Muistoja lapsuuren hiihtoretkistä

Moon seurannu ny hiihtokisoja teeveestä ja muistuu miälehen omat lapsuuren kokemukset. Minen oo koskaan ollu liikunnallisesti lahajakas, mutta ajattelin, notta mun vahavuuret on tainnu olla johonaki mualla.

Meirän ala-asteen lähellä oli ”Ruattinkallio” niminen hiihto- ja laskettelupaikka. Meiltä kotoa oli sinne matkaa peltojen poikki nuan pualikilometriä. Heti ku Heikki Harjama iltauutisis ennusti, että lunta on tulos, alakas käyrä kuhina meirän puarin eres.

Tuskin oli viälä ku piäniä länttiä lunta kynnöspelloolla, kun kaivettihin sukset ja sauvat puarista, kokeeltihin viäläkö monot mahtuuvat jalakahan ja sitte mentihin. Velijet hiihtivät erellä ja minä tonhasin peräs veren maku suus. Mulla meni aina se enin into hiihtämisestä jo mennes, kun en millään pysyny veljien peräs.

Sitte oli viälä se syvä luama, joka piti ylittää. Viälä näin aikuusenakin muistelen, notta kuinka mä onnistuunkaan aina leviämhän pitkin pituuttani sinne luaman pohojalle. Lapaaset pakkas olla jo mennes märiät, mutta eiku pystyhyn vaan, lumet pois takamuksesta ja suunta etehenpäin.

Joka päivä kun tulimma koulusta kotia, söimmä ensiksi ja jos oli sopiva pakkaasilama, olimma kylän tenavien kans pimiän tulohon asti laskettelemas ja hiihtelemäs. Rohkiemmilla oli oikeen sellaaset leviät ja lyhyet ”minisukset”. Niillä poijat laskettelevat töyssyysiä mäkiä pitkin ja poikin. Niitä mäkiä oli monenlaasia, oli Miästen ja Likkaanmäki, Lento- ja Pitkämäki ja monta muuta. Hittin titti oli aika äkkiväärä ja moni siitä laskenu joutuukin lähtemhän kotia katkennehen suksen tai sauvan kans.

Poijat tekivät osahan mäistä viälä loppulaskuhun hyppyriä. Vauhrinotos ja ponnistaes ne varmanhan tunsivat olevansa ku Jari Puikkonen, mutta alastulos olivatkin sitte yllättäen ihan omia ittiänsä. Rohkiammilta tenavilta meni niitä suksia poikki ku pärehiä, kun niillä ei tuntunu olevan mitään kuusaa, mistä voi laskia tai eres kuvitella pääsevänsä ehejänä alahan. No niin tai näin, mutten muista, että siälä olis keltään menny poikki, muuta kun suksia tai sauvoja ja ehkä vähä tullu kolhuja ja kuhumuja eteläpohojalaasehen ittetuntohon.

Kilometrin mittaasen hiihtolenkin varrella oli sitte se Mustosen mäki. Siitä ku pärähytti alaha niin tuli niin kova vauhti, notta sukset kantoo pitkälle pellolle saakka, tuuli vaa vinkuu korvis, silimistä vuati vettä ja tunti ittensä aika velhoksi. Niin siis jos pysyy pystys. Minen varsinaasesti päässy vanhana kankiana tuallaasta kokemahan, kuulin vaa toisten niin kertovan.

Ei se hiihtouran tyssääminen mulla ainakaa yrityksehen kaatunu. Joka päivä hiihtokeliillä mä klipsuttelin velijien peräs enkä antanu periksi. Nua mäet oli silloon lapsuures niin suuria, notta aivan huikaasi alahalla niitä kattoes. No joka ilta me sitte hiihrimmä väsyksis kotia ja olimma aina märkiä ku uitetut kissit. Kotia tultua söimme iltapalaa ja tuskin meillä oli viälä eres molemmat jalaat sängys, kun jo kuuluu tasaanen tuhina kamarista.

Minen käsitäs, mitenkä se äitee aina taikoo meirän vaattehet kuiviksi piänes pannuhuanehes. Hiihtämähän lähties kuivat ja lämpööset lapaaset olivat kotia tultua jokahisella kauhian hajuuset, vanunehet aivan tönkööksi, eiväkkä ollu enää lämpöösiä. Aina meillä oli kuitenkin kouluaamuina kuivaa ja puhurasta vaatetta päälle laitettavaksi.

Koulus me kans hiihrimmä välitunnilla koulun ympäri tehtyä latua pitkin. Sitä kiärrettihin aivan tuskas (siltä se ainakin musta tuntuu) monta kertaa päiväs eli joka välitunti. Kiarrokset pantihin ylähän ja eniten kiärtänehet sai palakintoja.

Hiihtokilapaalut olivat mulle aharistavia, kun mun suksi ei torellakaan kulukenu. Hiihrin ja hiihrin ja olin purskahtaa itkuhun kun Saarimaan poijat huutivat seliän takana, notta ”LATUA”. Minähän hyppäsin ku sähköiskusta larun viärehen ja meinasin kaatua siitä tuulahruksen voimasta, kun ne vanhemmat poijat vilistivät mun ohitte. Mun naama oli maalihin tulles aivan tulipunaanen ja suun ympärys valakoonen.

Muistelen niin, että kaikki koululaaset saivat johonakin kisoos hopialusikan, mutta pakko sanua, notta mua se ei pahemmin lämmittäny. No olihan meillä toki hyvä kunto, mutta kyllä mulle kirkastuu jo ala-astehella, notta meirän lapsuuren irolit Helena Takalo eikä Juha Mieto liioon saa ainakaan musta seuraajaa.

4 kommenttia artikkeliin ”Muistoja lapsuuren hiihtoretkistä

  1. Kyllä kuullostaa niin tutulta! Sulla on ollu yhtä kovettu urheelu-ura ku mullaki. Hiihtokilipaaluus sain kattella nimiäni aina kaharen viimmeesen joukosta. Enkä oo sitte suksilla käyny sen jäläkihin ku kakarat oli pieniä ja niille piti teherä latuja.

    Tykkää

    1. Hei, ” yhtä kovettu urheelu-ura” oli nii hyvin sanottu 🙂 Kiitos! Lämpimin terveesin Satu

      su 26. tammik. 2020 klo 20.42 Helmiä lakeudelta (comment-reply@wordpress.com) kirjoitti:

      >

      Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s