Bingoolua

On maanantaki ja orotan jo käret rakolla torstaita. Tiistai menöö yhtä nihkiästi niinku jäitä polttelis, mutta keskiviikkona rupiaa jo vattan pohojaa kutittelemhan. Enää yks yä ja eiku torstaki koittaa. Vihiroon kello on 1725 ja kaverit tuloo hakemhan mut kyyttihin. Jokaasella on miäli korkialla: josko olis tällä kertaa meirän vuaro voittaa. Ensiksi ostethan bingovihoot, ei pakan päältä vaa tiätysti siältä pinon välistä oleva ”voittovihko”. Sitte eikun pöytähän. Viimeenen vilakaasu viäresehen pöytähän, bingotussit esille (niitä pitää olla kaks, notta jos toinen sattuu loppumhan justihin ratkaasevalla hetkellä) ja ilta on valamis alakamahan.

Ensiksi vuaros on sekabingo eli 5 nroa mihinä vaan yhyres osios. Kären pohojat hikuaa ja on hiano jännityksen täyteinen olo, kun bingoisäntä alakaa pyärittää numeroota. Eka lehti ei voittoa, jää aina yhyren tai kaharen numeron päähän, kun viäreesen pöyrän mumma kerkiää taas kilijua notta BINGO. Soon sitte tosi ärsyttävää jäärä numeron päähän voitosta. On palio kivempaa hävitä raskahasti ja kunnolla. No, suatakohan mummulle palakintonsa.

Siinä meni toinen ja kolomaskin lehti ilaman voittoa ja sitte tulikin 15 min tauko. Jospa tauko auttaa ja nii lähärettihin pöytäseurueen kans kaffiille. Tämä bingoolu on leppoosta hommaa, joka sopii kaikille. Ostan rallaspullan ja mehun, vakio-ostokset bingoiltana. Purjehrimma läpi bingokansan takaasin omahan pöytähän, pölläällähän ja jutellahan ja hiothan uutta taktiikkaa loppuillan onneksi.

No, tauko on vihiroon ohitte ja eikun ”töpötyskynät” valamihiksi ja korvat hörölle. Viälä ennen aloottamista peukutethan meirän pöyrän väen kans. Lehti nro 4 alakaa taas sekabingolla, joka jäi yhyren numeron päähän ja sekös taas harmittaa. No, uutta matoa koukkuhun ja mettästämhän yhtä riviä. Ja eikös se numero 16 napsahra mulle ja tuaa korppupaketin. Jee, tästä voi tulla viälä hyvä ilta.

Sitte seuraavaksi kaharen rivin bingoa jahtaamahan. Mulla oli kauan aikaa enää yks numero 28 vajaa, ku viäreeses pöyräs joku onnetoon kerkes ensin ja kilijaasi BINGO. No, ei se mitään taas mennähän ja nythän on tosi hyvät saumat saara 3 riviä oikeen, kun yks ruutu oli enää kahta numeroa vajaa. Käret hikos, silimäklasit ei meinannu pysyä nenällä, vaan niitä piti koko aijan nostella. Bingoisäntä onnetoon vaan pyäritti ”vääriä numeroota”, eikä ne osunu mikkään mun melekeen täytehen ruutuhuni. Vihiroon se sanoo nro 45 ja enää oli yks nro eli 50 vajaa. Nualaasin jo huuliani ja rykääsin, notta saan kohta huurettua BINGO. Yritin olla lunkisti, mutta vasen jalaka rupes kans vipattamahan. Bingoisäntä alotti notta ”viiskymmentä…” ja olin jo avannu suuni, notta kohta mä kakaasen, kun se onnetoon sai sanottua notta ”viiskymmentä…..yksi” ja viaruskaveri vei 30,- euron lahajakortin. No, tuli eres meirän pöytähän, mikä oli hyvä. Näin ajattelin, mutta korpeshan se.

No, mutta rinta ylähän ja kohti uusia pettymyksiä. Alootethin lehti 5 ja sekabingokin meni ohitte, ku pikajuna. Ei keriitty eres ässää sanua, ku joku takapöyräs jo korias korput pöyrästä. Huh-huh, meinas jo usko loppua, kun sitte viälä jäi kahares ruurus yhyren nron päähän 1 rivin bingokin.

On se ny rumaanen, notta se ei tuu mulle. Vaihroon töpötyskynänki violetista pinkkihin, jospa se taika auttaas. 2 rivin bingo hakuusas ja kuinka ollakaan rupes numerot napsahtamhan oikiahan ruutuhun. Enää yhtä vajaa ja ennenku bingoisäntä kerkes artikuloora eres kunnolla loppuhun ”yhyreksänkymmentä” nii mä jo huurin BINGO. Jes, viaruskaverit jo onnitteli, mutta viälä piti tarkistaa, onko rivit oikeen. No, onneksi olivat ja tarkistaja antoo mulle 10 euron lahajakortin. Se olikin sitte koko illan saalis lahajakortti ja korppupussi. Ei niin valtavat saalihit, mutta sai viättää jännittävän illan kaverien kans. Niin ja kyllä mä keksin taas lisää kikkakakkosia ens torstaki-iltaa varten.

..

Kesällä 1976

Elettihin kesää 1976. Meitä oli silloon mailmas jo viis nopiaa ja rohkiaa tenavaa. Me asuumma isoos kakskerroksises pohojalaastaloos. Taloo tarvitti remonttia, joten eikun isä kaharen kylän nikkariveljeksen kans remontoomahan.

Se oli kyllä aika erikoonen tilanne. Nikkarit ottivat klasit ja kaikki muut alakerrasta pois niin ettei jäljellä ollu ku hirret, nostivat taloon tunkiilla ilamahan ja tekivät uuren kivijalaan alle.

Meirän tuvasta raasittihin kaikki maharollinen keittiöjuttu traktoritallihin. Jep, luit oikeen traktoritallista tuli meirän keittiö. Tila oli justihin sopiva. Sinne sopii niin hella, jääkaappi, tiskikaapit ja ruakapöytä penkkiinensä. Traktoritalli sijaitti navetan päärys ja sen seinät olivat tiilestä ja lattia betonista. Tila pysyy koko remontin ajan viiliänä ja oli siksikin meille kuumana kesänä mialuunen.

