Syksyinen arkiaamu

Ilmassa leijuu viileä,
sydänjuuriin saakka tunkeva usva.

Ihailen ruohikossa lepäävää hämähäkin seittiä
sen täydellistä muotoa sekä sen kantamia, kauniita kastepisaroita.

Kosteat lehdet tarttuvat kumisaappaisiin,
muodostaen niiden päälle kauniin, monivärisen peiton.

Usva hälvenee hiljalleen ja
tutun kylätien talot piirtyvät omille paikoilleen.

Tunnustelen varovasti kasteista koivunlehteä, joka yrittää pysyä aloillaan,
koska puu ei halua päästää ainuttakaan ystäväänsä irti.

Ymmärrän täysin puun huolen:
Ei kukaan halua jäädä yksin kylmän, pitkän talven armoille.

Kuuntelen pihakoivuun kokoontuneiden lintujen laulua. Poikaset vanhempineen ovat pian lähdössä kauas toiseen maahan.

Seuraan lintujen kanssa samaa matkaa taittavia pulleita kumpupilviä ja niiden välinen ystävyys saa hymyn huulilleni.

Kuinka hyvä on tänä aamuna vain olla tässä hetkessä, olla ja kävellä, kuunnella ja katsella.

On vain ihan tavallinen arkiaamu, mutta tämä on onnellinen hetki.

Sanoista onnellinen

Kuinka erilaista onkaan hiljaisuus,
kun kaikki sanat tuntuvat kadonneen,
kun ajatukset vain poukkoilevat
ilman järjestystä ilman tarkoitusta.

Olen elänyt kuten aina ennenkin,
olen itkenyt ja nauranut.

En osaa kuvata tunnetta,
joka valtaa sisimpäni silloin,
kun sanat ovat kateissa.
Haluaisin vain käpertyä hiljaa,
aivan hiljaa omaan maailmaani.

En tarkoita, että olisi pakko kirjoittaa,
mutta tarvitsen ja kaipaan sitä tunnetta,
jonka kirjoittaminen saa aikaan.

Ikävöin sitä hyvää oloa,
jonka toisen lohduttaminen antaa.
Rakastan sitä tunnetta,
jonka toisen ilahduttaminen mahdollistaa.

Vihdoin havahdun mietteissäni.
Hyvä olo valtaa sisimpäni kuin varkain.
Hymy hiipii kasvoilleni, olen taas elossa,
lämmin tulvahdus käy läpi koko olemukseni.

Sanat ja lauseet ovat yhä täällä.

Varsinaanen kokki

Minen oo koskaan ollu mikään varsinaanen kokki. Tenavat sanooki jo piänenä, notta ”Toisinansa meirän äitee onnistuu, toisinansa taas ei”. Koska on ollu liika vähä sualaa, koska on tullu liikaa jotaki toista lajia. Yks joulu latasin pikkuusen enemmän riisiä valamistumahan kun oli tarkootus ja siitä riisimäärästä olis riittäny koko komppanialle ainakin viikoksi. Mulle on siitä muutaman kerran vuasien saatos mainaastu.

Lapsuuren kotonani viälä asuessani valittin aina siivouksen ruaanlaiton sijasta. Nelijän kuukauren talouskoulun opitki valuuvat ku vesi hanhen selijästä, mutta oomma ny onneksi saanu kaks lasta ruakittua aikuuseksi.

Tuli miälehen nämä kaks toilaalua yläasteen kotitaloustunnilta.

”Isoon arkkupakastimen sulatus”

Kerran me saimma mun parhaan lapsuurenkaverin kans opettajalta tehtäväksi tyhyjätä ja sulattaa kotitalousluakan arkkupakastimen. Tyhyjäys sujuu vauhrilla ja ilaman turhia viivytyksiä, ku saimma opettajalta selekiät ohojehet. Sitte siinä sulatusvaihees meillä meni kaverin kaa sormi suuhun. Virrat pois, selekiää joo-o, mutta kuinkas hyvänen aika me saisimma sen paksun jääkerroksen siältä arkkupakastimen reunoosta ja pohojasta pois. Taas kerran miätiimmä sitä, notta tämä toimeksianto pitääs suarittaa vilakkahasti. Meirän kotitaloustunnit olivat nimittäin eri koululla, kun ”pääkoulu”, johonka oli linja-autokuljetus.

