Varsinaanen kokki

Minen oo koskaan ollu mikään varsinaanen kokki. Tenavat sanooki jo piänenä, notta ”Toisinansa meirän äitee onnistuu, toisinansa taas ei”. Koska on ollu liika vähä sualaa, koska on tullu liikaa jotaki toista lajia. Yks joulu latasin pikkuusen enemmän riisiä valamistumahan kun oli tarkootus ja siitä riisimäärästä olis riittäny koko komppanialle ainakin viikoksi. Mulle on siitä muutaman kerran vuasien saatos mainaastu.

Lapsuuren kotonani viälä asuessani valittin aina siivouksen ruaanlaiton sijasta. Nelijän kuukauren talouskoulun opitki valuuvat ku vesi hanhen selijästä, mutta oomma ny onneksi saanu kaks lasta ruakittua aikuuseksi.

Tuli miälehen nämä kaks toilaalua yläasteen kotitaloustunnilta.

”Isoon arkkupakastimen sulatus”

Kerran me saimma mun parhaan lapsuurenkaverin kans opettajalta tehtäväksi tyhyjätä ja sulattaa kotitalousluakan arkkupakastimen. Tyhyjäys sujuu vauhrilla ja ilaman turhia viivytyksiä, ku saimma opettajalta selekiät ohojehet. Sitte siinä sulatusvaihees meillä meni kaverin kaa sormi suuhun. Virrat pois, selekiää joo-o, mutta kuinkas hyvänen aika me saisimma sen paksun jääkerroksen siältä arkkupakastimen reunoosta ja pohojasta pois. Taas kerran miätiimmä sitä, notta tämä toimeksianto pitääs suarittaa vilakkahasti. Meirän kotitaloustunnit olivat nimittäin eri koululla, kun ”pääkoulu”, johonka oli linja-autokuljetus.

Olimma niinku tämän päivän Pat ja Mat ja saimma kuningasirean: otimma kaks isoa kattilaa ja keitimmä niihin kuumaa vettä ja olimma justihin menos kaatamahan veret sinne arkkuhun jäänsulattamisen nopeuttamiseksi, kun opettaja sai meitä ”hännästä” kiinni. Olisimma varmahan viälä tänäki päivänä lappaamas sitä vettä siältä arkun pohojalta, jonsei opettaja olisi tikkana ollu kattomas meirän perähän. No, opiimma sitte pakastimen sulatuksenkin kantapään kautta.

”Lindströmin piffien valamistus”

Kaikkein orotetuin kotitaloustuntien tehtävä oli suunnitella ja valmistaa kokonainen ateria toiselle ryhmän kaksikolle. No, ystäväni kans suunnittelimma menuun, johona oli raastesalaatti, keitetyt perunat, Lindströmin piffit ja mansikkakiisseli jäläkiruaaksi. Menu valamistuu hyväs taharis ja vesi oli ittelläki kiälellä. Kumpikaa meistä ei ollu teheny piffiä koskaa kotonansa, mutta rupesimma intoa puhkuen tekemähän valamisteluja. En tiärä oliko tuntimitootus piäles nuas meirän kotitaloustunniis, mutta aina tuntuu olevan niin kovan kiirus. No, posket punaasena kuarittihin perunat ja tehtihin salaatti. Piffien kans tuliki sitte kiirus, eikä me oltu niin turhan nuukia punajuurien piänimisen suhtehen vaan oltihin vähä suurpiirteisiä. Vihiroon tuli aika paistaa piffit pannulla. No, ei niistä kyllä varsinaasia kulinaarisia hittejä tullu. Piffit rakooli eiväkkä pysyny koos, mutta maku oli sikahyvä.

Viimmeen oli opettaja sitte tulos arvostelemahan annoksen. Kokosimma valamisannokset lautasille niin, notta piffit pysyy suurinpiirteen kasas. No, tottahan ne kasas pysyy, ku ne oli tukittu sinne salaatin ja perunoottejen välihin, mutta opettajaa ei nii vaa huijattu. Tottahan se muhkuraanen ulukomuato paljasti, että likat oli vähä oikaassu tehtäväs.

Loppu hyvin kaikki hyvin: Ruaan maku oli kohorallansa ja seuraavalla kerralla piäniimmä sitte ne punajuurekkin.

(Kuvituskuva: Annin Marjatarhan vanhasta tuvasta)

Mainokset

Lapsuusmuistoja

Koulujen kesälomat alakas ja jokku meistä esittelivät äiteelle ja isälle toristuksensa komeeta numeroota isoohin äänehen. Toiset meistä taas jättivät omat paperinsa vaivihkaa tuvan piirongin nurkalle ja luikahtivat tuvasta kamarihin tavanomaasen hulinan turvin vaihtamhan tyävaattehet.

Sinä samaasena päivänä nimittään päästettihin lehemät, vasikat ja hiahot pihalle pitkän navetas olon jäläkehen. Me seisoomme veljien kans pitkät riskut käres ja orotimma, että isä avaas sontatunkion pualeesen navetan oven ja päästääs eläämet pihalle. Voi sitä ammumista ja mölinää, kun ne hyppiivät häntäpystyä kohti lairunta. Siinä sitä sai olla tikkana riskunsa kans, jotta elukat pysyy haas.

Haka oli airattu ja airasta sai sähköiskut, jos siihen koski. Välillä kilapaaltihin siitä, kuka meistä uskalti pitää kauimmin sähköairasta kiinni tai kuka veljeksistä uskalti pissata airan päälle. Joopa joo, kaikkia sitä piti muksuna kokeella.

