Silta

Meillä kaikilla on paikkoja ja hetkiä, jolloin tarvitsisimme sillan päästäksemme toiselle, paremmalle puolelle.

Sinä, joka olet menettänyt rakkaasi. Mistä voimia uuteen päivään tai voimia hyväksyä menetyksesi? Mistä voimia olla vastaamatta kipakasti, kun joku taputtaa olallesi ja sanoo, että: ”Hei, sä oot vahva, selviät kyllä”. Lause, joka on kuin kylmä rätti vasten kasvojasi, koska olet vasta juuri pääsemäisilläsi sillan ensimmäisen laudan päälle. Ja kun tuo sanoja tietäisi, miten paljon työtä ja voimia tuo ensimmäinenkin askel vaatii.

Sinä, joka olet saanut tietää parantumattomasta sairaudestasi. Mikään ei ole enää kuin ennen. Katsot itseäsi peilistä, mutta et tunnista itseäsi, koska kyyneleet vääristävät kuvajaisen. Maailma tuntuu epäoikeudenmukaiselta, miksi juuri minä? Olisin halunnut jonkun muun sairauden, mutta valita ei saanut. Miten tästä eteenpäin, kun tulevaisuus pelottaa. Sinä, joka olet menettänyt työpaikkasi. Tai sinä, joka olet kokenut avioeron.

Meillä on lupa surra itseämme ja menetettyjä mahdollisuuksiamme. Emme voi ajatella, että maailmassa on isompiakin suruja ja menetyksiä kuin omassa elämässämme ja siksi jättää oma suru käsittelemättä tai surutyö tekemättä.

Saa lohdutuksen sitten ihan mistä tahansa, se on jokaisen oma henkilökohtainen asia, eikä sitä sovi toisten hämmästellä tai tuomita. Kohtaamamme vaikeudet, kohtaamamme menetykset ovat erilaisia, niin myös niistä selviytyminen. On aika surra ja itkeä. On aika nauraa ja iloita.

Menee sitten aikaa vähän tai paljon, jokaisen on käytävä läpi oma kiirastulensa. Kaverit, ystävät ja läheiset ovat turvana ja apuna, mutta se tärkein osa surutyöstä, tuosta tuskallisesta matkasta on kuitenkin käytävä yksin.

Itke itsesi tyhjäksi, naura ihanille muistoille, puhu surustasi ja huuda äänesi kuulemattomiin, sure sielusi täydeltä, käännä ylösalaisin se viimeinenkin sopukka itsestäsi, kunnes olet taas valmis jatkamaan elämää. Elämää, sitä ihan tavallista arkea.

Luota siihen, että vielä tulee aika, jolloin pieni perhonen saa hymyn huulillesi, jolloin siristelet silmiäsi auringonvalolle, jolloin voit katsoa rakkaasi kuvaa heti itkemättä. Se päivä voi olla jo huomenna.

Elämä ei kuitenkaan päästä meitä helpolla. Kukaan ei voi luvata ettetkö tulisi vielä itkemään ja suremaan. Tulet kulkemaan sitä samaa surujen täyttämää siltaa pitkin edestakaisin, toiset meistä useammin, toiset meistä harvemmin, kunnes suru muuttaa muotoaan. En uskonut sitä ensin omalla kohdallani, mutta niin on käynyt. Suru on yhä voimakkaana olemassa ja välillä se tahtoo lyödä alleen, musertaa, viedä kaiken ilman keuhkoistani. Silti jokin on muuttunut, vaikka en osaakaan sanoa mikä. Jotain surulle on tapahtunut, koska nyt sen kanssa voi elää.

2 kommenttia artikkeliin ”Silta

  1. Muistan erään keskustelun jo edesmenneen ystäväni kanssa. Minä valitin jotain pikkujuttua ja hetken kuluttua pyysin anteeksi, kun tajusin, että hänellä on vähän isommat murheet. Hän kamppaili oman sairautensa kanssa. Hänellä oli kuitenkin viisautta enemmän kuin minulla tulee ikinä olemaan. Hän sanoi minulle, että jokaisella on oman elämäntilanteensa kokoiset murheet. Ettei pidä väheksyä kenenkään huolia. Jos ei ole isompaa murhetta, voi hiertävä kenkäkin tuntua valtavalta vastoinkäymiseltä.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s