Lapsuusmuistoja

Koulujen kesälomat alakas ja jokku meistä esittelivät äiteelle ja isälle toristuksensa komeeta numeroota isoohin äänehen. Toiset meistä taas jättivät omat paperinsa vaivihkaa tuvan piirongin nurkalle ja luikahtivat tuvasta kamarihin tavanomaasen hulinan turvin vaihtamhan tyävaattehet.

Sinä samaasena päivänä nimittään päästettihin lehemät, vasikat ja hiahot pihalle pitkän navetas olon jäläkehen. Me seisoomme veljien kans pitkät riskut käres ja orotimma, että isä avaas sontatunkion pualeesen navetan oven ja päästääs eläämet pihalle. Voi sitä ammumista ja mölinää, kun ne hyppiivät häntäpystyä kohti lairunta. Siinä sitä sai olla tikkana riskunsa kans, jotta elukat pysyy haas.

Haka oli airattu ja airasta sai sähköiskut, jos siihen koski. Välillä kilapaaltihin siitä, kuka meistä uskalti pitää kauimmin sähköairasta kiinni tai kuka veljeksistä uskalti pissata airan päälle. Joopa joo, kaikkia sitä piti muksuna kokeella.

Kun lehemät oli saatu yhtä vaille pihalle, yks lehemä sai jonku tiltin. Soli joskus ennemmin osoottanu jonkunlaasta pöllöönmerkkiä vähä puuskuttamalla parressansa. No, sille tuli vissihin mitta täytehen, koska se sitte villaantuu, meni sähköairoosta läpitte, lähti juaksemhan kylälle päin ja isä juaksi perähän. Lehemä paineli ku riivattu pitkin tiätä ja peltoja, eikä keriinny vissihinkään kunnolla kattoa etehensä, koska se humpsahti lopuksi jokehen. Joesta lehemän onkiminen onki vähä erilaasta ku affenen, mutta meirän isä sai karkulaasen kiinni. Sen jäläkehen suuntana oliki sitte enää lehemien vanhaankoti.

On sellaanen sanonta, notta ”Joukos tyhymyys tiivistyy” ja näinhän se taitaa olla.Yhtenä iltana me oltihin veljesten kans meirän omas pihas. Joku meistä hokas navetan oven viäres maitokärryt. Tuumasta toimehen eli yks kuskiksi ja muut kyyttihin. Maitokärryyllä pääsi yllättävän kovaa, kun äkkiväärät oikialle ja vasemmalle saivat kyytis olijat heittelehtimhän pualelta toiselle ja nauru raikas.

Meitä oli kyllä varootettu, notta sormet saattaa jäärä pinnojen välihin ja aisa voi paukahtaa kuskin leukaperiihin. Niinhän siinä sitte justihin kävi kuskattavien lähärettyä ja menopelin kevennettyä. Mojaus tuli yllättävän äkkiää leukaperiihin ja otti kipiää, mutta kipua kesti vaa hetken, koska oli jo uus metku kiikaris.

Syksy ku oli aluullansa, nii marjapuskat ja omenapuut kantoovat makoosta, mutta viälä pualiraakaa satoa. Jep, oli sekin tiaros, että raakoja omenia ja marjoja ei kannata nassuttaa, mutta otimma niitä silti. Vanhempien varootukset unohtuuvat sen siliän tiän, kun rupesimma leikkimhän piiloosta.

Yks meistä oli sen verran hiras ettijä, että tuli näläkä siälä marjapuskas piilos köllöteltyä eikä niitä mustaviinimarjoja ja ”valakiaa kuulasta” voinu kukaa meistä vuarollansa vastustaa. No, ei menny kauaa, ku vattanpohojas nipristeli pualivalamihit marjasaalihit. Oli se vaa kummaa touhua, ku piti aina teherä justihin sitä mistä meitä oli varootettu tai kiälletty. Ei sunkahan me mitää pahoja oltu, paksukalloosia vissihin vaa.