Kun lehemät oli saatu yhtä vaille pihalle, yks lehemä sai jonku tiltin. Soli joskus ennemmin osoottanu jonkunlaasta pöllöönmerkkiä vähä puuskuttamalla parressansa. No, sille tuli vissihin mitta täytehen, koska se sitte villaantuu, meni sähköairoosta läpitte, lähti juaksemhan kylälle päin ja isä juaksi perähän. Lehemä paineli ku riivattu pitkin tiätä ja peltoja, eikä keriinny vissihinkään kunnolla kattoa etehensä, koska se humpsahti lopuksi jokehen. Joesta lehemän onkiminen onki vähä erilaasta ku affenen, mutta meirän isä sai karkulaasen kiinni. Sen jäläkehen suuntana oliki sitte enää lehemien vanhaankoti.

On sellaanen sanonta, notta ”Joukos tyhymyys tiivistyy” ja näinhän se taitaa olla.Yhtenä iltana me oltihin veljesten kans meirän omas pihas. Joku meistä hokas navetan oven viäres maitokärryt. Tuumasta toimehen eli yks kuskiksi ja muut kyyttihin. Maitokärryyllä pääsi yllättävän kovaa, kun äkkiväärät oikialle ja vasemmalle saivat kyytis olijat heittelehtimhän pualelta toiselle ja nauru raikas.

Meitä oli kyllä varootettu, notta sormet saattaa jäärä pinnojen välihin ja aisa voi paukahtaa kuskin leukaperiihin. Niinhän siinä sitte justihin kävi kuskattavien lähärettyä ja menopelin kevennettyä. Mojaus tuli yllättävän äkkiää leukaperiihin ja otti kipiää, mutta kipua kesti vaa hetken, koska oli jo uus metku kiikaris.

Syksy ku oli aluullansa, nii marjapuskat ja omenapuut kantoovat makoosta, mutta viälä pualiraakaa satoa. Jep, oli sekin tiaros, että raakoja omenia ja marjoja ei kannata nassuttaa, mutta otimma niitä silti. Vanhempien varootukset unohtuuvat sen siliän tiän, kun rupesimma leikkimhän piiloosta.

Yks meistä oli sen verran hiras ettijä, että tuli näläkä siälä marjapuskas piilos köllöteltyä eikä niitä mustaviinimarjoja ja ”valakiaa kuulasta” voinu kukaa meistä vuarollansa vastustaa. No, ei menny kauaa, ku vattanpohojas nipristeli pualivalamihit marjasaalihit. Oli se vaa kummaa touhua, ku piti aina teherä justihin sitä mistä meitä oli varootettu tai kiälletty. Ei sunkahan me mitää pahoja oltu, paksukalloosia vissihin vaa.

Isä hommas meille kerran sianporsahan. Se kastettihin juhulallisin menoon Nasse-seräksi. Nimi tuntuu meistä torella omaperääseltä keksinnöltä, vaikka teevees esiintyy samoohin aikoohin Loirin Nasse-setä. No niin tai näin, Nasse-setä oli mukava sika. Silloon varsinkin ku soli piäni, sitä oli kiva rapsuttaa. Se juaksi tosi kovaa meirän erellä pakohon ja välillä osat vaihtuu ja se yritti saara meitä kiinni.

Sitte tuli aika Nasse-serän muuttaa eläänten taivaasehen. Äiti laittoo meille lihaperunoota, mutta yks velii huuti notta ”Minen ainakaa sitte kyllä kaveria syä”. Kunniootimma veljen elämänvilosofiaa sillä ruakaalukerralla, eikä sen tarvinnu syärä lihaperunoota. Aika parantaa haavat sanotahan, koska jo seuraavalla viikolla samaaselle veljelle laski äiteen tekemä jauhelihasoosi ja Nasse-setä oli enää kultaanen muisto.

Oli meillä kukko ja kanojakin, mutta elätiksi hommatut kaks marsua olivakki villi pari. Ne hommattihin meille alakoulun rehtorilta ja minä sain ne huaneeseheni kaveriksi. Marsujen pesää hoiti vanha lasten punkka. Niiren kans kuluu palio aikaa ja oli kiva tulla koulusta niiren kans leikkimähän.

Yhtenä iltana olin suihkus ja vanhin velii tuli huutamahan mulle, notta ”Tuu äkkiä kattomhan, marsuulle on tullu kaks poikasta”. Eihän siinä mitään, aiwan mahtava asia, mutta pianoonen yllätys se kyllä oli, koska molimma ostanehet ne molemmat marsut urospualisina.

Ulukomaanreisus

Molimma isännän kans autolla ulukomaanreisus. Ostimma vaan Ruattin laivalle meno- ja paluuliput ja yäsijan varasimma aina joka ilta. On osa meirän matkojen sualaa, nottei ikää tiärä minkälaasehen majapaikkahan sitä mennähän. Majootus ei ollu ongelma, eikä kyllä ymmärretyksi tuleminenkaan. Me sönkkäsimmä englantia ja vastapuali germaania, loput hoirettihin eleiren ja ilimeiren avulla ja aina yäsija & aamupala löytyy.