Meillä oli pihapiiris leikkimökki ja sen takana ex-sauna, joka oli sittemmin kutomatupa ja sitte remontin aikana sitä kutsuttihin mökiksi ja se oli meirän perheen nukkumapaikka. Voi hyväänen, että oli joka neliösentti käytös siitä mökistä. Siälä nukkuu siis meirän vanhemmat ja me 5 tenavaa. Muistan, kuinka mä nukuun pikkuveljen kans samas sivustaverettäväs sängys. Voi elämä niitäki öitä, ku se onnetoon potkii, ynäji ja pyärii, muttei sitä raaskinu laattiallekaan punnata vaan nostin käret naaman suajaksi potkuulta. Aamulla herättihin monta kertaa käsikaulaa ja oltihin taas kaveria. Ensiksi se tuntuu seikkailulta, oltihin niin kuin retkellä. Muutaman viikon jälkehen olimme kaikki valmiita muuttamahan ja vähän äkkiää talohon sisälle. Iltaasin iholle tunkevat kärpääset ja hyttyyset ei liioon auttanehet asiaa.

Isoos perhees tapahtuu aina monenlaasia sattumuksia. Mun silloon 2 vuatiahalla Jaakko-veliillä oli sata jalakaa mahan alla. Kyllähän sitä toki perähän kattottihin, mutta se oli niin vilikas, että sitä sanottihinkin Jaska Jokuseksi. No ensin se oli kaahinu sähkömiähen peräs tikkahia pitkin yläkerran ylimmälle askelmalle. Kaikki olis menny hyvin, mutta sitte se keksii oikaasta selekänsä ja putos tikkahilta. Onneksi ei ollu laattiaa viälä vaan vesseli kämähti maahan. Itkuhan sitä tuli, muttei muuta. Toisen kerran tämä sama velikulta putos eteesehen kaivettuhun kellarihin. Jep, no tuli vaa toinen kovempi kohta päähän ja itkuulla siitäkin selevittihin.

Me käytihin pesuulla navettarakennukses olevas saunas. Ulkohuussi oli pualestansa ”huanesten takana” elikkäs puarin takana vähä syrijäs. Kyllä sinne kiiruhtaes tuli monesti miälehen, notta kohta päästhänki sisävessahan asioomahan. Sitten ei enää tarvitte tarkkaalla, notta pyäriikö huussis lukki-hämähäkkiä liika likellä tai onko huussin takana veljien kaveria ”tarkkaaluasemis”.

Kesä meni niinku siivillä. Meillä kun oli jo omasta takaa palio tenavia, saatihin omin päinkin tarvittava osallistujamäärä monehen leikkihin. Siihen aikahan oltihin koko päivä pihalla ja ainut asia joka toi ulukonaliikkumiskiallon oli se jos sattuu tulla kipiäksi. Me tykättihin leikkiä 10 tikkua lauralla, tervapaltaa, väriä, peiliä ja tiätysti piiloosta.

Torella monta kertaa lähärettihin isoolla joukolla polokupyärillä uimahan Murskalle tai Ojutjärvelle Murska oli uimapaikka, johona rohkeemmat hyppiivät korkialta kalliolta pitkiä leiskatuksia vetehen. Kotia lähties heitethin vaa sortsit ja t-paita uikkarien päälle ja uikkarit oli jo ihan kuivat ku kaarrettihin kotipihaan.

Yleisurheilulajit oli kans meirän suasikkeja. Vanhemmat ostivat meille keihään ja kuulan, joita me sitten heiteltihin ja työnnettiin ja saatihin hillittömiä tuloksia. Pihamaalle piirrettihin raja, josta otettihin vauhtia ja hypättihin pituutta. Pituushyppy ei ollut niin jännä laji, joten sen harjootteleminen jäi vähemmälle. Toista oli sitten isän rakentama korkeushyppyteline, josta tuli hitti. Me matkiimma eri tyylejä TV:stä seuratuista kesäkisoosta eli toiset meistä yrittivät flopata ja toiset kierähti. Meistä tuli aika hyviä siinä hommas, vaikka itte sanonkin.

Ilta toisensa jälkeen hypittihin ja merkattihin tuloksia ylös. Pehmusteena ollehet heinäsäkit piti vaan muistaa aina illalla kerätä sateen varalta suojahan. Isä nikkaroo veljesten kans puupölliistä painonnostovälinehen, jonka avulla nämä ”pula-ajan Tarzanit” sitte kasvattivat hauiksiansa. Linnunpönttöjen yms. nikkarointi kuuluu sekin kesäajan touhuuhin.

Kun me isommat sisarukset pääsimme jo itte polkupyörällä uintireissuille, isä kaivoo perheen pienimmille puutarhaan altahan. Altahan pohjalle levitettihin isoo pressu ja pressulle päästettiin vettä. Kun vesi sitten vähän leppoosas auringonpaistehes lämpeni, perheemme kaksi piänintä ”päästettihin irti”. Me isoommat seurasimma ja nauroimma kippuras, kun nämä kaksi vesipetoa hyppiivät, pomppiivat ja välillä hörppäsivät vettäkin innoossansa.

Meirän pihamaalla oli hyvin tilaa pelata tennistä, sulukapalloa sekä hypätä ruutua ja narua. Pihamaa oli myös sopivan tasaanen ja kova opetella erilaisia temppuja superpalloolla.

Meillä oli kans isän tekemä kiikkuteline, jossa toisella pualella oli kiikku ja toisella puolella renkahat, johona roikuttihin ja tehtihin vaikka mitä liikkeetä – notkeeta kun silloin vielä oltihin. Kiikun vieres oli leikkimökki, joka oli tosi rakas paikka. Siälä tuli vietettyä palijon aikaa. Välillä se oli hirmukunnossa suuren lapsikatrahan hiakasta tehtyjen nisupullakaffikestien jäljiltä. Toisinaan taas pirettihin siivousurakka ja mökki kiilti joka nurkalta. Astiat olivat koriasti omilla telinehillänsä, nukenvaunut nurkas, nuket kyyris sekä tiätysti ikkunapöyrälle tuarut niittyleinikit ja kissankellot maljakos. Usein me oltiin siellä kavereiden kans öitäkin, vaikka pelättihinkin hämähäkkejä, varsinkin isoja lukkeja, jokka välillä halusvat jakaa yöpyjän kans petipaikan.

Muutto takaasin kotia oli onnellinen päivä. Mökkiyät, huussi ja traktoritallikeittiö jäivät muistoohin. Muutto oli mulle perheen ainoana tyttärenä aivan napakymppi. Sain nimittäin ikioman huaneen ja voi sitä onnen päivää. Huoneessa oli ruskia koulupöytä, lipasto, valakoonen kampauspöytä, sänky ja valakoonen avohyllykkö. Olin siihen asti nukkunut veljien kans peräkamaris, mutta olihan tämä nyt ihan eri asia. Olin niin tohkeissani omasta huoneestani ja tunsin itteni prinsessaksi.

