Eräänä syysaamuna

Hymy hiipii huulilleni heti aamusta,
kun pieni auringonsäde herättää minut valollaan
ja toivottaa hyvää huomenta.
On ihana saada herätä kauniiseen aamuun.
Otan kamerani ja lähden ulos.

Kurkipari kutsuu toisiaan metsikön takana.
Niiden kuulaan kirkkaat äänet halkovat ilmaa
ja kaikuvat metsän laidalta läpi aamukasteisen pellon
herättäen koko lakeuden viimeisetkin uniset.

Tunnen kasvoillani syysaamun viileän raikkaan tervehdyksen.
Kylmän värähdys käy lävitseni, mutta on onni saada olla tässä juuri nyt.

Kävelen eteenpäin pitkin märkää ruohikkoa
ja kenkieni jäljistä jää taakseni pieni polku.
Kuin pieni lapsi mutkittelen onnellisena
ja pysähdyn kyykistyen kuvaamaan siellä täällä.

Katseeni kiinnittyy kasteen peittämään hämähäkin seittiin.
Pieni hämähäkki on tullut piilostaan kokemaan verkkojaan.
Taitavasti se liikkuu liukkaalla seitillä.
Huomatessaan ettei ole yksin hämähäkki kirmaa
taitavasti kaltevalta seitiltään turvaan lehden alle.

Tiellä kulkee leikkuupuimuriarmeija kärryineen ja traktoreineen.
Kesä on mennyt ja syksy ottanut jo hyvän otteen luonnosta.
Ilma on täynnä ihania, makeita tuoksuja.
On onni saada elää tämä hetki.

Yksin

Huudat, mutta kukaan ei kuule.
Itket, mutta kukaan ei lohduta.
Suret, mutta et voi jakaa suruasi.
Ahdistut, mutta kukaan ei ymmärrä.
Epäonnistut, mutta kukaan ei tsemppaa.
Kaadut, mutta kukaan ei ota kädestäsi kiinni.
Odotat, mutta ovikello ei soi.
Olet kertakaikkisen yksin.

Pian tulee pimeää, ahdistuksesi vain syvenee
et voi jakaa pelkojasi pimeästä,
tulevasta päivästä, huomisen huolista.

Kuka silloin auttaa, kuka silloin kantaa sinua?

Hengitä syvään,
kokoa kaikki viimeisetkin voimanrippeesi
ja aloita taistelu takaisin elämään.

Aivan varmasti on joku jossain,
joka voi auttaa sinua ja ymmärtää hätäsi.

Käy mielessäsi lävitse kaikki ihmiset,
joita olet kohdannut elämäntielläsi.

Nyt ei ole enää aikaa odottaa,
josko joku tulisi, auttaisi ja
kantaisi yli kaiken pahan.

Nyt on aika ottaa yhteyttä,
unohtaa kaikki vanhat erimielisyydet,
tavoittaa unohdetut, mutta entiset läheiset.

Pyytää apua, antaa anteeksi ja pyytää anteeksi,
koska ei ole mitään hävittävää vaan voitettavaa.

Ehkä saat avun korjaamalla entiset haavat.
Ehkä olet halunnut olla yksin, muttet enää.

Niin tai näin, ei ole väliä missä muodossa,
kenen toimesta tai millä tavalla saat apua.

Vain sillä on merkitystä,
että pystyt taas hengittämään,
tuntemaan nukkumaan valmistautuvan syksyn tuoksut,
näkemään kaiken kauniin ympärilläsi,
uskomaan sen, että sinunkin elämälläsi on yhä tarkoitus
ja että olet tärkeä ihminen.

Jaksathan vielä vähän aikaa, apua on tulossa.

Kesälomalla Kolilla

Vettä tuli ku Esteristä, kun lähärimmä. Miäs toteskin notta ”Justihin niin, vettähän sitä tuloo, niinku tavallista, ku meirän väki lähtöö lomille”. Väki oli silti iloosella miälellä ja ajoomma sateesta hualimatta kohti Kolia ja mökkiä. Ekana aamuna latasin mokkamaasterin. Sekosin vissihin laskuus ja latasin sinne ruuttahan oikee hervottoman määrän kaffinpööniä. Nuarisolla oli jokaasella aivan tukat pystys ja silimät killitti ymmyrkääsinä kaffin jäläkehen, mutta ainaki ne heräs. Ajattelin vaan ittekseni, notta näinköhän ne keittäävät itte seuraavat aamukaffit.

Akka- ja Ukko-Koli on sellaasia vähä isoompia mäkiä tai siis vaarooksi niitä sanotahan. Sellaasia ei oo täälä lakeuksilla yhtäkää. Onneksi otin kävelysauvat mukahani. Mun piti tasamaalla kasvanehena ja parkinsonia sairastavana opetella uus kävelytyyli. Piti nostella jalakoja ylähä eikä lintustaa vaa menemhän maata pitkin. Jösses, ku pulssiki nousi enkä pystyny ku puuskuttamahan ylähä noustes. Komeeta kallioota nousi ylähän molemmin pualin kävelypolokua. Sain kaahittua muiren mukana sinne vaaran huipulle. Mikkä näkymät siältä olikaa. Mua aivan huippas, kun heitin irti sauvoosta, notta sain otettua valokuvia.

Mentihin seuraavaksi Pirunkirkkohon, joka oli sellaanen z-kirijaamen muatoonen luala, johonka pääsöö kapiaa ja pimiää käytävää pitkin. Se oli mun tämän reissun ensimmäänen ittensä voittamisen paikka, koska mulla on sekä pimiän että ahtahan paikan kammo. Likka näytti puhelimensa taskulampulla mulle tiätä. Välis likka veti kärestä ja miäs tuuppas mua takapualesta, niin pääsin ku pääsinki lualan perälle. Käytihin kans Eva Ryynäsen ateljees, kotitaloos ja kirkos Paateris sekä elämyspiha Pikku-Kilis.