Saksan ja Itävallan moottoritiät on aika vänkiä paikkoja. Siälä ajetha vähä kovempaa ku meirän korven tiällä ja kaistoja on kans enempi, mutta on siälä vähä enemmän ihimisiäkin. Meillä oli isännän kans navikaattori käytös, mutta välis mentihi silti väärälle tiälle, ku niitä rumaasen kaistoja on nii julumetun monta, autoja aivan sikana ja ku tiänhaara tuloo niin se pitää valita heti oikeen, ei voi sanoa notta ”Oho, eiku sittekki tuanne”, koska sitte on jo monta autoa peräloosteris. Niin siis pitää seleventää, että minä ne tunaroonnit aiheutin, ku isäntä kysyy, notta ”Tästäkö menhän”, niin minä mutajin ”Joo siitä tai ei sittekkää, eiku” ja mun sähälääminen johti siihen, notta noustihin väärälle rampille.

Itävallas kapia serpenttiinitiä mutkitteli vuarenrinnettä ylähän. Jännitys sai mun varpahat koukkuhun, joka toinen syrämenlyänti jäi välihin, niäleskelin ku korvat pakkas mennä koko aijan lukkohon, oli koko kroppa aiva helisemäs. Vuaren rintehellä mä seisoon ja tunsin notta oon voimakas ja vahava akka kohtaamahan kaikki tulevat haastehet. Kun kattoon alahapäin laaksohon näin komian kotkan liitelevän ylypiänä. Hetken, mutta vaa hetken ajattelin notta olis se aika vänkää päästä tuan siivelle tutkimahan vuaren joka sopukkaa.

Havahruun äkkiää ajatuksistani, ku huamasin rintehes kiipiävät lampahat ja lehemät. Niillon sellaaset kilikellot kaulas, joiren helinä kuuluu kauas. Ne akropaatit on ilimiömääsiä liikkumhan pystysuaraa vuarenseinämää pitkin. Minen meinannu eres pystyä seisomhan suaras, ku huikaasi nii ja tuntuu vattan pohojas. Nämä vuaret on paikallisille samanlaanen voimanlähäres, kun lakeus on mulle. Vuaret ympäröövät laakson ja suajaavat sitä niin ku ruusun teräleheret.

Meirän reisu meni osaksi vähä hömpsis sen tähären ku kolomena päivänä satoo vettä. Meillä oli ajatuksena mennä käymäs Passo Stelvio vuarellakin. No niinhän siinä kävi, ku lähärettihin sutta pakohon nii tuli karhu vastaha. Kun nousimma vuaren mutkaasta tiätä ylähä, niin alakas sataa lunta. Kyllä, lunta se oli ja sitä tuli sen verran palio, että kesärenkahilla urheelu ei oikee tullu miälehen vaan käännyymmä laelta samaa tiätä takaasi. Tarkootus oli mennä toista kautta alaha vuaren toiselta pualelta, mutta ajattelimma, notta autolle voi tulla liika liukas lähtö alahapäin tai saatamma vahingos oikaasta yhyren nimismiähen kiharaasen kurvin liikaa.

Kun laskettelimma vuaren rinnettä alaha, meitä tuli vastaha Abarth-autoja tiän täyreltä. Niillä oli vissihin jokku kokoontumisajot vuarella sijaattevas hotellis. Niin ikään meitä körötteli vastahan autokolonna erimerkkisiä vanhempia autoja niin ikään jotaki kisaa ajamas. Kuskiilla ei ollu sen suurempia pelakotiloja, vaan ne tulla rymysvät tiätä pitkin ilaman sen suurempia estoja elikkäs korkialta ja kovaa. Mun oikia käsivarsi oli alaha päästyä aiva krampis, ku pirin rystyyset valakoosena kauhukahavasta kiinni.

Sateisten säiren takia ajelimma pääosin tasamaalla Itävallas. Sitten lähärettihinkin Saksan pualelle kohti Schwarzwaldia, johona kävimmä maailman suurimman käkikellon sisällä. Freiburgis oleva isoo kirkko tai siis oikiasti Freiburger Münster katedraali oli kans huikaasevan kaunis paikka. Jatkoomma matkaa kohti Reinin jokilaaksoa. Heti ekan linnan nähtyäni kilijaasin isännälle, notta ”Pysähry” ja niin lähärettihin nousemhan valtavan jyrkkää kalliota ylähä. Meinas happi loppua aiva väkisin jo puales välis rinnettä. Tuumasimmakin yhyrestä suusta, että vaikka linna oliki hiano, me ei torellakaa ruveta kiipiämähän jokaasehen sisälle. Ei kunto kestä sitä kapuamista.

Ostimma muksuulle tuliaasia ja ajattelin, että ny olis hyvä ostaa ittellensä mustat avokkahat, ku erelliset leves. No, ryykäsin hyllyjä tutkimahan, ku nuari myyjä tuli mun tyä. Seliitin, että koska oon isookokoonen akka, mulla on tällääne ”big foot” eli tarvitten isokokoosen kengänkin, jolloon se lähti hakemhan toista myyjää häsyyhin. No, toinen myyjä tuli ja kysyy notta kumpi jalaka mulla on se ”pik fut”, johonka mä kysymyksestä pöllähtäneenä vastasin, notta ”Hä”, ennenku hoksasin sanoa englanniksi, notta nämä molemmat jalaat tiätysti. Myyjä sanoo piänen kiarroksen tehtyänsä pahootellen, notta koko kaupas ei oo naisille 42-kokoosta kenkäparia. Minähän tunnin itteni aivan amatsooniksi niiren kaharen siron myyjän eres ja niis miättehis lähärin kaupasta pois.