Pyysin äitiä tarkistamahan nämä kirjootukset ja tähän kohtahan tulikin sitte lisäys: ”Ekkö sä ny muista, että Kari nukkuu sun kans sun huonees nuorisohetekallansa”, ”Ai jaa, nukkuu vai… non nii, niin se aika kultaa muistot.”

Kanttarellijaharis

Ollahan käyty ny äiteen kans monta kertaa jahtaamas kanttarellia mettäs.

Käytäntö ja suunnitelma on aina sama eli auto salaa parkkihin ja sitte linkaasemma mettähän. Jaa mitä varten? No sitä varten, nottei meirän apajapaikat vaa tuu suuren väen tiatoosuutehen. Kanttarellit on nii harvas, notta niiren löytäminen on tyälästä.

Tarvikkehet on kans aina samat elikkäs kävelysauva, ötökkämyrkky, isoo pajukori ja tiätysti kännykkä. Kaveri täs nauroo yks päivä, ku kerroon mun isoosta korista. No, ajatelkaa ny ittekki jos tuloo isoo esiintymä siäniä vastahan, eikä olisi paikkaa mihikä niitä kerääs. Raisteloo pelekkä ajatuskin.

No, mulla on siis kävelysauva oikias käres ja se on kyllä monta kertaa pelastanu mun ns. isooon-aristokraatti-nenäni uppoamasta sammaleesehen. Oon ollu menontiällä useen ja käret on heilunu ku heinämiähellä ja oon menny ketohon närehien juurelle monta kertaa. Soon kumma, ku keskellä mettääki pitää yrittää ponkaasta muina naisina heti pystyhyn ja vilakaasta sivuullensa notta näkikö kukaa. Tuskin se mun räpikööminen mitää huamiota herättää mettän eläämiskään. Oon välis kyllä ajatellu, notta mitä jos tuloo susi tai karhu meitä vastahan. No, sitte ajattelin ku asiaa oikeen tuumasin, notta tuskin niiren ny niin näläkä on, notta pitääs kahta kuivaa ja sitkiää mummaa ruveta ensi töiksensä maiskuttamahan. On siälä varmahan ny tuarehempaakin syämistä. Sen ajatuksen turvin, ettiin taas siäniä.

Mun kävelykeppi on siitä kätevä, notta siinä on heijastinnauhaa kiaputettuna vartehen, koska käyn sauvakävelemäs iltapimiäs talavella. Soon hyvä, jos satuthan äiteen kans eksymähän, nii meirät löytää pimiästä mettästä taskulampun varas. Heh, eikö ookkin viksu ajatus.

No sitte tua hyttyysmyrkky, siitä ei oo kyllä mihinkää, mutta oon kurispäältä tupsahuttanu sitä itteheni. Soon kuulkaa sillä lailla, notta hirvikärpääsiä ei nii vaa estetäkkää kiipimästä kimppuhun ja lippiksen alle. Eikä ne rumaaset eres oikaase koipiansa vaikka puristat niitä kuinka lujaa. Ehei, ne vaa heilutteloo jalakojansa kahta kovemmin. Moon silti sitä miältä, notta ne ei pääse mun ja kanttarellien välihin. Kotia tultua riisun vaattehet ja tapan ne kaikki, ennenku rupian siivoamahan siäniä.

Yhtä asiaa en oo niin äiteellekään mainostanu kauhasti, mutta mullei oo suuntavaistoa, ei sitte palaakaan. Mun ei tartte ku kiärtää kivi mettäs, niin en enää tiärä mistä päin oon siihen tullu. Kanttarellit on kuitenki nii makoosia löytöjä, että viälä tähän asti ainakin oomma osannu mettästä autolle. Niin ja jos toren sanon, niin on isäntä pyytäny poijan laittamhan mulle maastokartan kännykkähä, jos oikee isoo hätä tuloo. Siinon vaan yks juttu. Me nimittäin saimma miähenkin kans monta riitaa aikaaseksi, kun en tajunnu mikä markkeeraa meirän autoa navigaattoris. Vasta usiemman ohimennehen risteyksen jäläkehen Pauli kysyy notta: ”Kai sä ny akka tiärät, notta tua liikkuva kolomio tarkoottaa meirän autoa?!” johonka minä vastasin huulet väristen, notta ”No, johan ny toki mä tiärän!”

P.S. Tämän päivän reisusta ei oo kerrottavaa jäläkipolovillen, kanttarellia ei herunu. Äiti sai tapansa mukahan pualukoota sankoohinsa, mutta minen saanu eres yhtä kantarellia.

Kesälomalla Kolilla

Vettä tuli ku Esteristä, kun lähärimmä. Miäs toteskin notta ”Justihin niin, vettähän sitä tuloo, niinku tavallista, ku meirän väki lähtöö lomille”. Väki oli silti iloosella miälellä ja ajoomma sateesta hualimatta kohti Kolia ja mökkiä. Ekana aamuna latasin mokkamaasterin. Sekosin vissihin laskuus ja latasin sinne ruuttahan oikee hervottoman määrän kaffinpööniä. Nuarisolla oli jokaasella aivan tukat pystys ja silimät killitti ymmyrkääsinä kaffin jäläkehen, mutta ainaki ne heräs. Ajattelin vaan ittekseni, notta näinköhän ne keittäävät itte seuraavat aamukaffit.

Akka- ja Ukko-Koli on sellaasia vähä isoompia mäkiä tai siis vaarooksi niitä sanotahan. Sellaasia ei oo täälä lakeuksilla yhtäkää. Onneksi otin kävelysauvat mukahani. Mun piti tasamaalla kasvanehena ja parkinsonia sairastavana opetella uus kävelytyyli. Piti nostella jalakoja ylähä eikä lintustaa vaa menemhän maata pitkin. Jösses, ku pulssiki nousi enkä pystyny ku puuskuttamahan ylähä noustes. Komeeta kallioota nousi ylähän molemmin pualin kävelypolokua. Sain kaahittua muiren mukana sinne vaaran huipulle. Mikkä näkymät siältä olikaa. Mua aivan huippas, kun heitin irti sauvoosta, notta sain otettua valokuvia.

