Toinen toista varten

Yksinäinen
Kuivalla maalla tai melkein upoksissa
Kylmissään, hylättynä, unohdettuna
Kaikkensa antaneena
Raskas suruviitta hartioillaan
Odottamassa, että joku tulisi
Korjaisi, välittäisi, päästäisi lämpimään

Pysähdy kiireesi keskellä
Anna pieni hetki ajastasi
Ota siipiesi suojaan
Läheisesi, ystäväsi tai rakkaasi
Joku tarvitsee sinua juuri nyt

Yksi puhelinsoitto herättää eloon
Yksi käden ojennus palauttaa elämänilon
Yksi sana avaa kokonaisen maailman
Yksi pieni hetki antaa syyn uuteen aamuun

Kuin joskus kauan sitten

Tämä kirjoitus syntyi erään mahtavan illan jälkeen viime vuoden puolella. Olimme perheeni ja lähisukulaisteni kanssa juhlistamassa yhteistä talkoopäivää. Olin eka kerran mukana tällaisen pitkän talkoopäivän jälkeen. Ihmettelin, miten parkinson oireeni olivat hiljaa niin kauan, että pysyin toisten tahdissa – myöhään yöhön saakka.

* * * * * *

Tanssilattia kuin iso magneetti,
joka veti vastustamattomasti puoleensa.
Valot, jotka veivät mut vuosien taa, aikaan kuin joskus ennen.
Ympärilläni kaikki te mun omat, ihanat, rakkaat, jotka teitte illasta upean.

Jalat muistivat liikkeet, en tuntenut lainkaan kipua.
Mikä ihana lämpö virtasi koko kehoon.
Rytmi vei mukanaan, olo oli valovuosia sitten,
olin kuin joku toinen omassa kehossani,
nautin, tanssin ja nautin vaan.

Hymyileviä kasvoja, ihania halauksia,
naurua, kikatusta, ties mitä mooveja.

En osaa sanoin ilmaista tai kiittää
mitä tuo ilta mulle merkitsi.

En olisi halunnut, että se olisi
loppunut ollenkaan.

En osaa selittää,
miten pystyin tanssimaan noin kauan ja vielä rytmissä,
miten ylipäätään pystyin valvomaan noin myöhään.

Te annoitte mulle uutta voimaa,
kun ette antaneet mun jäädä istumaan
vaan pakotitte mut takaisin menoon mukaan.

Rakas veljenpoikani, autoit mua mielikuvin, kun kädet eivät enää meinanneet totella:
”Kuvittele, että avaat edessäsi olevia laatikoita YES HYVÄ
kuvittele, että vaihdat lamppuja kattoon JUST NOIN
ei oo väliä liikutko rytmissä, ollaan kaikki tässä yhdessä”.

Kiitos rakkaat, talletin illan syvälle sydämeeni.

Saat minut tuntemaan itseni eheäksi

Tällä viikolla vietetään Parkinson-viikkoa.
Haluan lähettää halauksen kaikille Parkinson diagnoosin saaneille
tämän 2018 julkaisemani runon välityksellä.

* * *

Se rakkain paikka
koko suuressa maailmassa,
jonka merkitys ei haalistu,
joka ei ole itsestäänselvyys,
jota rakastan.

Kaikelta pahalta piilossa,
suojassa pettymyksiltä,
muilta tavoittamattomissa
– rakkaani kainalossa

Tunnen vakaat sydänäänesi,
tasaiset, vahvat, rauhoittavat lyönnit,
tässä pienessä, ihanassa hetkessä
koko elämäni, koko maailmani.

”Kun katson sua,
näen ihan sen saman Sadun
kun aina ennenkin,
en herra Parkinsonia”

Se kaunein rakkauden tunnustus
kyyneleet polttavat silmiäni
– tunnen itseni eheäksi.

Lapsuuren pääsiääsmuistoja

Voi sitä kananmunien särkemiskökkää, kun me sisarusparvi puhaltelimma posket pullollansa munia tyhyjiksi, jotta saisimma maalata toinen toistansa komiemmat pääsiääsmunat. Äiteen isoo villasukkien parsimisneula oli kovas käytös. Jokahinen vuarollonsa tökkäs reijät kananmunan molempihin päihin ja sitte äiteen neuvoosta huoalimatta puhallimma ihan täysillä palakehilla sisustat lautaselle.

Annoomma vesivärien viuhua pitkin poikin kananmunia, vakstuukia ja lenti sitä sotkua laattialleki meirän vaattehista puhumattakaa. Oli meirän äiteellä kyllä rautaaset hermot meirän kans.

Rairuahojen istutus oli kans spektaakkeli. Kun isoo sisarusparvi pääsi asialle, kyllä siinä lenti sekä heinänsiämenet että mullat. Nii eikä sitä vettäkää saanu unohtaa. Jokahine kun sitä viljelystä vuorollansa kasteli, se oli ku kiinalaasten riisivilijelmä.