Isä hommas meille kerran sianporsahan. Se kastettihin juhulallisin menoon Nasse-seräksi. Nimi tuntuu meistä torella omaperääseltä keksinnöltä, vaikka teevees esiintyy samoohin aikoohin Loirin Nasse-setä. No niin tai näin, Nasse-setä oli mukava sika. Silloon varsinkin ku soli piäni, sitä oli kiva rapsuttaa. Se juaksi tosi kovaa meirän erellä pakohon ja välillä osat vaihtuu ja se yritti saara meitä kiinni.

Sitte tuli aika Nasse-serän muuttaa eläänten taivaasehen. Äiti laittoo meille lihaperunoota, mutta yks velii huuti notta ”Minen ainakaa sitte kyllä kaveria syä”. Kunniootimma veljen elämänvilosofiaa sillä ruakaalukerralla, eikä sen tarvinnu syärä lihaperunoota. Aika parantaa haavat sanotahan, koska jo seuraavalla viikolla samaaselle veljelle laski äiteen tekemä jauhelihasoosi ja Nasse-setä oli enää kultaanen muisto.

Oli meillä kukko ja kanojakin, mutta elätiksi hommatut kaks marsua olivakki villi pari. Ne hommattihin meille alakoulun rehtorilta ja minä sain ne huaneeseheni kaveriksi. Marsujen pesää hoiti vanha lasten punkka. Niiren kans kuluu palio aikaa ja oli kiva tulla koulusta niiren kans leikkimähän.

Yhtenä iltana olin suihkus ja vanhin velii tuli huutamahan mulle, notta ”Tuu äkkiä kattomhan, marsuulle on tullu kaks poikasta”. Eihän siinä mitään, aiwan mahtava asia, mutta pianoonen yllätys se kyllä oli, koska molimma ostanehet ne molemmat marsut urospualisina.

Onnitteluruno 90-vuotiaalle ystävälleni

Kiitos, että saan olla ystäväsi.

Joka kerran kun tapaamme
veitikkamainen katseesi sekä vallaton hymysi
tuovat heti lämpimän, kotoisan olon sydämeen.

Olipa tulija käynyt luonasi usein tai harvemmin,
halauksesi on aina yhtä luja ja vilpitön.

Luot rakkauden ja välittämisen ilmapiirin
jokaisen tapaamasi ihmisen ympärille.

Kaikki elämässäsi kokemasi ilot ja surut
ovat muovanneet sinut ihanaksi Anjaksemme.

Lähelläsi on hyvä olla.

Kättesi kautta olet tuonut iloa niin monelle
olipa kyse sitten villasukista tai karjalanpiirakoista.

Olet opettanut ja opetat yhä,
että elämässä tärkeintä ovat koti ja perhe,
toisten huomioon ottaminen ja kunnioittaminen.

Olet aina ammentanut voimaa uskostasi Taivaan Isään ja
otat jokaisen päivän vastaan sellaisena kuin se tulee.

Rakas Taivaan Isä,
pyydän Sinulta suojelusta ja varjelusta ystävälleni.

Ulukomaanreisus

Molimma isännän kans autolla ulukomaanreisus. Ostimma vaan Ruattin laivalle meno- ja paluuliput ja yäsijan varasimma aina joka ilta. On osa meirän matkojen sualaa, nottei ikää tiärä minkälaasehen majapaikkahan sitä mennähän. Majootus ei ollu ongelma, eikä kyllä ymmärretyksi tuleminenkaan. Me sönkkäsimmä englantia ja vastapuali germaania, loput hoirettihin eleiren ja ilimeiren avulla ja aina yäsija & aamupala löytyy.

Saksan ja Itävallan moottoritiät on aika vänkiä paikkoja. Siälä ajetha vähä kovempaa ku meirän korven tiällä ja kaistoja on kans enempi, mutta on siälä vähä enemmän ihimisiäkin. Meillä oli isännän kans navikaattori käytös, mutta välis mentihi silti väärälle tiälle, ku niitä rumaasen kaistoja on nii julumetun monta, autoja aivan sikana ja ku tiänhaara tuloo niin se pitää valita heti oikeen, ei voi sanoa notta ”Oho, eiku sittekki tuanne”, koska sitte on jo monta autoa peräloosteris. Niin siis pitää seleventää, että minä ne tunaroonnit aiheutin, ku isäntä kysyy, notta ”Tästäkö menhän”, niin minä mutajin ”Joo siitä tai ei sittekkää, eiku” ja mun sähälääminen johti siihen, notta noustihin väärälle rampille.

