Katson syvälle silmiisi. Olemme yhtä kuten aina ennenkin. Yhteiset vuodet ovat hitsanneet meidät vain yhä tiukemmin yhteen.
Painan pääni rinnallesi. Kuulen vahvat, voimakkaat sydänäänesi. Joka lyönti antaa minulle toivoa ja uutta voimaa. Se on se rakkain ääni maailmassani. Vaikka tiellemme on tullut mitä vastoinkäymisiä, pelkkä sydänäänesi kuuleminen on aina kantanut seuraavaan päivään.
Jokainen eletty hetki, se kaikkein pieninkin, on lähentänyt meitä. Tämä yhteinen elämänkaaremme, täynnä iloa, surua, elämää joka solulla.
Elämä on tässä ja nyt, kun istumme lähekkäin, kun olemme hiljaa ihan ääneti kun vain sydämemme puhuvat keskenään.
Se on tässä ja nyt, kun käteni on kädessäsi, kun olemme osa toistamme, kun olemme vahvoja yhdessä.
Otamme vastaan jokaisen uuden päivän, antaen voimaa toinen toisillemme.
Rakas Taivaan Isä, olet ollut aina kanssamme. Suothan meille vielä monta samanlaista, rakkauden täyteistä hetkeä.
Viikonloppu on vihdoin alkamassa ja vuorossa on pojan tärkeä jääkiekko-ottelu. Lähdemme hallille, kuten niin monena viikonloppuna aikaisemminkin. Toiveet, pelistrategiat ja kuviot hallussa ja eikun menoksi. Istun apukuskina, kuten aina ennenkin. Tytär katsoo merkitsevästi etupenkille ja kysyy: ”Äiti, onhan kaikki hyvin?” Saan luotua kasvoilleni hymyn tapaisen ja saan sanottua: ”On kulta, kaikki hyvin.” Kuinka helposti tuo valkoinen valhe kohosikaan ilmoille.
Tulimme perille ja nousimme tyttären kanssa jäähallin katsomoon. Pelin alkuun enää muutama minuutti aikaa. Pelaajien vanhemmat ympäröivät meidät ja vaihdoimme tervehdykset. Eräs äiti kertoi saaneensa apua niskavaivoihinsa fysioterapiasta ja toinen oli selättänyt alkavan vatsahaavansa. Kuuntelin heitä ja sairaskertomuksia ja katselin itseäni kuin ulkoapäin. Sama Satu, samat toppavaatteet, sama pelijännitys kuten aina ennenkin. Kuitenkin kaikki oli toisin.
Peli alkoi ja hetkeksi siksi pieneksi ohikiitäväksi hetkeksi unohdin itseni, kun poikani teki maalin. Hypin kirjaimellisesti riemusta ja huusin ylpeänä ”hokimutsina”: ”Hyvä Roope, hyvä HeKi”. Istahtaessani takaisin penkille tunsin kun se alkoi taas ja ilo katosi koko kehostani. Voi kun tämä olisikin vain kuin pahaa unta, josta voisi herätä. Näkikö kukaan? Huomaako sen? Katsooko joku liian tarkasti?
Sitten tuli se mun etukäteen pelkäämä hetki eli erätauko ja menimme kahvilaan. Sanoin tyttärelle: ”Suvi, odotetaan, että muut menee eka ja anna mä meen sun taakse sinne pöytään seinän viereen.” Peli oli sujunut hyvin meidän joukkueelle ja puhe sorisi kahvilan tiskille saakka. Muut mammat olivat niin tohkeissaan selittäessään pelivaiheita toisilleen, etteivät huomanneet mun pöytään tuloa. Kuuntelin lähinnä toisten juttuja ja mietin, että noin minäkin vielä joku aika sitten tein. Silloin en vielä tiennyt, mitä on tulossa. Elin tuiki tavallista elämääni.