Mentihin seuraavaksi Pirunkirkkohon, joka oli sellaanen z-kirijaamen muatoonen luala, johonka pääsöö kapiaa ja pimiää käytävää pitkin. Se oli mun tämän reissun ensimmäänen ittensä voittamisen paikka, koska mulla on sekä pimiän että ahtahan paikan kammo. Likka näytti puhelimensa taskulampulla mulle tiätä. Välis likka veti kärestä ja miäs tuuppas mua takapualesta, niin pääsin ku pääsinki lualan perälle. Käytihin kans Eva Ryynäsen ateljees, kotitaloos ja kirkos Paateris sekä elämyspiha Pikku-Kilis.

Yks päivä vuakrattihin kaks sähköavusteesta ”fat bikea” vai-mitä-lie-olivakkaa. Ensiksi tenavat kävivät parin tunnin lenkillä. No sitte poika tuli hihkumhan mökin ovelle, notta ”Äitee, tuu sinäkin isän kans kokeelemahan näitä pyäriä.” Muhun iski suarastansa pakokauhu, kun kuulin itteni sanovan että ”Jos mä ny sitte vähä vaikka”. Poika seliitti mulle tarkasti ja selekiästi joka nippelin ja vintan mitä siinä pyäräs oli, mutta vaikka se kaikki infotuluva leijuu lujaa mun ylimmärrykseni ylitte eiku siihen mökkitiälle sitte polokemhan. Käret täräji, jalaat täräji, mutta mä pääsin ku pääsinki ajamhan sillä pyärällä. Lähärethin sitte isännän kans kaharen piänelle lenkille. Minen muistanu, kummasta oikian kären sormesta sai isoompia ja piänempiä vaihteeta keskisormesta vai peukusta ja siitähän seuras se, notta ensimmääses ylämäes pyörä pysähtyy ku seinähän. Vasta sitte ku miäs sanoo mulle, notta ”Peukusta piänempää silimähän” rupesin muistamhan kuinka niitä vaihteeta piti vaihtaa. Voi jysäys, kun ensimmääsen mäen alla laitoon piänemmän vaihtehen ja polojin ja sitte tuntuu niinku tuuppaus takapuales ja pyärä suarastansa lenti mäen päälle. Ajattelin notta tältä se varmahan tuntuu pääsiäästrullillaki lentää paikasta toisehen ja ihaalla samalla ohivilahtavia maisemia. Miäs hihkuu mulle tuan tuasta, että ”Hilijennä ny akka vähä tahtia, nottet kaaru.” mutta enhän mä malttanu, varsinkaa ku päästeltihin mettäs leveetä larunpohojia pitkin. Voi hyväänen, kun oli taas ittensä voittamisen paikka. Kyllä ku vaa sais vähä isoomman inreksikorootuksen sairaseläkkeesehen, niin sais hommata tuallaasen menopelin.

Nähtihin monta kaunista paikkaa, oltihin oman perheen kesken ja ennen kaikkea saimma viättää aikaa Lukaksen kans. On aina kuitenki hyvä tulla reissusta kotia. Mitä enemmän maasto tuli tasaasemmaksi ja mitä lähemmäs päästihin tätä lakeutta, sitä paremmalta tuntuu.

Kruisaaluja

Kruisaaluja

En tiärä oikee mikä siihen vaikutti, mutta mulla ei ollu intoa opetella autolla ajoa ennen ajokortti-ikää eikä liioon raktorinkaan. Pikkuveljien punaanen pikku-Suzuki sen sijaan oli mun miälehen ja sillä päästelin menemähän.

Sitte täytin 18 ja eikun korttia hakemahan. Elethin lokakuuta ja isä heitti mut autokouluhun. Olo oli jännittynyt, kun ensimmäänen teoriatunti alakoo. Teoriat meni hyvin, mutta mun rupes menemhän naama valakooseksi ja vatta hulivilille, ku ensimmäänen ajotunti tuli ajankohtaaseksi. Opettaja-Matti seliitti kaikki hallintalaittehet ja ylihän se meni se tiatoisku, koska jännitin niin kovaa ja käret vaa hikos.

No, sitte eiku jalaka kytkimelle ja auto käyntihin. Sehän meni hyvin, mutta sitte piti laittaa käsi vaihrekepille ja enkö mä onnetoon tyyränny sitä oikiaa kättäni liian kauas ja otin kiinni opettaja-Matin polovesta. ”Oho, no ei se mitää, mutta vaihrekeppi on vähä suhun päin” sanoo Matti virnistäen ja mä toivoon olevani raato ja vainaa sillä hetkellä. Mun naama oli punaanen kaulaa myären ja olisin juassu ja kovaa ja kauas, mutta jalaat ei rumaaset kantanu. Oli pakko vaa hillitä ittensä, sain jotenki mutistua hilijaa notta ”Anteeksi” ja lähärin ajelemhan auto nykien kohti Jylhää.

Autokoulu sujuu ilaman suurempia vaiheeta. Muistan, kuinka isä pelekäs mun kyytis, kun haimma ajokorttia. ”Voi jukeli, kuinka likellä ojanreunaa sä ajat, kohta olhan ojas” isä hihkuu, mutta pysyymmä tiällä.

Ohojeheksi ja neuvoksi kaikille autokouluhun meneville nuarille: Kattokaa tarkkahan etääsyys vaihrekeppihin, nottei tuu samanlaasta paniikkia, ku mulle.

* * *

Perjantai- ja lauantai-iltaasin olimma palio kylällä kiärtämäs autolla rinkiä ja kattelemas poikia. Ei ollu sellaasta rekisterinumeroa, jota en olisi tiänny tai muistanu. Niin siis tämä vaan siinä tapaukses, notta jos autoa ajoo joku komia miähenalaku. Ringin kiärtämises oli vaa sellaanen juttu, notta liika on liikaa, jos poliisit sattuuvat tämän näkemähän ja laskoovat kiarrokset. Minä luulin sen olevan sellaanen urbaanilegenda, mutta…

Äitee herätti mut yhtenä kesääsenä sunnuntaiaamuna ja pyyt imua kaveriksi kirkkohon. En muista mikä se tilaasuus oli, mutta lähärin äiteen miäliksi ja koska mentihin autolla, minä halusin olla kuski. No, tilaasuus loppuu kirkos ja lähärettihin kotia päin. Matkalla melekeen jo R-kiskan kohoralla äitee sanoo, notta pirätethän, hän ostaa kotia jäätelöt.