Sama tilanne kävi laivalla, mutta silloon myyjä lisäs viälä notta: ”Niin, onhan meillä toki 42-numeroisia miesten pualella.” ”Jaahas, no nii kiitoksia vaa ja näkemiin” ynährin myyjälle ja lähärin ostamhan suklaata. Mitä sitä ny muutakaa olis teheny. Pähkinäsuklaan palat suarastansa lenti suuhun ja päätin notta, minen tarvitte uusia avokkahia vaan yritän saara erelliset jolleki suutarille, josko niistä sais viälä toimivat nappaskengät.

Paluumatkalla heräsin laivan hytis ja sain melekee rytmihäiriön, ku paatti heiluu pualelta toiselle. Kello oli vasta 01.00. Valahrin aivan kalapiaksi, ku ajattelin, että voi hyväänen jos tämon ny menoa. Vattas alakas hyärinä ja ryämiin käsilaukun tyä ja nakkasin nopiasti matkapahoonvointitapletin suuhuni ja otin vettä päälle. Onneksi isäntä havahtuu ja rauhootti mua, notta: ”Eihän tämä ny niin heilu, että meillä olis täälä hätää, rupia ny akka vaan nukkumhan. Ollahan me oltu Busterillaki pahemmas kelis.” Isäntä ei oo koskaan valehrellu mulle, jotenka tuumasin, että mä vissihin taas vaa panikoon liikaa. Vähä vähältä syrän rupes lyämähän oikias taharis ja rauhootuun. Aamulla meno oli tasaasta ja aamupalaki maittoo.

Reisu oli hiano, mutta syrän jäi Itävaltahan!

Villasukkaa pukkaa

Mullon ny uus villitys.

Jep, nimittäin kuron ihan villinä villasukkia. Ajatelkaa, että siihen meni puali vuasisataa ennenku tämä likka tajus, notta kutominen se on vasta metka juttu. Mun hyvä ystävä sai tämän villityksen aikaaseksi, kun lähetti mulle lahajaksi tossuliinit. Niistä se kutomiskipinä sitte lähti.

Talouskoulus joskus kauan, kauan sitten ennen rinosauruksia, meirän piti kutoa villasukat. No, ensimmäänen olis sopinu Amerikas elävän big footin jalakahan ja vaa se toinen ihimiselle. Äireelle mä kehtasin ne ensi näyttää, mutta sitte laitoon ne hilijaasuuren vallites taka vasemmalle komeron pohojalle. Tänä päivänä mulla ei oo harmaanta haisua mihinä ne mahtaavat olla, mutta paree ku pysyysvät hukas.

Molin aina luullu, että varmasti joku toope on keksiny villasukkien kantapään teon kaikkien maailman kutojien kiusaksi. No, äiteen opetuksella ja viälä vähä ”juutuupin” opetusvireoirenki avulla opiin ku opiinki sen kantapään teon.

Mikä ihana tunne on  tulla varahin aamulla alakertahan, hiipiä hilijaa viaraskamarin soffalle, nottei isäntä herää, nojata toisen rakkahan ystävän antamahan tyynyhyn ja ottaa kurin esille.

Joinakin aamuuna kun oon ollu vähä viälä väsyksis, o meinannu tulla vahinko. Soon vaan niin notta meinaan aivan toresta nukahtaa ku vetehen tilantehes kun tilantehes. Yhtä äkkiä ennalta varoottamatta vaa menöö vilimi poikki ja silimät lupsahtaa kiinni. Oon pysyny viälä ainaki tähän mennes soffalla, oon kutonu nukkuessani pari silamukkaakin, mutten oo onneksi saanu viälä kurinvarrasta silimähäni. Olin täs yhyren ystävän tykönä talavella käymäs ja kuroomma molemmat viärekkäin soffalla. Soli nii hupaasta ku aina vuarootellen juttelun lomas, toinen nukahti ja toinen orotti ja sitte vaihrettihin vuaroa, eikä siinä ollu mitää ihimeellistä.

No, molin viime perjantaina neurologia tapaamas. Kun olimma sitte viittä vaille kotia lähärös, kerroon tästä kutomisvillityksestä ja lupasin teherä neurologillekin villasukat. Pauli, mun miäs vaa tokaasi siihen notta ”Akka, sun pitää aloottaa se kutomine heti, kun menhän kotia, nottei tuu joku uus villitys jo taas tilalle, ennenku ne sukat on valamihit.” Tämon pysyvä villitys, sanoon minä siihen, mutta varmuuren vakuureksi alootin neurologin sukkien kutomisen heti ku tultihi kotia. Ny ne o valamihit.

Hammahlääkärin tualis

Moon ollu ala-asteella, kun jouruun hammaslääkärihin. Voi hyvääne, heti oli vatta kuralla, ku eres avas hammashoitolan oven. Se kauhia, hiuksia nostattava tuaksu löi vasten naamaa ”kympillä”. Hammaslääkäri oli tosi mukava ja -hoitaja kans, muttei ne saanu mitää teheryksi mun laukkaavalle syrämmelleni. Suuta kuivas, käret hikos ja silimät oli pääs ku peuralla ajovaloos.

Äiteen piti pitää mun käsistä ja hoitaja jaloosta ja hammaslääkäri paikkas kaks hammasta. Minä kilijuun ku syätävä ja se toimenpire tuntuu kestävän ikuusuuren. Vihiroon pääsin jotenkin pois tualista ja lupasin äireelle, notta pesen varmasti hampahani joka ikinen päivä.