Eräs äiti ehti peliin vähän myöhemmin ja änkesi suoraan vasemmalle puolelleni istumaan. Aina aikaisemmin se olisi tuntunut olevan ok, mutta nyt ahdisti ja lujaa. Onneksi maaliverkko heilui tasaiseen tahtiin ja pelin hektisyys vei kaikkien huomion minusta ja jutustelusta. Kuiskasin hiljaa Suville: ”Tuu vielä lähemmäs.” Ja niin istuimme tiiviisti kylki kyljessä koko pelin ajan.
Peli oli meidän peli alusta loppuun. Iloisen puheensorinan saattelemana lähdimme kaikki kotiin. Loppuviikonloppu meni kuin menikin jotenkuten. Pelkäsin jo edeltä käsin, mitä tapahtuu, kun mieheni joutui taas sunnuntai-iltana lähtemään töihin Helsinkiin. En tiedä mistä sain voimia, mutta sain kun sainkin hänet halattua itkemättä matkaan. Mieheni Pauli sanoi lähtiessään. ”Hyvin täs käy, soita mulle heti sitten, kun saat tietää.”
Sitten se tuli SE maanantai. Olin onneksi lomautettuna tuon viikon. Näin jälkikäteen ajatellen, koska tarvitsin sen ajan itselleni. Iltapäivällä Marita mieheni sisko tuli meille mun tueksi H-hetkellä. Tuntui kuin kellonviisarit olisivat liimautuneet kiinni. Oli hirveän pelottavaa odottaa ja toivoa niin mitä sitä edes tiesi toivoa, kun halusi olla missä muualla tahansa kun puhelimen ääressä.
Vihdoin puhelin soi ja sain sanottua vain hiljaa: ”Hautamäki”. Lääkärin neutraali, selkeä, virallinen ja viileähkö ääni katkaisee siihen astisen tutun ja turvallisen elämäni pirstaleiksi: ”Laaja-alainen löydös vasemmalla puolella, joka aiheuttaa vapinaa oikean puolen raajoissa eli selkeä Parkinsonin tauti diagnoosi.” Valahdin tuolilta lattialle ja aloin itkeä hysteerisesti. Marita lohdutti mua pitäen kiinni olkapäistä ja kuulin puhelusta vielä lääkärin sanat: ”Ai, oliko tämä yllätys? En sillä hetkellä saanut soperrettua muuta, kuin että: ”Oli, kiitos”
Itkin ja murehdin kahta asiaa. Ensiksikin pelkäsin en itseni, vaan lasteni puolesta. Periytyykö tauti? Mieleeni oli vain piirtynyt kauhukuva äidin isästä, jonka raajat olivat ihan koukussa ja jolla oli kovat kivut. Miten voisin estää tautia tulemasta lapsilleni. Samoin itkin sitä, että taudin edettyä, musta ei koskaan tule sellaista mummua kuin anopista tai omasta äidistä.
Tuosta diagnoosihetkestä tulee nyt tänä vuonna 27.8. jo 9 vuotta. Alkujärkytys vei aikansa, mutta sittemmin tämä salaisuus on antanut enemmän kuin on vienyt. Toimin koulutettuna Parkinson liiton vertaistukihenkilönä ja saan auttaa toisia vastadiagnoosin saaneita elämässä eteenpäin.
Niin, miten salaisuus ei sitten enää ollutkaan salaisuus?
Rakas mieheni ”otti mut kirkkoon” kotimme sohvalle ja sanoi: ”Kuulepas nyt akka, sulla ei ollut mahdollisuutta päättää otatko vai et tätä sairautta, mutta sulla on oikeus päättää, kerrotko tästä vai et”
Ensiksi täytyy sanoa, että Etelä-Pohojanmaalla on ok sanoa akka ja toiseksi tämä on ollut se ihan paras neuvo mieheltäni.
Diagnoosin jälkeen en enää hävennyt vapisevaa oikeaa kättä, enkä piilottanut kättä Suvin kylkeen jäähallilla. Olo on paljon helpompi ilman salaisuutta. Vertaistukihenkilönä korostan aina sitä, että jokainen sairastunut elää tavallaan ja kertoo sairastumisestaan omin ehdoin silloin kun haluaa ja niille joille haluaa.
