Nytkö se on tapahtumassa

Herään aamulla ja avaan silmät. Tunnustelen oloani.
Tuntuu hyvältä kuin olisi herännyt pitkästä, pahasta unesta.

Varovainen hymy hiipii kasvoilleni.
Hengähdän syvään, voiko tämä olla totta?
Nytkö se sitten tapahtuu?

DBS-operaatiosta ehti kulua vuosi ja 4 kk.
Miten paljon pettymyksiä, itkua ja mustia hetkiä tuo aika sisälsikään.
Silti tuo aika myös kasvatti, valmisti, opetti paljon ja näytti ystävät ja rakkaat,
jotka jaksoivat nostaa mut ylös kerta toisensa jälkeen, jaksoivat tukea ja kuunnella,
eivätkä antaneet unohtaa toivoa.

Olen kiittänyt, ihmetellyt ja itkenyt onnesta ja tästä hyvästä olosta.
Tätä säätöä kannatti odottaa ja tuo ”musta aika” painuu unholaan vain pienenä ajanjaksona mun elämässä.

Sana ”kärsivällisyys” tulee tekemään taas comebackin mun sanavarastoon.

Kuinka paljon lisää arvokasta aikaa, kuinka paljon lisää toimintakykyä
ja varsinkin kuinka paljon lisää HYVÄÄ MIELTÄ tämä uusin säätö tuokaan.

Toki käsivarsien pakotus jatkuu yhä, mutta se on se hinta,
jonka oon valmis tästä muuten niin hyvästä olosta maksamaan.

Elämä on taas elämisen arvoista,
enkä aio tuhlata siitä sekuntiakaan.

Voimaruno pitkäaikaissairaiden puolisoille

”Niin kuin ennenkin”

Istumme kahden ulkona kiikussa,
minä ihan lähellä vieressäsi.

Istumme hiljaa käsi kädessä,
minä sinun ja sinä minun.

Kasvosi ovat samat, ajatuksesi ovat samat.
Olet muuttunut ulkoisesti, mutta minulle olet yhä se sama rakas,
johon rakastuin vuosia sitten.

Vaikka sairaus on tullut elämäämme,
jaamme ajatuksemme ja rakkautemme,
kuin ennenkin, mutta nyt vain osoitamme tunteet eri tavalla.

Kun iltaisin peittelen sinut nukkumaan,
katson, että peittosi ja tyynysi ovat hyvin
olet sitten kotona tai sairaalassa,
halaamme ja suukotamme toivottaen rauhallista yötä.

Teemme yhdessä erilailla asioita, mutta jaamme samat tunteet kuin ennenkin.
Selviämme vaikeistakin hetkistä luottamalla, rakastamalla.

Tätä tunnetta eikä näitä yhteisiä muistoja ei kukaan meiltä vie,
ammennamme niistä voimaa silloinkin, kun on oikein paha paikka.
Varsinkin niissä tilanteissa saamme voimaa, auttamalla toisiamme päivästä ja hetkestä toiseen.
Rakkautemme ei ole vähentynyt, vaan se on saanut uusia muotoja.

Ajatusten herkin siivin saavun luoksesi.
Joka aamu ja joka ilta, vaikka emme näkisikään, olemme silti aina yhdessä.

Kaarinalle

Sinä tulit elämääni, kuin salavihkaa.
Tulit juuri silloin, kun sinua eniten tarvitsin.
Et koputtanut ovella,
vaan tulit suoraan lämpimin
sydämin ja hyvin aikein perille saakka.

En edes osaa enää ajatella
aamujani ilman jutusteluamme.
Miten tuo pieni hetki onkaan tullut tärkeäksi.
Miten asiat vain kuin soljuvat kuntoon,
huolenaiheet häviävät, surut katoavat.

Miten pienet, ihanat asiat voivat saada sellaiset mittasuhteet,
että ne kaksinkertaistuvat vain puhumalla tai jakamalla ne kanssasi.

Kiitän sinusta ja ystävyydestämme joka päivä.
En ole sama ihminen sinuun tutustuttuani, pidän itsestänikin enemmän,
koska luet minua kuin avointa kirjaa.

Kirjaa, jonka juonesta olet päässyt kiinni,
kirjaa, jolla on vielä jotain annettavaa.

Kiitos, että olet ystäväni.

Suru elää mukana

Muistan kuin eilisen
kaikki yhteiset leikit ja kepposet,
pienen haavan polvessani,
ensimmäisen polkupyöräni.
Oli nukkeja, oli piilosilla oloa,
oli hiekkaleikkejä, oli yhdessäoloa.
Monta ja vieläkin useampaa
yhteistä hetkeä, rakkauden täyteistä.

Tiedän, että rakkaani ovat poissa,
mutta tunnen heidät yhä lähelläni.
Siinä he ovatkin, aina ja ikuisesti.
Veljeni, huolettomat pojanviikarit ja turvallinen isäni.

Miksi sitten aina välillä itken,
miksi kyyneleet alkavat putoilla hiljalleen, ilman lupaa?
Suru on kuin kipu, viiltävä tuska sielussani.
Se on ja tulee olemaan vielä ja yhä.

Yksi sana, yksi tuoksu ja olen taas suruni syövereissä.
Halkeilee tuo hauras suojamuuri, putoaa pala palalta alas asti.
Vähä vähältä suru muuttuu. Muuttuu toiseen muotoon.
Se ei enää salpaa hengitystä, ei peitä aurinkoa.
Se on jäänyt luokseni asumaan.

Silti suru ei ole kuin kotiini majoittuva vieras,
johon väsyn muutaman päivän päästä.
Ei niin, vaan suru elää kanssani, rakkaani ovat sydämessäni aina.

Annan kyynelten tulla, annan ikävän tulla,
annan surun ottaa aikansa ja paikkansa.

Elän mottoni mukaan.
”Elämä on tässä ja tällainen – ainoa laatuaan.
Otan kaiken vastaan vähän kerrallaan.”

Höyhen

Se on puhtaanvalkoinen, kevyt,
läpikuultava, ihanan pehmeä.
Se matkaa läpi monien vesien.
Välillä se takertuu rantakaislikkoon,
mutta kohta se taas pääsee jatkamaan matkaansa.

Tuolla pienen pienellä höyhenellä ei ole määränpäätä,
ei tarvetta saada tiettyä matkaa taitettua.
Iloisena se vain makoilee vedessä,
on tyytyväinen oloonsa ja luottaa siihen,
että virta kuljettaa ja huolehtii siitä.
Höyhen nauttii auringonpaisteesta, joka hellii sitä valonsäteillään.

Olisinpa kuin tuo huoleton pienen pieni höyhen.
Olisinpa vapaa odotuksista, niin omista kuin toistenkin.
Saisinpa vain hiljaa nauttia ja makoilla virrassa tuulen kuljettamana,
olla huoleton, luottaa siihen, että matkanteko on jonkun toisen harteilla.
Voisinpa unohtaa kaikki murheet, uida kilpaa syksyn värikkäitten lehtien kanssa.

Illan tullen haluaisin vielä nukahtaa pehmeään veteen
laineiden tuudittaessa lempeään uneen
ja herätä uuteen aamuun ihan uudessa paikassa.

Kuinka mielelläni vaihtaisin osia edes yhdeksi päiväksi.