Tätä taustaa vasten voitta kuvitella, kuinka mä järkytyyn täs muutama vuasi sitten kun olin viälä töis ja vastasin puhelimehen. Samalla hetkellä multa lähti ylähampahasta pala kesken keskuspuhelun yhyristämistä. Kakaasin hampahan palan kourahani ja sain jotenki sössötettyä ja yhyristettyä puhelun. Sitte pitiki soittaa hammaslääkärille. Voi mua ja mun syräntä, mutta onneksi pääsin Riitan tualihin. Sanoon, notta kaikki maharolliset tainnutuskeinot käyttöhön, paitti lyärä ei saa. Hammas korijattihin ja elämä jatkuu.

Nyt sitte nämä mennehet kolome viikkoa, moon eläny veitten terällä. Mun kahta viisaurenhammasta o vähä pakannu juilia. Mä en olisi suurin surminkaa halunnu tätä uskoa, mutta mun sanavarastos ei kerta kaikkiaan oo sanaa kipukynnys.

No, menin tänään sitte Riitan vastaanotolle. Torettihin, että otethan röntgenkuva ja kattothan, miltä ne hampahat tarkemmin näyttää. ”Käy ny röntgenis ja tuu sitte heti takaasin”. ”Voi hyvääne, niin mäkö tuun takaasin?” ”Joo, kattothan kuvat ja päätethän mitä sitte teherähän”. No, eiku kävääsin kuvas ja tulin takaasin, vaikka teki miäli karaata kesken kaiken pihalle. Ja niinhän siinä kävi, että päätettihin poistaa alaviisaurenhammas.

Vaikka molin hyvis käsis niin ottaa se kuiteskin mahasta, ku silapaastahan ne reipanit silimille, tuali karmiahan asentohon ja viälä kirkas valo sihtaa suaraa silimiihi. Ei tekisi miäli avata suuta ollenkaa, mutta paluuta ei ollu.

Eka puurutettihin mun ien, orotettihin ja sitte Riitta ruuttas sitä puurutusainetta. Ei tuntunu mihinää. Hoitaja kysääsi jotaki välinehistä, johonka mä sain soperrettua, että äläkää vaa sanoko sitte ku se pajavasara otethan naftaliinista. Siinä se Riitta sitte heilutteli sitä viisuria muutaman kerran ja niin se hammas lähti nopiasti irti. Tuppo vaa paikan päälle ja sain lähtiä kotia.

Orotushuanehes oli tuttuja ja mulla koko turpa puuruksis. Enhän mä saanu ku vähä ynistyä jotaki ja lähärin kotia. Kattahrin autos ittiäni peruutuspeilistä ja totesin, että tämän näköösenä minen totta viä mee S-markettihin, syärähän miähen kans eileesiä. Naama oli nimittäin justihin niinku jäniksellä ristipurennas – olin tosi koriana.

Molin suklaalakos näiren viisurieni takia kolome viikkoa. En tohtinukkaa koskia Tuplahan ja se on kuulkaa venyttäny mua hermoviäterit tappihin. Mulla on seuraava aika maaliskuun lopus. Mä meinaan harioottaa masokismia-vai-mitä-liä ja olla suklaalakos siihen asti.

Mullon onneksi maailman paras hammaslääkäri, kiitos Riitta!

Mihinkä se aika oikeen katos?

Kattoomma muksujen taaperovireoota täs yks ilta. Soli kuulkaa oikeen villi aikamatka. Paino sanalla VILLI.

Eisunkahan kukaan tykkää omasta muarostansa aivan hirviästi, mutta kyllä mulle tuli aharistus. Vireo oli ajalta, kun asuumma viälä Vantaalla ja olimma kesäviarahien kans Korkiasaares. Kyllä tuli kuulkaa miälehen Fakta homma -sarja ja siinä eritoten Hansu ja Pirre, jos vaa viälä muistatta. Meirän miähet oli suurinpiirteen viksuus vaattehis, mutta voi meitä kahta mammaa.

Meillä oli molemmilla uuret tuulipuvut päällä ja KOMIAT. Kaverin malli ei nii hypänny silimille, soli maltillisempi, mutta mun oli monenkirijava. Jep ja se päällä tallustelin hirviät lenkkarit jalaas pitkin kissalaaksoa ja apinahäkkiä. Voi hyvääne, että riipaasi. Se oli siihen mailman aikahan tosi komia asu ja kaunihin värikäs. No, sitä se oli kyllä viäläki, koska se meirän viäres taapertava riikinkukko jäi tyystin mun varjohon, vaikka se yritti kuinka saapastella rinta rottingilla ja pöristellä siipiänsä. Harmi nottei musta löytyny kuvaa se tuulitakki päällä, mutta ainakin näettä mun silloosen tukkamallin ja silimäklasit.

Muistin samas, että tuahon aikahan olin käyny justihin toissapäivänä ottamas permanentin ja kumma kyllä, en ollu saanu sitä tupeerattua yhtä koriaksi ku se mun kampaaja, mutta ainaki se tukka oli kiharaanen. En ollu siitä turhaa maksanu.

Arvakkaa mitä viälä, nii ne mun silimäklasini. Muistin samas, kun kattoon tuata näkymää, että vähä ennen meirän vihkiääsiä, mun silloonen tyäkaveri ohimennen kysääsi, notta ”Meinaakko laittaa silmälasit vihkikuvaan vai juuri ostamasi piilolinssit?” En silloon ymmärtäny kysymykses olevan mitään ihimeellistä, mutta nyt se kyllä kolahti. Ne silimäklasit oli varmasti kokoa AMERIIKKA. Ny se näky vaan jotenki hyppäs silimille. No, koriana jos koriana me kaveriperheen äiteen kans tyänsimmä lastenvaunuja kukkulaases maastos ja nautiimma kesäpäivästä.

