Kun tulet ovensuuhun ja sanot ”Moi, mumma” nostat kädet ylös minua kohti, en tiedä mitään mikä toisi ihanamman tunteen sydämeen.
Kun ujutat kätesi käteeni, hymyilet, ja sanot ”Mumma, tonne” olen niin kiitollinen, että saan olla lähelläsi. Sydämeni täyttyy rakkaudella.
Kun luemme kirjoja yhdessä, sanot ja opit uusia sanoja, tunnen itseni ylpeäksi saadessani seurata oppimistasi, olla mummasi.
Kun kipuat syliini, kiedot käsivartesi kaulalleni, puristat lujaa kädet yhteen, olen maailman onnellisin, enkä haluaisi tuon hetken loppuvan.
Kun sanot ”Mumma, pallo” ja otat sormestani kiinni, unohdan, murheet, kivut, kaiken muun koska silloin on se tärkeä, ohikiitävä hetki, jolloin haluat minut vierellesi. Haluan nauttia tuosta ihanasta tunteesta täysillä ja kokonaan.
Kun sitten lähdet kotiisi, juokset syliin, halaat ja annat pusun, alan jo laskea tunteja, kunnes taas näemme toisemme.
On kuin aika olisi pysähtynyt, mutta vanhan seinäkellon tuttu ja rakas lyönti tuo rytmiä ajatuksiin, lupauksen tulevasta.
Kiitos rakas, että olet olemassa. Talletan käyntisi syvälle sydämeen. Näemme pian uudestaan.
* * *
Lähetän joka ilta rukouksen, että suojelusenkelisi varjelisi askeleesi, turvaisi lapsuutesi, olisi aina rinnallasi.
Pienen pieni lääkepullo pilkistää vanhan talon ikkunalaudalla. Pullo on likainen ja tyhjää täynnä. Silti se tuntuu aarteelta tässä ja nyt.
Katseeni kiertää ja pysähtyy sitten auringonsäteen paljastamaan, rikkinäiseen kuusenkoristeeseen, joka niin ikään makoilee toimettomana lattialla.
Otan molemmat aarteet mukaani. Kävelen ympäri autiotalon pihamaata. Sommittelen näitä kahta milloin mihinkin. Annan niille tarkoituksen olla vielä kerran tarpeellisia, tärkeitä ja kauniita.
Kuinka paljon iloa nämä kaksi, jo parhaat päivänsä nähneet tavarat antavatkaan tähän uuteen päivään.
Ne kantavat, ne piristävät, näen niiden kauneuden ja olen iloinen, että tiemme kohtasivat.
Lasken aarteeni hellästi autiotalon ikkunalaudalle ja kiitän niitä mielessäni.
Kävelen hitaasti takaisin kotiin ja hymy nousee kasvoilleni. Olen onnellinen.
Odotanko, että kehoni liikkuu paremmin, odotanko, että ehkä tästä vielä paranen odotanko vielä sitä täydellistä säätöä.
En tiedä, mutta yhä vaan odotan. Tulee aamu, päivä ja ilta. Tuntuu, että toisten elämä jatkuu, mutta minä yhä poljen paikoillani ja vain odotan.
Epäilys, kuin iso musta pilvi, kaihertaa sisälläni yhä syvemmälle ja syvemmälle. Se täyttää mieleni, maailmani. Se istahtaa olkapäälleni. Jospa odotankin vielä, jospa kaikki muuttuu – huomenna.
Olen odottanut päivää, jolloin alan taas elää. Olen odottanut tarpeeksi. Olen itkenyt tarpeeksi. Olen väsynyt nykyiseen olotilaan. Olen valmis muutokseen. On tullut se hetki, jolloin sanon itselleni: ”Nyt riittää! ei enää itsesääliä, pelkoa tulevasta, ei enää odottamista.”
Nyt on tullut aika hyväksyä itsensä, nykyinen olotila. Hyvissä voimissa juosten, hitaalla hetkellä töpötellen. Ehkä olo vielä paranee ehkä jää nykyiselleen. Toivosta en silti luovu koskaan. En enää odottele sitä ”parempaa aikaa”, koska se aika tärveltyy odottamiseen.
Tulkoon mitä vaan, olen valmis vastaanottamaan kaiken. Elämä on tässä ja tällainen. Otan kaiken vastaan vähän kerrallaan.