Äitee lähti kioskihin ja minä jäin autohon. En keriinny ässää sanua, kun Poliisi-Maija ilimestyy äkkiää jostakin ja pysähtyy poikkipäin meirän auton taa parkkihin. Ajattelin ittekseni notta onpa poijilla kiirus kioskille, kun jättäävät autonsa tuahon. Peruutuspeilistä näin kuinka apukuskina ollu poliisi tuloo meirän auton viärehen ja mun klasin taa!!!??!?! Poliisi tapittaa suaraa mua silimihin ja pyytää avaamahan klasin. Tärisevin sormin otan klasinkahavasta kiinni ja rupian vääntämhän sitä auki. Mitä ihimettä sillä voi olla mulle asiaa?

”Satuukko se olemhan sinä. joka eileen illalla ajoot tällä autolla täälä kylällä?, poliisi kysyy ystävällisesti. ”Joo-o” sopersin ja syrän löi kahtasataa. ”Tuupas vähä käymäs täälä meirän autolla.” Käret hikos niin notta tuskin sain ovia auki, mutta jotenkin pääsin hipsimhän poliisin peräs meirän auton taa.

Mä sain sakot liiallisesta ringin kiärtämisestä!!!! En oo ikään ollu niin nöyryyttäväs tilantehes, en ennen enkä jäläkehen. Äiteen kirkkokaverit ajoo polokupyärillänsä pitkäs letkas siitä ohitte ja voi niiren ilimeetä. Meinas pyhäkaatien helamakki jäärä pyäränpuikkoohin, kun ne toisas silimin poomasivat kotiansa päin. ”Mitähän soon Satu teheny, suaraa kirkonpenkistä poliisien puheelle.”, teksti luki kissinkorkuusin kirijaamin jokaasen kasvoolla. No, teko ei ollut millää kriminaaliasteikolla mitattuna paha, mutta harmitti niin viätävästi.

Arvakkaa äiteen ilime, kun se tuli iloosena R-kioskista jäätelöjensä kans. Siinä sitä seisoo likka poliisiauton viäres sakkolappu käres. Äiteeltä jäi yks syrämenlyänti välistä, mutta onneksi se tokeni autos.

No, loppuuko ringin kiärtäminen. Ei loppunu, mutta nyt osasin kattella kissalan poikien autoa ja tarkkaalla rinkien lukumäärää.

Heinähangot liikkeelle osa 2/2

Kuivien heinien hakureisut ovat niitä kaikista parahimpia muistoja lapsuuresta. Isä nosti kaikki meirät kuus sisarusta heinäkärryyhin. Kärryjä veti meirän pikku-Valametti.

Tuuli vaa tuiverti tukas, kun lähärimmä pitki vanhaa Lapuantiätä kohti Hirviniämiä hakemhan heiniä. Tiä oli hiatatiä, se pöläji ja oli kuappaanen, mutta se oli silloon vaa jännittävää. Aina kuapan tai vähän suuremman töyssyn kohoras me tenavat hypättihin ilamahan ja kilijuttihin onnellisina.

Isä tai joku veljiistä ajoo pikku-Valametilla pitkin peltua, otimma heinät seipähiltä hangoolla ja talikoolla ja kuarma sen kun kasvoo ja kasvoo. Kun kuarma oli sitte valamis, isä solomitti köyren kärryn perähän ja heitti ja solomii toisen pään kuarman yli kärryn etupäähän. Näin isä varmisti, notta heinät pysy kyytis. Lopuksi isä auttoo meirät kaikki muksut heinäkuaraman päälle ja vannotti pitämhän köyrestä kiinni. Me lupasimma ja sitte lähärettihinki kotiapäin. Kotimatkalla oli vastas huikaasevan korkia ja pitkä alamäki. Näin aikuusena tua sama mäki ei näytä aivan niiiin korkialta, lakeuksilla kun kerran ollahan, mutta piäneni se mäki oli isoo.

Muistan viäläkin ja ottaa vattan pohojasta, ku muistelen kuinka isä otti aina alamäkehen lähties lippalakin päästänsä, vilakaasi taakse, notta kaikki kuus tenavaa oli kyytis ja eikun lähärettihin viilettämähän mäkiä alahan. Voi poijaat, mikä huikia tunne se oli, ku tuuli otti silimihin ja lasku salapas hengen kiinni. Me kikatettihin poikien kans aivan hysteerisinä joka kerran, ku sitä mäkiä tultihin alahan. Tuan mäen alastulemisen merkitystä ei koskaan vähentäny vuaret eikä laskukerrat.

Kaarroomma pikku-Valametilla pihaan ja siinä vaihees mulle tuli aina rimakauhu, ku muistin notta niin täältä heinäkuarman pitää taas tulla alahankin. Pikkuvelijet liuúttivat ittensä yksitellen sulavasti alahan ja rupesvat sitte maanittelemahan mua, että ”Tuu ny hyväänen alahan siältä!” Minä istuun vaan ku sualapatsas kauhusta kankiana ja puristin köyttä rystyyset valakoosena. Ei auttanu ku isän tulla mun kohtahan heinäkuarman viärehen ja vasta kun näin isän isoot ja turvalliset käret kurkottamas mua kohti, tohoriin päästää köyrestä irti ja laskia isän sylihin.

Meirän navettalato kotona oli torella jännittävä paikka. Siälä me monesti leikittihin juluki ja salaa, luvan kans ja välillä ilamankin. Laros oli tosi metkaa hyppiä ylisiltä silloon, ku heiniä oli melekee kattoa myären. Isä tykkäs pitää navettalaros heinät ojennukses lehemiä varten, eikä tykänny meirän hyppyhetkistä, kun heiniä roikkuu siälä täälä ja polokeentuu käytävälle. Meillä tenavilla riitti jännittävää tekemistä, kun harva se ilta hipsiimmä navettalarosta navetan pualelle vasikan kettahan tai maitohuaneesehen ja vakliimma isää ja äitiä askarehilla.

Mun velijet olivat oikee heinätunnelitaiteelijoota. Ne tekivät kaiken maailman onkaloota ja labyrintteja heinien sisälle. Mulla onnettomalla oli jo silloon suljetun paikan kammo ja sainkin aikahan veljien keskuures monet naurut, kun uskaltauruun kans konttimhan tunnelihin ja tuli paniikki. Hätäännyyn, ku tunnelis tuli joku ahtahan tuntuunen paikka, heinät kraapii naamaa ja tuli tosi aharistava olo. No, tunnelihin tuli sitte vaa taas isosiskoon kokoonen reikä.