Meirän silloonen vireokamera oli aikansa lippulaiva. Muistan, kuinka se oli raskas. Vireolta kuuluu aina välis kummaa surinaa, jota muksut meille ihimetteli. No sehän oli se zoomi-näppään, josta se ääni lähti. Kun halusit ruveta kuvaamahan, piti olla ennen kaikkia allit ojennukses, että jaksoot kantaa sitä itte vireokameraa. Soli sen verran erilaasta touhua ku nykyaikahan vertaa, ettei sitä ny jaksettu joka päivä ruveta kuvaamahan. Meirän poika sanoo aina isänsä vireokuvates, notta ”Anna isä minäkin katton siitä piänestä reiästä”.

Mutta mihinkä se aika oikee katos?

Tuntuu epätorelliselta, kun muisteltihin tuata Korkiasaaren reissua ja torettihin, että siitä tuloo reilut 20 vuatta aivan tuas tuakios. Samaases kasetis oli kans kuvattuna meirän perheen ensimmäänen joulu, oli syntymäpäiväjuhulallisuuksia sun muita tapahtumia.

Istuun soffalla ja yritin salaa pyyhkiä silimistä kyynelehiä. Soon kumma juttu, kun voi samalla kertaa itkiä ilosta ja surusta. Se vireo toi lähelle rakkahat, jo poisnukkunehet läheesetkin. Se vireo toi miälehen niin elävästi sen hetken tuntehet, ajatukset, tuaksut ja muut. Miätiin ittekseni, että osasinkohan mä varmasti nauttia kaikesta siitä silloon nuarempana. Kun oliskin voinu hypätä tuahon aikahan takaasin ja elää samat asiat toisehen kertahan. No, kaikesta hualimatta se mun itku oli sellaasta itkua, josta jäi kiitollisuus ja syvä rauha syrämmehen.

Ottakaa tekin aikaa joku ilta ja naurakaa ja itkekää vanhoja vireootanna kattelles. Soon sellaanen aikamatka, jonka voimalla jaksaa taas kauan.

Viirestoista päivä toren sanoo

Oon orottanu ja orottanu ja oikeen totta viä orientootunu, mutta pettäny itteni kerta kerran jäläkehen.

Ajatelkaa ny, notta mä oon suunnitellu excelihin ohojelmat, mutta sitte vaa jääny taas orottamahan jotaki merkkiä, joka olis antanu mulle potkun pyllylle. No, ku sitä merkkiä ei oo tullu, oon antanu ittelleni periksi. Ookko sä itte keskenäs koskaan ajatellu, notta minkälaanen sen MERKIN pitääs olla. Voi hyväänen, ensunkahan mä sitä ainakaan tunnista, en tiätenkään, enkä toresta haluakkaan, mähän joutuusin aloottaa. Eikö ookki niin palio helapompaa rössähtää sellaasen Tupla-suklaan (siis king size-koko-mikä-liä se tiätysti pitää olla, koska piänemmästä ei tuu ku vihaaseksi) kans soffalle ja kattoa jotaki viälä siirappisempaa ohojelmaa. Jospa mä alootan taas ens kuus, 15. päivä. Ja eikun Tuplaa naamariin, ku soon nii riivatun hyvää.

Tiatoa oman kropan huallosta ja terveellisistä asioosta tuloo tuutin täyreltä, notta kysymys onki siitä, että josko vaa jaksaas ne asiat sisäästää. Mulla oli jo muksuna vahaa korvis ja niitä piti käyrä oikee teekoos viruttelemas. Soli kumma tunne, kun sellaasella isoolla ruutalla tyännettihin lämmintä vettä korvahan ja vaha tuli pois. Kumaji vaa tyhyjäs pääs ja olisin varmasti kuullu, jos koppakuariaanen olis heittäny voltin teekoon laattialla. No, mun olis vissihin pitäny käyrä toisenki kerran, koska ainaki nämä terveysasiat ei oo päässy välikorvaa likemmäs aivoja. Tiatoosuus ei oo siis päässy liiemmälti kasvamahan.

Se pitää tunnustaa, että käyn kyllä äiteen kans Kuntsarilla allasjumpas. Se on aivan parasta liikuntaa. Moon sanonu, että moon ku valas siälä veres, paitti etten osaa sukeltaa. Potkiin, husiin ja teen mitä vaa jumppari keksii, koska mikää liike ei tee veres kipiää. Soon niin kokonaasvaltaanen liikuntamuato ja mikä toinen yhtä tärkiä asia allasjumpas on, on ne toiset kellokkahat, jokka on kans siälä jumppaamas. Me vaihretahan kuulumisia, vitsaalemma ja pölläälemmä, välis meinaa mopo karaata käsistä, mutta kun jumppari aloottaa tunnin, kaikki orottaavat kiltisti, notta minkälaasia liikkehiä sitä tänään maharethan jumpata.

