua liian isoksi asiaksi, mutta sen olemassaolokaan ei voi unohtaa. Parkinson on ihan kuin mikä muu sairaus tahansa. Esim. meidän perheessä mieheni sai diabetes diagnoosin, joka on myös parantumaton sairaus ja hänkin tarvitsee lääkityksen loppuelämäksi. Kun sairastava hyväksyy itse sairautensa, on myös läheisen se helpompi hyväksyä. Avoimuus, asioista puhuminen, tuntojen jakaminen ja tunnustaminen, toinen toisensa tukeminen ovat kulmakiviä, joille rakentaa yhteistä elämäänne.

Kelan ja muiden tahojen järjestämät kurssit antavat paljon ja kantavat kauas. Niihin kannattaa ehdottomasti hakea yhdessä tai erikseen, kumpi vain tuntuu paremmalta. Samoin rohkaiskaa sairastunutta ottamaan yhteyttä vertaistukihenkilöön, jonka yhteystiedot löytyvät Parkinson liiton sivuilta. Vertaistukihenkilö on kokenut juuri saman sokkivaiheen ja osaa varmasti olla avuksi.

Puhumista ja toinen toisenne kuuntelemista ei voi korostaa liikaa. Viettäkää paljon aikaa yhdessä, mutta pitäkää myös ns. omat kaveritkin. Sairastuneen on helpompi jakaa tuntoja toisen sairastuneen kanssa, koska molemmat tuntevat kehossaan juuri samoin kuin toinen sairastunut. Lisäksi on helpotus, ettei tarvitse kaataa kaikkea sen oman rakkaimman niskaan. Omaiset ja läheiset saavat puolestaan vertaistukea toisistaan.

Ole lähellä omaisesi raskaassa elämänvaiheessa ja tue häntä, osaat kyllä.

Yhä edelleen

Kuolemasi tuntuu edelleen epäreilulta,
vaikka tiedän, että meillä on kaikilla oma aikamme.

Sieluni on yhä osittain rikki.

Huomaan välillä tarrautuvani ”entä jos” -ajatuksiin
ahdistavan ja pimeän, yksinäisen hetken tuottamiin
olemattomiin oljenkorsiin.

Aika kulkee kuitenkin eteenpäin.

Miten kolme vuotta voi olla samalla niin lyhyt ja pitkä aika?
Se on lyhyt aika läheisensä menettäneelle,
mutta pitkä aika tulevaisuuttaan suunnittelevalle.

Tiedän, että haluat, että me läheisesi
jatkamme elämäämme,
elämme täydesti,
uskallamme kokeilla siipiämme,
pidämme huolta toinen toisistamme.

Haluaisin silti kuulla äänesi,
nähdä kasvosi ja halata hellästi.
Enkä koskaan, koskaan päästäisi irti.

Rakas pikkuveli, olet yhä edelleen niin rakas.

On uusi aika

Olet päättämässä pitkän työurasi moninaisin ajatuksin.
Seisot vahvana edessä uuden ajan kera jännittävien odotusten.
Työelämä on antanut Sinulle paljon, muistoista saisi paksun kirjan.

On uusi aika.

Nauti aamujen kauneudesta, kokeile uusia asioita.
Vietä aikaa rakkaittesi kanssa, kuuntele ja helli itseäsi.
Ei ole kiire mihinkään, älä hätäile.

Tulet hyvin pian huomaamaan,
että Sinulla on vielä paljon annettavaa tähän maailmaan.
Mietit miten ihmeessä ennen töihin ehditkään.

On uusi aika.

Pidäthän itsestäsi aina hyvää huolta,
toivomme elämääsi paljon myötätuulta.

Pyydämme Taivaan Isältä, että hän askeleesi suojaisi
rakkautta ja kaikkea hyvää Sinulle antaisi.

Lämmin kiitos, että saimme työskennellä kanssasi.