Monesti siinä arjen tuaksinas rairuaho meinas jäärä kokonansa kylyvämättä. Myähästyymmä siinä hommas usiempana vuanna ja täytimmä rairuohoastian piänillä tipuulla ja pääsiääsmunilla. Ruahontyngät peittyy mukavasti, eikä häirinny vaikkei sitä rairuahoa siältä kiposta näkynykkää. Siihen aikahan oli kyllä jo puhetta katokorvauksista ja olisimma ne kyllä ansaannehet. Ei se rairuohosta saatava ilo siitä juurikaan himmentyny, vaikka meirän viljelykset tuprus astian reunojen ylitte vasta vähä pääsiääsen jäläkehen.

Kun minä olin piäni likka, niin meillä oli kotona ulukorakennukses sauna. Oli tapana, että isä ja mun pikkuvelijet kävivät ensiksi isän kans pesuulla ja sitten minä äiteen kans. En tiärä mitä hyvänen aika meirän piti ängetä sinne äiteen kans vasta miästen jättilöylyjen jäläkehen. Sauna oli nimittäin silloon niin jeevelin kuuma, että otti aiwan hengen kiinni, kun avas eres saunan oven. No, eikun peremmälle vaan ja lantraamahan sopivaa pesuvettä koolihin. Pesutuakion jäläkehen raahauruumma äiteen kans sisälle ja paiskasimma ensi tuvan sivustaverettävähän huilaamhan ennenku mentihin pukemahan vaatteet päälle.

Tavallisena lauantaina olis pantu yävaattehet, mutta ny oli se jännittävä hetki käsillä, jolloonka saataas polttaa meirän itte kokoama pääsiääskokko. Kokkohon laitettihin ainaki riskuja ja ylivuatisia olokia. Se hetki kun isä laittoo kokon palamahan oli joka vuasi yhtä juhalillinen. Tuli tarttui kuviin olokiin ja levisi tuulen lailla ympäri koko kokon, kunnes tuntui, että liekit valaasivat koko maailman. Se oli niin hiano näky, että se jäi iäksi meirän lasten mielehen.

No, molimma äiteen kans justihin saamas vaattehet päälle, kun uluko-ovi lävähti auki ja isä huuti, notta ”Meirän kokko palaa jo, tulukaa äkkiää kattomhan!”. Me puimma nopiaa ulukovaattehet ja juaksimma pihalle. Totta se oli, meirän ylpeyrellä keräämä ja kasaama kokko palookin jo, ilaman että kukaan meistä taloonväestä olisi sitä sytyttänyt. Ihimetys, suru ja viha olivat päällimmäisinä tuntehina mieles. Osa meistä purskahti itkuhun.

Kokko paloo tasaasesti. Sarat, piänet ja yhä korkiammalle kiappuvat kipunat ja savu vaan nousivat taivahalle ja iloonen pääsiäästunnelma lässähti kerta heitolla. Äiteellä oli tyämaa rauhootella ja tyynnytellä kuutta pettynyttä lasta. Eres äiteen kaupasta tuomat pääsiääskaramellit eivät saanehet meirän iltaa pelastettua. Isä puolestansa kävi kovilla kiarroksilla ja uhkas jutella ku ”miäs miehelle” sille rontille, joka meirän kokon oli sytyttäny.

Seuraavana päivänä pellolla oli enää hiiltynyt piäni kasa eilisestä kokosta. Isä alootti itteksensä mittavan tutkinnan palon syttymissyystä ja syyllinenki sitte ajan olohon selevis. Pienes kyläs asia ei pysyny salaasuutena. Kävi ilimi, notta paikalliset vesselit olivat sattunehet ajamhan mopoolla meirän ohi ja yks hyväkäs oli heittänyt palavan tupakan kohti kokkoa. No, isä oli sanansa mittaanen ja piti lupaamansa miäs miehelle -juttutuakion, eikä meirän kokko enää toiste syttynyt itsestänsä.

Metsäretkellä

Tytär, äiti ja mumma
kolme polvea yhdessä
kukin saapuu ajallaan
tutun lähimetsän reunaan

Edessä yhteinen kävelyretki
uusi tapa nähdä rakkaamme
muistaen turvavälit toisiimme

Metsän eläinten tekemät kapeat polut
risteilevät sinne tänne
Kuljemme välillä polkuja pitkin
yli pehmeiden mättäiden
ohi pienten kuusentaimien

Ihailemme hymyillen
sammaleitten lähes peittämiä
sydämen muotoisia kiviä ja
sienten ympäröimiä pieniä kantoja

Mättäälle talvehtimaan jääneet
yhä tummanpunaiset puolukat
katsovat surullisina meitä ohikulkijoita

Ihan vieressä paljaat mustikanvarvut
värisevät kylmissään ilman rihman kiertämää

Ympärillämme rauhoittava ja hoitava hiljaisuus
hiljaisuus joka täyttyy ilosta ja hymyistä

Ei tarvita suuria asioita eikä suuria tekoja
kunhan vain saamme olla yhdessä
me kaikki kolme

Kevättuuli tuo mukanaan lupauksen
se on lupaus paremmasta
turvallisemmasta huomisesta