Täs alla taas aivan toisenlaanen juttu. Olin kirijootuskurssilla ja siälä annettihin tehtäväksi kirijoottaa aiheesta Kärjistys. Tälläänen siitä ny sitte tuli. t. Satu
Naapurin Jussi oli aika epeli jo piänestä. Oranssi Valametin lätsä pääs se juaksenteli pitkin lehemähakaa ja karhas lehemiä kurispäältä paremman tekemisen puuttues. Isänsä ku äkkäs mitä se vesseli touhas, lehemien takaa-ajo loppuu lyhkääsehen. Jussi juaksaasi vauhrilla naapurihin ja antoo näin tilantehen rauhoottua. Tuvas emäntä leipoo ruisleipää ja antoo Jussillekin maistiaasen. Jussi mutusteli leipää ja sanoo notta: ”Melekeen on yhtä hyvää leipää ku meirän äiteen leipomat” johon emäntä vaan naurahti, se kun oli kohteliaasuus. ”Eipä teillä oo varsin niin palio kärpääsiä ku meillä” Jussi kehaasi viälä viimmeenen leivänpala kurkus, kiitti koriasti, laittoo lätsän päähän ja lähti kotia.
Kun Jussi oli viirentoista eli rippikouluikäänen sen kotia tuli kesälomalle pikkuserkku isoolta kirkolta. Pitkän suastuttelun jäläkehen pikkuserkku suastuu tulemhan saunahan Jussin kans. No, tiäsihän sen etukätehen, notta kumpi pysyy kauemmin lautehilla. Eetelänmiäs kärvisteli saunanlautehilla pää kumaras löylyjen kuumuuresta ja selekä punootti vihiran jälijistä. No mitäs eteläpohojalaanen Jussi teki? Se nakkas viälä yhyren kerran napollisen vettä saunankiville ja jo lähti etelänmiäs ryämien ja ähkien pihalle, mutisten hampahiensa välistä notta: ”Hulluhan tua on”. Jussi taas otti rauhallisesti palijahin käsin saunankiviltä Atrian rillimakkaran ja saunan klasilta sinappia ja rupes vasta saunoomahan. ”Non nii” Saunominen on sopivas sortis ja valamihina alakamahan, kun löylymittari pyärii aiva villinä seinällä ympyrää, ylälautehilla oli tilaa vihtoa ja rillimakkara oli sopivan kuumaa syätäväksi. Ja Jussihan nauttii.
Syksyn tultua alakas sitten taas koulukkin. Meirän kylältä oli jokunen kilometri matkaa keskustahan. Jussi kun oli ollu maatöis jo piänestä pitäen ja suurinpiirtein syntyny ja kasvanu traktorin päällä, niin siis korostan viälä että nimenomaan Valametin, koska se oli eherotoon notta se oli justihin Valametti eikä suinkaa sellaanen onnetoon Massikka niinku naapurilla. Valametti kiilti puhtahana ku sontiaasen selekä, kun Jussi nousi reppu seliäs hyttihin. Äiteensä huikkas perähän, notta: ”Mihinkä soot menos?” Jussi kattoo äitiänsä silimät suurina ja sanoo notta: ”No, kouluhun tiätysti, ensukhan mä ny pyärällä sinne asti lähäre?” Äitee meni takaasin tupahan ja hymyyli itteksensä ylypiänä ”Soon meirän Jussi justihin tuallaanen”.
* * *
Minoon kotoosin Etelä-Pohojanmaalta ja ylypiä siitä. Meitä eteläpohojalaasia on monehen junahan niinku varmasti muitakin, mutta meillä on yks yhteenen piirre kaikilla. Nimittäin moomma kaikki melekeenpä vois sanua notta täyrellisiä, meiltä puuttuu vaan heikkouret.
On kaharenlaasia ihimisiä: eteläpohojalaasia ja niitä jokka haluaas olla.
Helmiä lakeudelta 