Ollahan käyty ny äiteen kans monta kertaa jahtaamas kanttarellia mettäs.
Käytäntö ja suunnitelma on aina sama eli auto salaa parkkihin ja sitte linkaasemma mettähän. Jaa mitä varten? No sitä varten, nottei meirän apajapaikat vaa tuu suuren väen tiatoosuutehen. Kanttarellit on nii harvas, notta niiren löytäminen on tyälästä.
Tarvikkehet on kans aina samat elikkäs kävelysauva, ötökkämyrkky, isoo pajukori ja tiätysti kännykkä. Kaveri täs nauroo yks päivä, ku kerroon mun isoosta korista. No, ajatelkaa ny ittekki jos tuloo isoo esiintymä siäniä vastahan, eikä olisi paikkaa mihikä niitä kerääs. Raisteloo pelekkä ajatuskin.
No, mulla on siis kävelysauva oikias käres ja se on kyllä monta kertaa pelastanu mun ns. isooon-aristokraatti-nenäni uppoamasta sammaleesehen. Oon ollu menontiällä useen ja käret on heilunu ku heinämiähellä ja oon menny ketohon närehien juurelle monta kertaa. Soon kumma, ku keskellä mettääki pitää yrittää ponkaasta muina naisina heti pystyhyn ja vilakaasta sivuullensa notta näkikö kukaa. Tuskin se mun räpikööminen mitää huamiota herättää mettän eläämiskään. Oon välis kyllä ajatellu, notta mitä jos tuloo susi tai karhu meitä vastahan. No, sitte ajattelin ku asiaa oikeen tuumasin, notta tuskin niiren ny niin näläkä on, notta pitääs kahta kuivaa ja sitkiää mummaa ruveta ensi töiksensä maiskuttamahan. On siälä varmahan ny tuarehempaakin syämistä. Sen ajatuksen turvin, ettiin taas siäniä.
Mun kävelykeppi on siitä kätevä, notta siinä on heijastinnauhaa kiaputettuna vartehen, koska käyn sauvakävelemäs iltapimiäs talavella. Soon hyvä, jos satuthan äiteen kans eksymähän, nii meirät löytää pimiästä mettästä taskulampun varas. Heh, eikö ookkin viksu ajatus.
No sitte tua hyttyysmyrkky, siitä ei oo kyllä mihinkää, mutta oon kurispäältä tupsahuttanu sitä itteheni. Soon kuulkaa sillä lailla, notta hirvikärpääsiä ei nii vaa estetäkkää kiipimästä kimppuhun ja lippiksen alle. Eikä ne rumaaset eres oikaase koipiansa vaikka puristat niitä kuinka lujaa. Ehei, ne vaa heilutteloo jalakojansa kahta kovemmin. Moon silti sitä miältä, notta ne ei pääse mun ja kanttarellien välihin. Kotia tultua riisun vaattehet ja tapan ne kaikki, ennenku rupian siivoamahan siäniä.
Yhtä asiaa en oo niin äiteellekään mainostanu kauhasti, mutta mullei oo suuntavaistoa, ei sitte palaakaan. Mun ei tartte ku kiärtää kivi mettäs, niin en enää tiärä mistä päin oon siihen tullu. Kanttarellit on kuitenki nii makoosia löytöjä, että viälä tähän asti ainakin oomma osannu mettästä autolle. Niin ja jos toren sanon, niin on isäntä pyytäny poijan laittamhan mulle maastokartan kännykkähä, jos oikee isoo hätä tuloo. Siinon vaan yks juttu. Me nimittäin saimma miähenkin kans monta riitaa aikaaseksi, kun en tajunnu mikä markkeeraa meirän autoa navigaattoris. Vasta usiemman ohimennehen risteyksen jäläkehen Pauli kysyy notta: ”Kai sä ny akka tiärät, notta tua liikkuva kolomio tarkoottaa meirän autoa?!” johonka minä vastasin huulet väristen, notta ”No, johan ny toki mä tiärän!”
P.S. Tämän päivän reisusta ei oo kerrottavaa jäläkipolovillen, kanttarellia ei herunu. Äiti sai tapansa mukahan pualukoota sankoohinsa, mutta minen saanu eres yhtä kantarellia.
Helmiä lakeudelta 