Meirän isällä oli kiirusta kesällä peltohommis. Juhannuksen tianoolle kuuluu perinteenen tuarehen AIV-rehun kerääminen. Isä keräs rehua pelloolta JF-nimisellä niittosilappurilla. Heinät tuatihin sitte kotia rehukärryyllä ja pureettihin kuarma elevaattorihin. Elevaattori oli pualestansa sellaanen kuljetin (niinku piäni vuaristorata), jota pitkin rehu nousi korkialle AIV-tornihin ja putos piänestä luukusta sisälle. Kun rehut oli kaikki tornis, isä levitti isoon muavin rehujen päälle ja päästi sitte vesiletkulla palio vettä painoksi ainaki metrin verran, notta rehu painautuu tornihin tiivihisti. Meistä tenavista AIV-torni olis ollu aivan täyrellinen uimapaikka ja oltaas voitu uiskennella siälä, ku parahimmakki johnnyweismullerit, mutta se oli eherottomasti kiälletty huvittelumuato. Rehu olis nimittäin menny pilalle, jos se vesi olis päässy sinne päälle valumahan.

Tämä kuva on meirän perheen alapuumis se ainut pikku-Valametista ja siksi niin rakas. Juhannuksen kunniaksi oli myäs koristehet sitä myären elikkä kaks koivun karahkaa.

dav

Heinähangot liikkeelle osa 1/2

Meirän lapsuutehen kuuluuvat monet reisut heinäpellolle. Milloon seivästettihin tai toisinansa haettihin kuivia heiniä navettalatohon. Oli sitte aivan sama mikä oli reissun tarkootus, yks asia ei koskaa muuttunu: evähät piti olla joukos. Isän jalaka ei kerta kaikkiaan suastunu osumahan keltaasen, pikku-Valametin kaasupolokimelle, ennenku äitee teki voileivät ja keitethin kaffipullohon juatavaa.

Ensiksi kun heinäpellolle tultihin, niin heinät ajettihin haravakarhoolle ja sitte ruvettihin seivästämähän. Kun oltihin seivästämäs meitä kuutta tenavaa kiärti isoo lauma, melekee kissinpoijan kokoosia paarmoja. Oli suppupaarmoja ja niitä tavallisia ja tiätysti viälä hyttyysiä. Isää sanoo notta: ”antakaas heinähangoolle vauhtia ja laittakaa nopiaa heiniä seipähälle, ei ne kauaa kerkiä teitä kiärtää” ja mehän tehtihin tyätä käskettyä. Ja isä kyllä tiäsi, mitä puhuu, saimma olla kyllä rauhas elukoolta, mutta isä teki seipähän reikiä sen minkä kerkes, notta kyllä siinä sai olla asialla, että kerkes seivästää ja viälä haravoora perät siinä samalla.

Ukkoospuuskat oli jännittäviä. Koko lähitianoo pimeni nopiaa vauhtia, tuuli yltyy ja rupes kuulumhan ukkoosen jyrinää. Vähitellen nua mustaaki mustemmat pilivet saavuttivat meirän pellon ja tuntuu, notta koko taivahan vesikraanat aukes kerralla. Me muksut juaksimma kovaa valamihien seipähien alle ukkoosen aijaksi ja kyllä se oli jännittävää olla siälä suajas kuivaheinä suupiäles ja orottaa, notta ukkooskuuro menis ohitte. Aivan samoon yhtä äkkiä ku se kuuro tuli, niin samalla lailla mustat pilivet kaikkosvat taivahalta, sataminen loppuu ja rupes paistamhan aurinko.

Meirän piti orottaa, notta uukkoossarevesi valahtaas pois seivästettävien heinien päältä, jotenka siinä saimma orotelles siirtyä larolle kaffiille. Äitee otti kaikille kupit ja lusikat ja jokahinen orotti vuaroansa rauhas – kumma kyllä – jotta sai kaffia kuppihinsa. Äitee oli tuanu meijeriltä Perhos-kermaa ja voi että ku sen piti olla hyvää. Niin ja sitte viälä voileipä kyytipoijaksi. Leivis oli juustosiivu ja kinkkumakkaraa. Kyllä se hetki ja maut oli Ameriikkaa piänille tenaville. En voi viälä tänäkään päivänä lakata ihimettelemästä, kuinka se kuuma kaffikuppi riskas oloa kuumalla heinäpellolla.

Tua muisto heinäpeltojen kaffihetkistä tuaa viäläkin hyvän miälen. Isä pöllääli ja painii välis velijien kans heinälaros tai opetti ajamhan raktorilla ja pukkimhan heinähangolla kuivia heiniä latohon. Nua kaffihetket oli tosi tärkeetä meirän väelle, vaikka isää aina niistä kiusattihinkin. Oli tapana sanoa notta meirän isän kopitoon pikku-Vallu ei ilaman evähiä liikkeelle lähäre.

Kaffinjuannin jäläkehen isä hyppäs taas pikku-Valametin rattihin ja rupes tekemhän entistä vakaammin tuumin seipähille reikiä. ”Pannahan tämä rivi loppuhun ja sitte lähärethän ilta-askarehille.” Voi sitä iloa ja seivästysvauhtia, mikä tuasta ilamootuksesta aiheutuu. Rivi oli valamis alta aikayksikön ja lähärimmä kotia.

dav

Kärjistys

Täs alla taas aivan toisenlaanen juttu.
Olin kirijootuskurssilla ja siälä annettihin tehtäväksi kirijoottaa aiheesta Kärjistys.
Tälläänen siitä ny sitte tuli. t. Satu

Naapurin Jussi oli aika epeli jo piänestä. Oranssi Valametin lätsä pääs se juaksenteli pitkin lehemähakaa ja karhas lehemiä kurispäältä paremman tekemisen puuttues. Isänsä ku äkkäs mitä se vesseli touhas, lehemien takaa-ajo loppuu lyhkääsehen. Jussi juaksaasi vauhrilla naapurihin ja antoo näin tilantehen rauhoottua. Tuvas emäntä leipoo ruisleipää ja antoo Jussillekin maistiaasen. Jussi mutusteli leipää ja sanoo notta: ”Melekeen on yhtä hyvää leipää ku meirän äiteen leipomat” johon emäntä vaan naurahti, se kun oli kohteliaasuus. ”Eipä teillä oo varsin niin palio kärpääsiä ku meillä” Jussi kehaasi viälä viimmeenen leivänpala kurkus, kiitti koriasti, laittoo lätsän päähän ja lähti kotia.