Itävallas kapia serpenttiinitiä mutkitteli vuarenrinnettä ylähän. Jännitys sai mun varpahat koukkuhun, joka toinen syrämenlyänti jäi välihin, niäleskelin ku korvat pakkas mennä koko aijan lukkohon, oli koko kroppa aiva helisemäs. Vuaren rintehellä mä seisoon ja tunsin notta oon voimakas ja vahava akka kohtaamahan kaikki tulevat haastehet. Kun kattoon alahapäin laaksohon näin komian kotkan liitelevän ylypiänä. Hetken, mutta vaa hetken ajattelin notta olis se aika vänkää päästä tuan siivelle tutkimahan vuaren joka sopukkaa.

Havahruun äkkiää ajatuksistani, ku huamasin rintehes kiipiävät lampahat ja lehemät. Niillon sellaaset kilikellot kaulas, joiren helinä kuuluu kauas. Ne akropaatit on ilimiömääsiä liikkumhan pystysuaraa vuarenseinämää pitkin. Minen meinannu eres pystyä seisomhan suaras, ku huikaasi nii ja tuntuu vattan pohojas. Nämä vuaret on paikallisille samanlaanen voimanlähäres, kun lakeus on mulle. Vuaret ympäröövät laakson ja suajaavat sitä niin ku ruusun teräleheret.

Meirän reisu meni osaksi vähä hömpsis sen tähären ku kolomena päivänä satoo vettä. Meillä oli ajatuksena mennä käymäs Passo Stelvio vuarellakin. No niinhän siinä kävi, ku lähärettihin sutta pakohon nii tuli karhu vastaha. Kun nousimma vuaren mutkaasta tiätä ylähä, niin alakas sataa lunta. Kyllä, lunta se oli ja sitä tuli sen verran palio, että kesärenkahilla urheelu ei oikee tullu miälehen vaan käännyymmä laelta samaa tiätä takaasi. Tarkootus oli mennä toista kautta alaha vuaren toiselta pualelta, mutta ajattelimma, notta autolle voi tulla liika liukas lähtö alahapäin tai saatamma vahingos oikaasta yhyren nimismiähen kiharaasen kurvin liikaa.

Kun laskettelimma vuaren rinnettä alaha, meitä tuli vastaha Abarth-autoja tiän täyreltä. Niillä oli vissihin jokku kokoontumisajot vuarella sijaattevas hotellis. Niin ikään meitä körötteli vastahan autokolonna erimerkkisiä vanhempia autoja niin ikään jotaki kisaa ajamas. Kuskiilla ei ollu sen suurempia pelakotiloja, vaan ne tulla rymysvät tiätä pitkin ilaman sen suurempia estoja elikkäs korkialta ja kovaa. Mun oikia käsivarsi oli alaha päästyä aiva krampis, ku pirin rystyyset valakoosena kauhukahavasta kiinni.

Sateisten säiren takia ajelimma pääosin tasamaalla Itävallas. Sitten lähärettihinkin Saksan pualelle kohti Schwarzwaldia, johona kävimmä maailman suurimman käkikellon sisällä. Freiburgis oleva isoo kirkko tai siis oikiasti Freiburger Münster katedraali oli kans huikaasevan kaunis paikka. Jatkoomma matkaa kohti Reinin jokilaaksoa. Heti ekan linnan nähtyäni kilijaasin isännälle, notta ”Pysähry” ja niin lähärettihin nousemhan valtavan jyrkkää kalliota ylähä. Meinas happi loppua aiva väkisin jo puales välis rinnettä. Tuumasimmakin yhyrestä suusta, että vaikka linna oliki hiano, me ei torellakaa ruveta kiipiämähän jokaasehen sisälle. Ei kunto kestä sitä kapuamista.