Olimma niinku tämän päivän Pat ja Mat ja saimma kuningasirean: otimma kaks isoa kattilaa ja keitimmä niihin kuumaa vettä ja olimma justihin menos kaatamahan veret sinne arkkuhun jäänsulattamisen nopeuttamiseksi, kun opettaja sai meitä ”hännästä” kiinni. Olisimma varmahan viälä tänäki päivänä lappaamas sitä vettä siältä arkun pohojalta, jonsei opettaja olisi tikkana ollu kattomas meirän perähän. No, opiimma sitte pakastimen sulatuksenkin kantapään kautta.

”Lindströmin piffien valamistus”

Kaikkein orotetuin kotitaloustuntien tehtävä oli suunnitella ja valmistaa kokonainen ateria toiselle ryhmän kaksikolle. No, ystäväni kans suunnittelimma menuun, johona oli raastesalaatti, keitetyt perunat, Lindströmin piffit ja mansikkakiisseli jäläkiruaaksi. Menu valamistuu hyväs taharis ja vesi oli ittelläki kiälellä. Kumpikaa meistä ei ollu teheny piffiä koskaa kotonansa, mutta rupesimma intoa puhkuen tekemähän valamisteluja. En tiärä oliko tuntimitootus piäles nuas meirän kotitaloustunniis, mutta aina tuntuu olevan niin kovan kiirus. No, posket punaasena kuarittihin perunat ja tehtihin salaatti. Piffien kans tuliki sitte kiirus, eikä me oltu niin turhan nuukia punajuurien piänimisen suhtehen vaan oltihin vähä suurpiirteisiä. Vihiroon tuli aika paistaa piffit pannulla. No, ei niistä kyllä varsinaasia kulinaarisia hittejä tullu. Piffit rakooli eiväkkä pysyny koos, mutta maku oli sikahyvä.

Viimmeen oli opettaja sitte tulos arvostelemahan annoksen. Kokosimma valamisannokset lautasille niin, notta piffit pysyy suurinpiirteen kasas. No, tottahan ne kasas pysyy, ku ne oli tukittu sinne salaatin ja perunoottejen välihin, mutta opettajaa ei nii vaa huijattu. Tottahan se muhkuraanen ulukomuato paljasti, että likat oli vähä oikaassu tehtäväs.

Loppu hyvin kaikki hyvin: Ruaan maku oli kohorallansa ja seuraavalla kerralla piäniimmä sitte ne punajuurekkin.

(Kuvituskuva: Annin Marjatarhan vanhasta tuvasta)

Sade

Tämä runo on helmikuussa 2018 julkaisemastani Pieni Kyynel -surukirjasta:

 

Tippa, ja pian tulee se toinenkin.

Havahdun sateen ropinaan
kesken surullisten ajatusten.

Sade tulee ilmoittamatta,
pisarat putoilevat pilvien lomasta.

Mistä on nuo pienet sadepisarat tehty,
maan päälle lähetetty.

Viattomat pisarat,
saavat nyt päälleen vihat,
koska vesi on jo täyttänyt monet pellot ja pihat.

Nuo samat vaatimattomat pisarat,
toisella puolella maailmaa
suuret kiitokset saavat,
kun kuivat pellot niistä kastuvat.

Taivaskin itkee yhä suruaan,
koska niin paljon mahtuu tuskaa maailmaan.

Silti emme tahdo kiireiltämme aina huomata,
miten paljon elämä tuo mukanaan myös kauneutta.