Salaisuus

Viikonloppu on vihdoin alkamassa ja vuorossa on pojan tärkeä jääkiekko-ottelu. Lähdemme hallille, kuten niin monena viikonloppuna aikaisemminkin. Toiveet, pelistrategiat ja kuviot hallussa ja eikun menoksi. Istun apukuskina, kuten aina ennenkin. Tytär katsoo merkitsevästi etupenkille ja kysyy: ”Äiti, onhan kaikki hyvin?” Saan luotua kasvoilleni hymyn tapaisen ja saan sanottua: ”On kulta, kaikki hyvin.” Kuinka helposti tuo valkoinen valhe kohosikaan ilmoille.

Tulimme perille ja nousimme tyttären kanssa jäähallin katsomoon. Pelin alkuun enää muutama minuutti aikaa. Pelaajien vanhemmat ympäröivät meidät ja vaihdoimme tervehdykset. Eräs äiti kertoi saaneensa apua niskavaivoihinsa fysioterapiasta ja toinen oli selättänyt alkavan vatsahaavansa. Kuuntelin heitä ja sairaskertomuksia ja katselin itseäni kuin ulkoapäin. Sama Satu, samat toppavaatteet, sama pelijännitys kuten aina ennenkin. Kuitenkin kaikki oli toisin.

Peli alkoi ja hetkeksi siksi pieneksi ohikiitäväksi hetkeksi unohdin itseni, kun poikani teki maalin. Hypin kirjaimellisesti riemusta ja huusin ylpeänä ”hokimutsina”: ”Hyvä Roope, hyvä HeKi”. Istahtaessani takaisin penkille tunsin kun se alkoi taas ja ilo katosi koko kehostani. Voi kun tämä olisikin vain kuin pahaa unta, josta voisi herätä. Näkikö kukaan? Huomaako sen? Katsooko joku liian tarkasti?

Sitten tuli se mun etukäteen pelkäämä hetki eli erätauko ja menimme kahvilaan. Sanoin tyttärelle: ”Suvi, odotetaan, että muut menee eka ja anna mä meen sun taakse sinne pöytään seinän viereen.” Peli oli sujunut hyvin meidän joukkueelle ja puhe sorisi kahvilan tiskille saakka. Muut mammat olivat niin tohkeissaan selittäessään pelivaiheita toisilleen, etteivät huomanneet mun pöytään tuloa. Kuuntelin lähinnä toisten juttuja ja mietin, että noin minäkin vielä joku aika sitten tein. Silloin en vielä tiennyt, mitä on tulossa. Elin tuiki tavallista elämääni.

Eräs äiti ehti peliin vähän myöhemmin ja änkesi suoraan vasemmalle puolelleni istumaan. Aina aikaisemmin se olisi tuntunut olevan ok, mutta nyt ahdisti ja lujaa. Onneksi maaliverkko heilui tasaiseen tahtiin ja pelin hektisyys vei kaikkien huomion minusta ja jutustelusta. Kuiskasin hiljaa Suville: ”Tuu vielä lähemmäs.” Ja niin istuimme tiiviisti kylki kyljessä koko pelin ajan.

Peli oli meidän peli alusta loppuun. Iloisen puheensorinan saattelemana lähdimme kaikki kotiin. Loppuviikonloppu meni kuin menikin jotenkuten. Pelkäsin jo edeltä käsin, mitä tapahtuu, kun mieheni joutui taas sunnuntai-iltana lähtemään töihin Helsinkiin. En tiedä mistä sain voimia, mutta sain kun sainkin hänet halattua itkemättä matkaan. Mieheni Pauli sanoi lähtiessään. ”Hyvin täs käy, soita mulle heti sitten, kun saat tietää.”

Sitten se tuli SE maanantai. Olin onneksi lomautettuna tuon viikon. Näin jälkikäteen ajatellen, koska tarvitsin sen ajan itselleni. Iltapäivällä Marita mieheni sisko tuli meille mun tueksi H-hetkellä. Tuntui kuin kellonviisarit olisivat liimautuneet kiinni. Oli hirveän pelottavaa odottaa ja toivoa niin mitä sitä edes tiesi toivoa, kun halusi olla missä muualla tahansa kun puhelimen ääressä.

Vihdoin puhelin soi ja sain sanottua vain hiljaa: ”Hautamäki”. Lääkärin neutraali, selkeä, virallinen ja viileähkö ääni katkaisee siihen astisen tutun ja turvallisen elämäni pirstaleiksi: ”Laaja-alainen löydös vasemmalla puolella, joka aiheuttaa vapinaa oikean puolen raajoissa eli selkeä Parkinsonin tauti diagnoosi.” Valahdin tuolilta lattialle ja aloin itkeä hysteerisesti. Marita lohdutti mua pitäen kiinni olkapäistä ja kuulin puhelusta vielä lääkärin sanat: ”Ai, oliko tämä yllätys? En sillä hetkellä saanut soperrettua muuta, kuin että: ”Oli, kiitos”

Itkin ja murehdin kahta asiaa. Ensiksikin pelkäsin en itseni, vaan lasteni puolesta. Periytyykö tauti? Mieleeni oli vain piirtynyt kauhukuva äidin isästä, jonka raajat olivat ihan koukussa ja jolla oli kovat kivut. Miten voisin estää tautia tulemasta lapsilleni. Samoin itkin sitä, että taudin edettyä, musta ei koskaan tule sellaista mummua kuin anopista tai omasta äidistä.

Tuosta diagnoosihetkestä tulee nyt tänä vuonna 27.8. jo 9 vuotta. Alkujärkytys vei aikansa, mutta sittemmin tämä salaisuus on antanut enemmän kuin on vienyt. Toimin koulutettuna Parkinson liiton vertaistukihenkilönä ja saan auttaa toisia vastadiagnoosin saaneita elämässä eteenpäin.

Niin, miten salaisuus ei sitten enää ollutkaan salaisuus?

Rakas mieheni ”otti mut kirkkoon” kotimme sohvalle ja sanoi: ”Kuulepas nyt akka, sulla ei ollut mahdollisuutta päättää otatko vai et tätä sairautta, mutta sulla on oikeus päättää, kerrotko tästä vai et”

Ensiksi täytyy sanoa, että Etelä-Pohojanmaalla on ok sanoa akka ja toiseksi tämä on ollut se ihan paras neuvo mieheltäni.

Diagnoosin jälkeen en enää hävennyt vapisevaa oikeaa kättä, enkä piilottanut kättä Suvin kylkeen jäähallilla. Olo on paljon helpompi ilman salaisuutta. Vertaistukihenkilönä korostan aina sitä, että jokainen sairastunut elää tavallaan ja kertoo sairastumisestaan omin ehdoin silloin kun haluaa ja niille joille haluaa.

Yksi kommentti artikkeliin ”Salaisuus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s