Silti yksin allasjumppa ei riitä, vaan tarvitahan järeempiä ottehia, notta saataas allit ja muutkin tyystin alahapäin valuvat kropan osat vetriämmiksi. Moon tullu siihen tuloksehen, notta mulle sopivin liikuntamuato allasjumpan lisäksi on kävelylenkit Rockyn kans. Ei tarvitte ostaa hikinauhaa, eikä timmiä, kallihia teryleeniä, ei tartte maksaa salikorttia, eikä lähtiä tiättyhyn aikahan, mutta tämä karvaanen kaveri on taatusti aina valamis lähtemähän joukkohon.

Ei enää turhia, olemattomia lupauksia, vaa soon ny menoa. Oma kroppa huutaa sikalujaa, notta ” Herää pässi ja herääkin tällä kertaa kunnolla”. Niin, no ensunkahan mä ny ennen Uutta Vuatta aloota. Tua 15.1.2019 tuntuus jotenki sopivammalta, kerkiää vähä eres orientoitua ajatuksehen, että ny SE alakaa.

Jos tunnistat ittes näistä jutuusta ja ajatuksista, tuu mun följyhyn, mutta keksi ensiksi ittelles sopiva liikuntamuato. Jokaasen pitää löytää se oma kuntoolumuatonsa sekä laittaa ittellensä tavoottehet.  Minen sitouru mihinkään täyrellisehen suklaakialtolakihin, tiättyhyn kilomäärähän, aikamäärähän tai muuhunkaan sellaasehen, jonka varmasti tiplaan. Mun tavootes on yksinkertaasesti: ”Paree olo & miäli kesäksi”.

Alootethan yhyres tammikuun 15. päivä 💜.

Mun ensimmäänen mannakryynipuuro

Äitee tuli kesken navetta-askarehien tupahan ja sanoo notta: ”Ny saat opetella keittämhän mannakryynipuuroa, lehemä poikii ja pitää mennä apuuhin”

Minen ollu koskaa mikää innokas ruaanlaittaja, mutta maltoon kuitenki jättää Afrikan tähti pelin. Mä olin pelis justihin lentäny autiolle saarelle, koska olin aiva varma, notta siältä löytyy se kirkkahan punaanen smaraki-mikä-liä, josta sais 600 markkaa. Mutta siälä oliki se rumaasen rosvo ja se vei mun rahat. Olis ollu aika aharistavaa yrittää päästä takaasin kuivalle maalle, varsinkin ku veliet tirskuu viäres.

Äitee antoo tarkat ohojehet ja mä vastasin notta: ”No, joo joo, kyllä mä ny osaan niitä kryyniä sekoottaa, mee ny vaa auttamhan sitä Yrttiä poikimises”.

Ku maito oli kiahahtanu, kumahutin kaikki kryynit kertaverolla kattilahan, laitoon levyn piänemmälle ja sitte sekootin. Äitee oli neuvonu kyllä kaatamhan ne kryynit hilioollensa ja samalla olis pitäny sekoottaa. Joo, no ei sunkahan se ny tästä hellalta mihinkää karkaa, sekootin aina ku muistin, koska pikkuveljien Afrikan tähtipeli valahti parahiksi seliällensä laattialle, ku yks nopanheittäjä laski siirtymän väärin ja tuli piäni välienselevittely.

No,samas isä tulikin jo tupahan. ”Kyllä tuli isoo ja komia vasikka. Oli sen verran lujas, notta rupes aivan heikottamhan. Äitees kehuu, notta oot teheny puuroa, joko sitä voi ottaa?” Annoon luvan, vaikka ihimettelin kyllä ittekseni, notta se puuro oli jotenki klumppuusta tai siis se ei ollu nii siliää ku äireellä.

Isä otti isoon lastin puuroa, laittoo kanelia, hianosokeria ja maitua ja kauhoo puuroa isoon lusikallisen suuhunsa. Samahan aikahan olimma pikkuveljien kans saanehet taas Afrikan tähären namiskat paikoollensa, ku isä rykääsi.

Kaikki tapahtuu yhtä aikaa: isä rykääsi ja pyäritteli mannakryynimöykkyä hampahiensa välis, me velien kans säikährimmä nii notta Afrikan tähtiki oli taas silimällänsä laattialla ja minen tohtinu eres hengittää. Isä sai kuiteskin sanottua naama valakoosena notta: ”Mitä ihimettä soot likka oikee keittäny”

No, siinä vaihees, ei ollu enää mitää tehtävis, homma oli selevä ku pläkki: ei taira likasta tulla ainakaa Jaakkoo kolomosta näillä näytööllä.

Se rumaasen tuarejuusto

Siihen aikahan kun moon ollu yläasteella, niin mulla oli valinnaasaineena kotitalous. Menimmä toiselle koululle kotitaloustuntia varten linja-auton kyytis kesken koulupäivän. Vaikken mä koskaa häikäässykkää opettajaa keittotairoollani, olin kellokkahana opettelemas uusia asioota.

Tällä nimenomaasella kerralla meirän piti teherä perinteestä suamalaasta tuarejuustoa. No, eikun tuumasta toimehen, meirän neliän hengen ryhymä suariutuu tällä kertaa tehtävästä jouhiasti ja sitte vaa tehtihin enää keittiös loppusiivot ja juastihin reput fölijys linja-autohon.

Tuskin olimma päässehet seuraavan tunnin alakuhun, kun luakas tuli kuulutus. Kuulutukses käskettihin mennä heti rehtorin kansliahan ja siältä sanottihin mun nimen. Valahrin kalapiaksi, koska siitä ei hyvä heilunu, jos sinne joutuu. Muut rupes sipisemähän, notta mitä Satu on teheny.

