Suru elää mukana

Muistan kuin eilisen
kaikki yhteiset leikit ja kepposet,
pienen haavan polvessani,
ensimmäisen polkupyöräni.
Oli nukkeja, oli piilosilla oloa,
oli hiekkaleikkejä, oli yhdessäoloa.
Monta ja vieläkin useampaa
yhteistä hetkeä, rakkauden täyteistä.

Tiedän, että rakkaani ovat poissa,
mutta tunnen heidät yhä lähelläni.
Siinä he ovatkin, aina ja ikuisesti.
Veljeni, huolettomat pojanviikarit ja turvallinen isäni.

Miksi sitten aina välillä itken,
miksi kyyneleet alkavat putoilla hiljalleen, ilman lupaa?
Suru on kuin kipu, viiltävä tuska sielussani.
Se on ja tulee olemaan vielä ja yhä.

Yksi sana, yksi tuoksu ja olen taas suruni syövereissä.
Halkeilee tuo hauras suojamuuri, putoaa pala palalta alas asti.
Vähä vähältä suru muuttuu. Muuttuu toiseen muotoon.
Se ei enää salpaa hengitystä, ei peitä aurinkoa.
Se on jäänyt luokseni asumaan.

Silti suru ei ole kuin kotiini majoittuva vieras,
johon väsyn muutaman päivän päästä.
Ei niin, vaan suru elää kanssani, rakkaani ovat sydämessäni aina.

Annan kyynelten tulla, annan ikävän tulla,
annan surun ottaa aikansa ja paikkansa.

Elän mottoni mukaan.
”Elämä on tässä ja tällainen – ainoa laatuaan.
Otan kaiken vastaan vähän kerrallaan.”

2 kommenttia artikkeliin ”Suru elää mukana

  1. Juuri tänä syksynä olen ajatellut erityisen paljon sisartani, jonka kuolemasta on nyt 12 vuotta. Suru kulkee aina mukana ja välillä se lainehtii yli äyräiden, mutta ei enää satuta samoin kuin aluksi.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s