Yks päivä vuakrattihin kaks sähköavusteesta ”fat bikea” vai-mitä-lie-olivakkaa. Ensiksi tenavat kävivät parin tunnin lenkillä. No sitte poika tuli hihkumhan mökin ovelle, notta ”Äitee, tuu sinäkin isän kans kokeelemahan näitä pyäriä.” Muhun iski suarastansa pakokauhu, kun kuulin itteni sanovan että ”Jos mä ny sitte vähä vaikka”. Poika seliitti mulle tarkasti ja selekiästi joka nippelin ja vintan mitä siinä pyäräs oli, mutta vaikka se kaikki infotuluva leijuu lujaa mun ylimmärrykseni ylitte eiku siihen mökkitiälle sitte polokemhan. Käret täräji, jalaat täräji, mutta mä pääsin ku pääsinki ajamhan sillä pyärällä. Lähärethin sitte isännän kans kaharen piänelle lenkille. Minen muistanu, kummasta oikian kären sormesta sai isoompia ja piänempiä vaihteeta keskisormesta vai peukusta ja siitähän seuras se, notta ensimmääses ylämäes pyörä pysähtyy ku seinähän. Vasta sitte ku miäs sanoo mulle, notta ”Peukusta piänempää silimähän” rupesin muistamhan kuinka niitä vaihteeta piti vaihtaa. Voi jysäys, kun ensimmääsen mäen alla laitoon piänemmän vaihtehen ja polojin ja sitte tuntuu niinku tuuppaus takapuales ja pyärä suarastansa lenti mäen päälle. Ajattelin notta tältä se varmahan tuntuu pääsiäästrullillaki lentää paikasta toisehen ja ihaalla samalla ohivilahtavia maisemia. Miäs hihkuu mulle tuan tuasta, että ”Hilijennä ny akka vähä tahtia, nottet kaaru.” mutta enhän mä malttanu, varsinkaa ku päästeltihin mettäs leveetä larunpohojia pitkin. Voi hyväänen, kun oli taas ittensä voittamisen paikka. Kyllä ku vaa sais vähä isoomman inreksikorootuksen sairaseläkkeesehen, niin sais hommata tuallaasen menopelin.

Nähtihin monta kaunista paikkaa, oltihin oman perheen kesken ja ennen kaikkea saimma viättää aikaa Lukaksen kans. On aina kuitenki hyvä tulla reissusta kotia. Mitä enemmän maasto tuli tasaasemmaksi ja mitä lähemmäs päästihin tätä lakeutta, sitä paremmalta tuntuu.

Lohdutuksen sanoja

”Miten tästä eteenpäin”

Miten sanoa hyvästit,

kun tuntuu, että kaikki jää kesken

kun rakastaa eikä halua päästää irti,

kun jokapäiväiset asiat tuntuvat olemattomilta,

kun juoksette yhä kilpaa tunteiden kanssa

toivoen, että asiat olisivat kuten ennenkin

kun tunnette vieläkin rakkaanne läheisyyden

On vain elettävä eteenpäin ja surtava,

pakotettava itsensä ylös aamuisin,

yritettävä ottaa voimaa rakkaista läheisistä,

koottava elämän palapelin osat uudestaan

On vain jatkettava aamusta toiseen,

kunnes tuska ei ole enää se ensimmäinen

ja viimeinen tunne jokapäiväisessä elämässä.

Kukaan ei voi tulla sanomaan,

mikä on surutyössä tarpeeksi, mikä on liikaa.

Suru on jokaisen sydämessä oma asia, oman näköinen.

Annattehan itsellenne aikaa tulla taas eheäksi.

Ei ole kiirettä mihinkään.

Vielä tulee se päivä, jolloin

tunnette taas auringon paisteen kasvoillanne,

hymyilette jollekin rakkaalle muistolle,

tunnette, että elämä on taas elämisen arvoista

tunnette, että huominen tulee ja että ensimmäistä kertaa pitkään aikaan

odotatte mitä se tuo tullessaan.

Rakkaanne on aina mukananne ja turvananne.

Tulee elämässänne vastaan mikä tahansa tienristeys,

kuunnelkaa sydäntänne, niin teette oikean ratkaisun,

kumman suunnan valitsette.

sdr

Sisäinen voima

Sisäinen voima ajaa sinua eteenpäin kohti unelmiasi.
Se puskee sinuun luottamusta ja uutta tarmoa,
kun välillä tunnet ettet jaksa
kun tunnet ettei mistään tule mitään.

Tuo sisäinen voima on ollut sinulla aina,
pienestä saakka.
Välillä sitä on vain vaikea uskoa,
välillä siihen on vaikea luottaa,
mutta siellä se on nytkin.

Tunnethan sen, kuulethan sen
tuo voima kantaa sinua eteenpäin
joka päivä ja joka hetki.
Pysähdythän hetkeksi, kuuntele ihan hiljaa,
siellä se on nytkin turvanasi.

Olet päässyt eteenpäin vastatuulista huolimatta,
olet saavuttanut elämässäsi uuden etapin.
Olet saanut sen aikaan itse,
yhdessä sisäisen voimasi kanssa.

Tästä päivästä on hyvä jatkaa.

Oonalle 31.7.2021

Kuvituksena runoon kauniita, vahvoja ja sitkeitä latoja,
joilla on myös sisäistä voimaa seisoa lakeudella
niin tuulella kuin tyvenelläkin ilmalla, pystypäin vuodesta toiseen.