Kun Jussi oli viirentoista eli rippikouluikäänen sen kotia tuli kesälomalle pikkuserkku isoolta kirkolta. Pitkän suastuttelun jäläkehen pikkuserkku suastuu tulemhan saunahan Jussin kans. No, tiäsihän sen etukätehen, notta kumpi pysyy kauemmin lautehilla. Eetelänmiäs kärvisteli saunanlautehilla pää kumaras löylyjen kuumuuresta ja selekä punootti vihiran jälijistä. No mitäs eteläpohojalaanen Jussi teki? Se nakkas viälä yhyren kerran napollisen vettä saunankiville ja jo lähti etelänmiäs ryämien ja ähkien pihalle, mutisten hampahiensa välistä notta: ”Hulluhan tua on”. Jussi taas otti rauhallisesti palijahin käsin saunankiviltä Atrian rillimakkaran ja saunan klasilta sinappia ja rupes vasta saunoomahan. ”Non nii” Saunominen on sopivas sortis ja valamihina alakamahan, kun löylymittari pyärii aiva villinä seinällä ympyrää, ylälautehilla oli tilaa vihtoa ja rillimakkara oli sopivan kuumaa syätäväksi. Ja Jussihan nauttii.

Syksyn tultua alakas sitten taas koulukkin. Meirän kylältä oli jokunen kilometri matkaa keskustahan. Jussi kun oli ollu maatöis jo piänestä pitäen ja suurinpiirtein syntyny ja kasvanu traktorin päällä, niin siis korostan viälä että nimenomaan Valametin, koska se oli eherotoon notta se oli justihin Valametti eikä suinkaa sellaanen onnetoon Massikka niinku naapurilla. Valametti kiilti puhtahana ku sontiaasen selekä, kun Jussi nousi reppu seliäs hyttihin. Äiteensä huikkas perähän, notta: ”Mihinkä soot menos?” Jussi kattoo äitiänsä silimät suurina ja sanoo notta: ”No, kouluhun tiätysti, ensukhan mä ny pyärällä sinne asti lähäre?” Äitee meni takaasin tupahan ja hymyyli itteksensä ylypiänä ”Soon meirän Jussi justihin tuallaanen”.

* * *

Minoon kotoosin Etelä-Pohojanmaalta ja ylypiä siitä. Meitä eteläpohojalaasia on monehen junahan niinku varmasti muitakin, mutta meillä on yks yhteenen piirre kaikilla. Nimittäin moomma kaikki melekeenpä vois sanua notta täyrellisiä, meiltä puuttuu vaan heikkouret.

On kaharenlaasia ihimisiä: eteläpohojalaasia ja niitä jokka haluaas olla.

DBS-leikkaus on tehty

DBS-leikkaus on nyt tehty ja pääsin 16.6. tiistaina kotia.
Olo on hyvä ja olen ollut Parkinson-kivuista vapaa jo monta päivää.
Tilanne ei välttämättä ole pysyvä, mutta mennään päivä kerrallaan.
Tulevat viikot näyttävät, mikä on olotila, kun aivojen turvotus laskee.
Olo on vapautunut eikä vähiten uuden hiusmuodin ansiosta.

Lämmin kiitos teille ihan jokaiselle, jotka viestein ja soitoin kannoitte mua koko sairaalassa olo ajan.

Kirjoitin ennen sairaalaan menoa murrepakinan lapsuuden juhannuksesta. Se tässä alla luettavaksi. Tuun takaisin eetteriin, kunhan ensin vähän huilaan ja kerään uusia voimia.

Halauksin!

Satu Hautamäki

Juhannusmuistoja

Kuusilapsises perhees riitti menoa ja melskettä ympäri vuaren. Äiti oli kyllä ihime äiti. Meille kaikille riitti aina puhurasta ja ehejää vaatetta päälle. Vanha parhaat päivänsä nähäny pesukone yritti selevitä siatokykynsä äärirajoolla kovas käytös. Pesun jäläkehen kaikki vaattehet kuivattihin kertakaikkiaan piänes pannuhuanehes, siis vaatemäärähän nähären piänes. Tavallisesti tehtihin viikkosiivot, mutta kaks kertaa vuares eli jouluksi ja juhannukseksi tehtihinki sitti isoompi siivoussavotta. Yhyres tehtihin, kuka enemmän, kuka vähemmän, mutta koko taloo kiilti puhtahana ja niin sai juhannus tulla.

Me orotimma aina veljien kans koko vuaren tätä päivää. Juhannus oli nimittänsä se päivä, jona saimma juara niin palio limsaa kun vaa jaksoomma. Me ei meinattu millään malttaa orottaa, koska saarahan avat ekat limsapullot. Isä haki meille Pernaan kaupasta Matilta hervottoman kasan limsaa: oli Pommacia, Jaffaa, Seven Upia, Ananas-limsaa, Friscoa. Niin ja olihan siälä koris sittisoodaakin, mutta se ei ollu meirän miälehen.

Pullot jaettihin kristillisesti tasan, eikä haitannu vaikka hiilihappo pakkas mennä nenähän, oli ne nii hyviä. Näin aikuusena täytyy kyllä myäntää, notta ne limsat oli nii makeeta silloon, jottei haitannu, vaikka seuraavaa juhannusta piti taas orottaa kokonaanen vuasi.

Isän kans haettihin keltaasella pikku-Valametilla komiat koivut korvelta. Isä teki rautakangella kaks reikää maahan tuvan ovensuuhun portahien molemmille pualille ja löi koivut siihen pystyhyn koristeeksi. Juhannuskoivujen ilimestyminen pihapiirihin ja sinivalakoosen Suamen lipun nosto lipputankohon tekivät juhannusaatosta torellisen juhulan.

Illalla olikin sitte vuaros juhannusillan huipennus eli Lentäjien juhannusvalavojaaset Kauhavan Ilamasotakoululla. Kentälle kerääntyy niin valtavasti väkiä, että meirän silloosen Kauhavan kaikki tiät oli tukos. Väkiä lappas kentälle, kuka autolla ja kuka polokupyärällä tai kävellen. Kun olimma viälä piäniä tenavia, me ei menty kentälle saakka, vaan tungimma koko sakki ittemme autohon ja parkkeerasimme punaasen Taunuksemma Vääräjoen vartehen. Siältä oli huikiat näkymät kentälle, mutta sinne piti mennä aijoos, notta kerkes ennen illan H-hetkiä.

Meillä oli evähänä Hopiatoffeeta ja salamiakkimerkkaria. Isä kysyy kurispäältä, notta ottaasko joku viälä limsaa, mutta kiältäyryymmä arvokkahasti – kiintiö oli siltä juhannukselta jo täynnä.