Ostimma muksuulle tuliaasia ja ajattelin, että ny olis hyvä ostaa ittellensä mustat avokkahat, ku erelliset leves. No, ryykäsin hyllyjä tutkimahan, ku nuari myyjä tuli mun tyä. Seliitin, että koska oon isookokoonen akka, mulla on tällääne ”big foot” eli tarvitten isokokoosen kengänkin, jolloon se lähti hakemhan toista myyjää häsyyhin. No, toinen myyjä tuli ja kysyy notta kumpi jalaka mulla on se ”pik fut”, johonka mä kysymyksestä pöllähtäneenä vastasin, notta ”Hä”, ennenku hoksasin sanoa englanniksi, notta nämä molemmat jalaat tiätysti. Myyjä sanoo piänen kiarroksen tehtyänsä pahootellen, notta koko kaupas ei oo naisille 42-kokoosta kenkäparia. Minähän tunnin itteni aivan amatsooniksi niiren kaharen siron myyjän eres ja niis miättehis lähärin kaupasta pois.

Sama tilanne kävi laivalla, mutta silloon myyjä lisäs viälä notta: ”Niin, onhan meillä toki 42-numeroisia miesten pualella.” ”Jaahas, no nii kiitoksia vaa ja näkemiin” ynährin myyjälle ja lähärin ostamhan suklaata. Mitä sitä ny muutakaa olis teheny. Pähkinäsuklaan palat suarastansa lenti suuhun ja päätin notta, minen tarvitte uusia avokkahia vaan yritän saara erelliset jolleki suutarille, josko niistä sais viälä toimivat nappaskengät.

Paluumatkalla heräsin laivan hytis ja sain melekee rytmihäiriön, ku paatti heiluu pualelta toiselle. Kello oli vasta 01.00. Valahrin aivan kalapiaksi, ku ajattelin, että voi hyväänen jos tämon ny menoa. Vattas alakas hyärinä ja ryämiin käsilaukun tyä ja nakkasin nopiasti matkapahoonvointitapletin suuhuni ja otin vettä päälle. Onneksi isäntä havahtuu ja rauhootti mua, notta: ”Eihän tämä ny niin heilu, että meillä olis täälä hätää, rupia ny akka vaan nukkumhan. Ollahan me oltu Busterillaki pahemmas kelis.” Isäntä ei oo koskaan valehrellu mulle, jotenka tuumasin, että mä vissihin taas vaa panikoon liikaa. Vähä vähältä syrän rupes lyämähän oikias taharis ja rauhootuun. Aamulla meno oli tasaasta ja aamupalaki maittoo.

Reisu oli hiano, mutta syrän jäi Itävaltahan!

Voimaruno rakkaalle ystävälleni

Ihmettelet,
miten aamu voi vaihtua yöksi,
vaikka mikään ei ole enää kuin ennen.

Odotat,
että tuska loppuisi,
että sydämesi kevenisi,
että voisit riisua suruviitan hartioiltasi.

Miten merkityksettömiltä tuntuvat
läheistesi hyvää tarkoittavat sanat.

Sanat jotka eivät kuitenkaan auta,
eivätkä mene tajuntaasi.

He puhuvat kuin vierasta kieltä.
Kieltä, joka on tuttu,
mutta jota et voi ymmärtää.

Et voi käsittää,
miten muut voivat hymyillä,
olla iloisia ja jatkaa elämäänsä,
vaikka sinun maailmasi
on sortunut pirstaleiksi.

Itket ja suret itsesi ihan tyhjäksi,
kunnes alat tuntea muutakin kuin surua.

Ei ennemmin eikä myöhemmin,
vaan juuri silloin kun olet valmis
keräät kaiken sen voiman ja rohkeuden
syvältä sielustasi, jossa sitä on yhä jäljellä
ja jatkat elämää askel askeleelta
hitaasti eteenpäin.