Hammahlääkärin tualis

Moon ollu ala-asteella, kun jouruun hammaslääkärihin. Voi hyvääne, heti oli vatta kuralla, ku eres avas hammashoitolan oven. Se kauhia, hiuksia nostattava tuaksu löi vasten naamaa ”kympillä”. Hammaslääkäri oli tosi mukava ja -hoitaja kans, muttei ne saanu mitää teheryksi mun laukkaavalle syrämmelleni. Suuta kuivas, käret hikos ja silimät oli pääs ku peuralla ajovaloos.

Äiteen piti pitää mun käsistä ja hoitaja jaloosta ja hammaslääkäri paikkas kaks hammasta. Minä kilijuun ku syätävä ja se toimenpire tuntuu kestävän ikuusuuren. Vihiroon pääsin jotenkin pois tualista ja lupasin äireelle, notta pesen varmasti hampahani joka ikinen päivä.

Tätä taustaa vasten voitta kuvitella, kuinka mä järkytyyn täs muutama vuasi sitten kun olin viälä töis ja vastasin puhelimehen. Samalla hetkellä multa lähti ylähampahasta pala kesken keskuspuhelun yhyristämistä. Kakaasin hampahan palan kourahani ja sain jotenki sössötettyä ja yhyristettyä puhelun. Sitte pitiki soittaa hammaslääkärille. Voi mua ja mun syräntä, mutta onneksi pääsin Riitan tualihin. Sanoon, notta kaikki maharolliset tainnutuskeinot käyttöhön, paitti lyärä ei saa. Hammas korijattihin ja elämä jatkuu.

Nyt sitte nämä mennehet kolome viikkoa, moon eläny veitten terällä. Mun kahta viisaurenhammasta o vähä pakannu juilia. Mä en olisi suurin surminkaa halunnu tätä uskoa, mutta mun sanavarastos ei kerta kaikkiaan oo sanaa kipukynnys.

No, menin tänään sitte Riitan vastaanotolle. Torettihin, että otethan röntgenkuva ja kattothan, miltä ne hampahat tarkemmin näyttää. ”Käy ny röntgenis ja tuu sitte heti takaasin”. ”Voi hyvääne, niin mäkö tuun takaasin?” ”Joo, kattothan kuvat ja päätethän mitä sitte teherähän”. No, eiku kävääsin kuvas ja tulin takaasin, vaikka teki miäli karaata kesken kaiken pihalle. Ja niinhän siinä kävi, että päätettihin poistaa alaviisaurenhammas.

Vaikka molin hyvis käsis niin ottaa se kuiteskin mahasta, ku silapaastahan ne reipanit silimille, tuali karmiahan asentohon ja viälä kirkas valo sihtaa suaraa silimiihi. Ei tekisi miäli avata suuta ollenkaa, mutta paluuta ei ollu.

Eka puurutettihin mun ien, orotettihin ja sitte Riitta ruuttas sitä puurutusainetta. Ei tuntunu mihinää. Hoitaja kysääsi jotaki välinehistä, johonka mä sain soperrettua, että äläkää vaa sanoko sitte ku se pajavasara otethan naftaliinista. Siinä se Riitta sitte heilutteli sitä viisuria muutaman kerran ja niin se hammas lähti nopiasti irti. Tuppo vaa paikan päälle ja sain lähtiä kotia.

Orotushuanehes oli tuttuja ja mulla koko turpa puuruksis. Enhän mä saanu ku vähä ynistyä jotaki ja lähärin kotia. Kattahrin autos ittiäni peruutuspeilistä ja totesin, että tämän näköösenä minen totta viä mee S-markettihin, syärähän miähen kans eileesiä. Naama oli nimittäin justihin niinku jäniksellä ristipurennas – olin tosi koriana.

Molin suklaalakos näiren viisurieni takia kolome viikkoa. En tohtinukkaa koskia Tuplahan ja se on kuulkaa venyttäny mua hermoviäterit tappihin. Mulla on seuraava aika maaliskuun lopus. Mä meinaan harioottaa masokismia-vai-mitä-liä ja olla suklaalakos siihen asti.

Mullon onneksi maailman paras hammaslääkäri, kiitos Riitta!