Mun jalaat oli ku lyijynpalat, mutta sinne kansliahan oli mentävä. Avasin oven vapisevin käsin ja hiiviin sisälle. Kanslisti sanoo, notta sulle olis puhelu kotitalousopettajalta. Otin luurin käteheni ja mulla löi aivan tyhyjää, ku se opettaja kysyy, notta: ”Nii, kun minen löyrä sitä teirän ryhymän juustomuattia ollekkaa jääkaapista hyytymästä, ajattelin vaa kysyä, että satuukko sinä huamata mihinkä se on joutunu”. Väri katos mun naamalta ja johonki katos ääniki. Rykääsin ja sipajin hilijaa ”Voi halavattu, soon siälä kattilakaapis”, ”Nii, mitäh?!?” opettaja kakaasi ja samalla rehtori & kanslistiki höristivät korviansa ja kattovat silimäklasiensa ylitte mua suut auki ”Soon siälä kattilakaapis, tyrkkäsin sen ajatuksisnani sinne” sain sanottua vähä kovemmalla äänellä.

Jep-jep siitä juuston uurelleensijootuspaikasta sitä sitte riittiki mulle mainaasemista koko loppu lukukauren. Arvakkaapas, olinko aina viimmeenen kotitalousluakasta lähtijä meirän ryhymästä. Ja sitte OLIN, opiin kerrasta, notta ajatus pitää olla joukos, vaikka olis kuinka kiirus.

Matin muuvit mettäs ja marjapuskas

Eläkellääsellä on nii kiirusta, jotten keriinny viime viikolla sun tyä käynnille. Harmitti nii vietävästi, kun tätä asiaa oikeen ajattelin mustikkamettäs, kunnes mä hoksasin, että mähän teen ”Matti-reeniä” nyt parasta aikaa ittekseni marjoja noukkiessani.

Tarvoon ensin kohti salaasta mustikkataivasta määrätiatoosena yli sammaleisten puitten ja kivien, yrittäen säilyttää tasapainoni. Sehä hakkas kotona tekemäni harjootuksen mennen tullen, jolloon taiteeleen jonkun vanhan ensykloperian päällä ja venytän jalaanpohojia.

Toki kotona ei oo sitä vaaraa, että pyllähtää pahaa aavistamatta marjamättähän viäres olevahan hirvittävän syvähän kolohon. Äiteen kans mettäs mulle kävi justihin niin, että humpsahrin johonki ketunkotohon ja jäin sun pakaravenytysasentohon ku tilauksesta. Toki venytystä ei kestäny tarpeheksi kauaa, koska mulle tuli nii hirviä kiirus päästä siältä kolosta pois, kun äitee meinas tulla vetämhän mut ylähän. Justihi siinä paikas katto oli mustikoota aiva sinisenä merenä ja minä himiööttin niitä ittelleni.

Poskiharijootukset sujuu mallikkahasti. Mulla oli kyllä offia matkas, ja laitoon sitä tukehtumispistees ympäri kroppaa, mutta ensunkahan mä sitä naamahan lykänny. No, olis pitäny, koska tuli kiirus teherä liikkehiä naamalla, ku paikalliset, verenhimooset hyttyyset löyti mut. Ei olis voinu neurologikaa toreta, notta oon hypomiininen elikkä ilimeetöön, sen verran liukkahasti hallittin naamalihaksiani.

Kyykyt ei oo ollu mun suasikkia, niinkus tiärät. Mä yritin ihan oikiasti, mutta sen verran tuli siinä hommas hiki, että siinä vaihees ne viimeesekki pualikuallehet hyttyyset löyti mut ja piti lähtiä ettimhän autoa.

Seuraavana päivänä meninki sitte pualipukeesena viinimarjapensaasehen ja tulin vähä äkkiää laittamahan lisää vaatetta – oli kylymä. No, eiku uus yritys ja heti taas sun muuvit liikkeelle. Nämä sun opettamat askellukset olivat eka vuaros, ja marjoja kertyy sankoohin. Sitte oli vuaros rintarangan kierrot (sankoo maas ja kiärrin ittiäni oikialla ja vasemmalle) sekä taivuttelut ylähän ja alahan.

Puhelinki pärähti siinä kaiken keskellä, jotenka linja auki ja eiku kyykkyhyn juttelemahan. Puhelu loppuu ja tein sitte sen sun vinkkaaman: I do portal squat routine 2.0 videon mukaasia harijootuksia. Olin kyykys ja otin puskan yläoksilta marijoja. Olin suarastansa liäkiis, kun yhyristelin sun liikkehiä ja marjoja lenti sankoohin.

Pääsin oikee vauhtihin ja ajattelin, notta nyt niitä normikyykkyjä tähän perähän muutaman.. Olin jo miälissäni, notta tämähän menöö hyvin, eikä täälä tuules oo itikootakaan, kunnes tunsin kaharen silimäparin polttavan katseen seljässäni. Käännnährin ja näin meirän taloon ohi lenkillä olevan pariskunnan tölläävän muhun päin suu auki. No, ei kai siinä mitää, ajattelin ensin, mutta muutin sitte miäleni, ku molemmilla oli kysymysmerkki tatuootuna ottahan: ”Mitä halavattua sä hommaat?”

Mulle on iskostunu motto: ”Paree hetken hävetä kun kauan katua” no joo onhan se tiätysti nii, mutta istahrin sitte kuiteski puutarhatualille ja keräsin loput marijat aiva normaalityylillä – arvokkahasti iliman kommervenkkiä.