Sitte kaunihis juhannusillas kävi kohahrus ja piänemmät muksut kiipesvät äkkiää vanhempiensa sylihin. Illan orotetuin hetki oli käsillä. Jännitys väreeli ilamas, kun Fougat ja muut mahtikoneet käynnistelivät moottoreitansa. Tuntuu, että koko maa jalakojen alla tärisi, kun koneet aloottivat näytöksensä. Toinen toistansa komiampia lentokonemuarostelmia ja kuvioota ilimestyy taivahalle.

Jos täs vaihees iltaa, kun lähes kaikki muut koneet olivat jo lentänehet, jonkun pikkutenavan kasvot olivat viälä ollehet hymys, tilanne muuttuu nopiasti. Draken-niminen peliättävän suuri lentokone kun käynnisti moottorinsa, meteli oli henkiäsalapaava. Tuntuu siltä, että koko taivas repiää, koska ääni oli torella kova. Illan juantajan äänikin häipyy kuulumattomihin ja piänimmät tenavat purskahtivat itkuhun. Draken halakoo taivasta. Ei riittäny, että laittoo käret korville, lentokoneen ääni jylisi ja tuntuu porautuvan sisuskaluuhin asti. Pikkuvelii huuti kauhuusnansa, notta ”Raakeli lentää”. Raakeli kun oli meirän mummun siskoon nimi.

Kun sitten pääsimmä pitkien autojonojen läpi kotia, kömmiimmä sänkyhyn. Juhannusaatto oli siitä erikoinen päivä, että silloon meitä ei tarvinnu komentaa nukkumahan. Tasaanen tuhina vaan kuuluu peräkamarista, kun koko sisarusparvi nukahti ihanan päivän jäläkehen. Juhannus oli taas kerran yliveto päivä, jota kannatti vuasi orottaa.

Se miälihin painuva wappu

Äiti oli keittäny ruispuuroa ja yksi toisensa jäläkehen kömmiimmä unisina tupahan. Puheensorina oli eilispäivää vilakkahampaa ja ilmas oli jännitystä, koska olihan tulos tavallisuuresta poikkiava päivä: Vappu.

Malttamattomina velijien kans orotimma, notta koska saarahan puhaltaa ilamapalloja ja viuhtoa vappuviuhkoolla. No, sitte se aika koitti ja äitillä oli kova homma jakaa pallot tasan jokaaselle orottavalle käsiparille. ”Äiti, siro jo mun oma”, ”Ei kun ny oli mun vuaro”.

Yks velii hihkaasi, notta ”Ny mä puhallin tähän aiva liikaa ilamaa, ei tätä enää saa eres sirottua kiinni millää” ja onnetoon päästi surraavan ja pörräävän pallontekelehen ilamahan. Me muut pyhiimmä sitte sen tähären pallosta lennähtävän kualan naamasta. Jep, hiano alaku tälle vapulle. No, rautaasin hermoon valjastettu äitee sitoo palloja sen kun kerkes. Seisoomma kaikki jonos ja toisesta päästä jonoa, muksu kerrallansa katos onnellisena pallonsa kans.

Sitte alakoo se hillitön jahti, kun päästihin kaikki koko meirän sisarusparvi kerralla pomputtelemahan palloja. Olihan meillä toki siinä vilinäs vappuviuhkatkin, jokka piäneni hälyyttävää vauhtia. Ne hapsut kun eivät tahtonehet kestää meirän kovaa huisuuttamista. Me juastihin ku päättömät kanat pallojen ja viuhkojen kans tuvan ja peräkamarin väliä. Vähän väliä tussahti pallo jos toinenki rikki ja me naurettihi ku äiti kilijuu ja säikkyy paukahruksia. Seuraavaksi meitä ohojeestettihinki menemhän pihalle jatkamhan leikkiä.

Meillä oli sellaasia pikkupallojakin ja yks hyväkäs meistä äkkäs, notta panhan ne vettä täytehen. Meitä muita ei tarvinnu kauaa houkutella, ku totesimma, että tuahon on tosi hyvä irea. Jokaasella oli tukka ja paita märkinä, ennen ku äiti kerkes hätähän ja käski sisälle vaihtamhan kuivaa päälle.

Vappuna käythin aina kyläs mummun ja paapan tykönä. Mummu teki verrattomia munkkia ja maailman parasta simaa. Paappa taas tapas istua kiikkustualis ja teherä kaiken mailman temppuja ja jekkuja piänemmille sisaruksille.

Muistan viäläkin meirän kirkkahan punaasen Taunuksen, jonka kyyttihin änkesimmä koko isoon perheen voimin pallojen ja viuhkojen kans. Isä oli nimittäin päättäny, notta ny lähärethän vappuajelulle. Takapenkillä kävi melekoonen kuhina ja olimma posket punaasina kattomas etehenpäin, notta mihinkä me oikee mennähän.

Lähärimmä Lapualle ja isä kurvas silloosen piänen kioskin etehen parkkihin. Isä saapasteli iloosena vihellellen kioskin luukulle ja kerkes parahiksi teherä karamelliostokset, kun poliisiauto ajoo meirän Taunuksen taa. Poliisi nousi autosta puhuttelemahan isää, joka tervehtii iloosesti. Sitte ilime vakavootuu ja isä katos meirän karkkien kans poliisiautohon. Me tenavat seurasimma sitä tapahtumaa hämmennyksen ja pelon vallas.

”Äiti!! isä joutuu poliisiautohon.” Aikaa tuntuu kuluvan ikuusuus ja Taunuksen perällä vallitti pelokas tunnelma. Meitä niinku tianoon muitaki lapsia oli aina opetettu, notta niin pitää elää, jottei jouru tekemisihin poliisien kans. No, ny meirän isä oli tummansinisen Maijan kyytis. Molimma itku kurkus jokahine, eikä kukaa enää huisuuttanu sen kummemmin ilimapalloa ku vappuviuhkojakaan.

Sitte onneksi Maijan ovi aukes ja isä harppoo autohon sisälle. Isän ilime oli sen verran ”harmistunu” nottei kellää tullu miälehenkää tiarustella tapahtumasta. Ajettihin vaa pikkuusta haipakkaa kotia, notta kivet vaa ropaji ojihin ja söimmä kerranki nahistelematta karkkia. Kotia tultua isä sitte vihiroon katkaasi hilijaasuuren ja totes notta: ”Soli sitte siinä meirän vappuajelu.”

No, säikährys oli onneksi pahempi ku itte paukahrus. Isä oli onnetoon vaa parkkeerannu autonsa liika likelle suajatiätä ja sai siitä pikapalakinnon. Loppu hyvin kaikki hyvin. Me saatihin meirän isä takaasin.