Lapsuuren pääsiääsmuistoja

Voi sitä kananmunien särkemiskökkää, kun me sisarusparvi puhaltelimma posket pullollansa munia tyhyjiksi, jotta saisimma maalata toinen toistansa komiemmat pääsiääsmunat. Äiteen isoo villasukkien parsimisneula oli kovas käytös. Jokahinen vuarollonsa tökkäs reijät kananmunan molempihin päihin ja sitte äiteen neuvoosta huoalimatta puhallimma ihan täysillä palakehilla sisustat lautaselle.

Annoomma vesivärien viuhua pitkin poikin kananmunia, vakstuukia ja lenti sitä sotkua laattialleki meirän vaattehista puhumattakaa. Oli meirän äiteellä kyllä rautaaset hermot meirän kans.

Rairuahojen istutus oli kans spektaakkeli. Kun isoo sisarusparvi pääsi asialle, kyllä siinä lenti sekä heinänsiämenet että mullat. Nii eikä sitä vettäkää saanu unohtaa. Jokahine kun sitä viljelystä vuorollansa kasteli, se oli ku kiinalaasten riisivilijelmä.

Monesti siinä arjen tuaksinas rairuaho meinas jäärä kokonansa kylyvämättä. Myähästyymmä siinä hommas usiempana vuanna ja täytimmä rairuohoastian piänillä tipuulla ja pääsiääsmunilla. Ruahontyngät peittyy mukavasti, eikä häirinny vaikkei sitä rairuahoa siältä kiposta näkynykkää. Siihen aikahan oli kyllä jo puhetta katokorvauksista ja olisimma ne kyllä ansaannehet. Ei se rairuohosta saatava ilo siitä juurikaan himmentyny, vaikka meirän viljelykset tuprus astian reunojen ylitte vasta vähä pääsiääsen jäläkehen.

Kun minä olin piäni likka, niin meillä oli kotona ulukorakennukses sauna. Oli tapana, että isä ja mun pikkuvelijet kävivät ensiksi isän kans pesuulla ja sitten minä äiteen kans. En tiärä mitä hyvänen aika meirän piti ängetä sinne äiteen kans vasta miästen jättilöylyjen jäläkehen. Sauna oli nimittäin silloon niin jeevelin kuuma, että otti aiwan hengen kiinni, kun avas eres saunan oven. No, eikun peremmälle vaan ja lantraamahan sopivaa pesuvettä koolihin. Pesutuakion jäläkehen raahauruumma äiteen kans sisälle ja paiskasimma ensi tuvan sivustaverettävähän huilaamhan ennenku mentihin pukemahan vaatteet päälle.

Tavallisena lauantaina olis pantu yävaattehet, mutta ny oli se jännittävä hetki käsillä, jolloonka saataas polttaa meirän itte kokoama pääsiääskokko. Kokkohon laitettihin ainaki riskuja ja ylivuatisia olokia. Se hetki kun isä laittoo kokon palamahan oli joka vuasi yhtä juhalillinen. Tuli tarttui kuviin olokiin ja levisi tuulen lailla ympäri koko kokon, kunnes tuntui, että liekit valaasivat koko maailman. Se oli niin hiano näky, että se jäi iäksi meirän lasten mielehen.

No, molimma äiteen kans justihin saamas vaattehet päälle, kun uluko-ovi lävähti auki ja isä huuti, notta ”Meirän kokko palaa jo, tulukaa äkkiää kattomhan!”. Me puimma nopiaa ulukovaattehet ja juaksimma pihalle. Totta se oli, meirän ylpeyrellä keräämä ja kasaama kokko palookin jo, ilaman että kukaan meistä taloonväestä olisi sitä sytyttänyt. Ihimetys, suru ja viha olivat päällimmäisinä tuntehina mieles. Osa meistä purskahti itkuhun.

Kokko paloo tasaasesti. Sarat, piänet ja yhä korkiammalle kiappuvat kipunat ja savu vaan nousivat taivahalle ja iloonen pääsiäästunnelma lässähti kerta heitolla. Äiteellä oli tyämaa rauhootella ja tyynnytellä kuutta pettynyttä lasta. Eres äiteen kaupasta tuomat pääsiääskaramellit eivät saanehet meirän iltaa pelastettua. Isä puolestansa kävi kovilla kiarroksilla ja uhkas jutella ku ”miäs miehelle” sille rontille, joka meirän kokon oli sytyttäny.

Seuraavana päivänä pellolla oli enää hiiltynyt piäni kasa eilisestä kokosta. Isä alootti itteksensä mittavan tutkinnan palon syttymissyystä ja syyllinenki sitte ajan olohon selevis. Pienes kyläs asia ei pysyny salaasuutena. Kävi ilimi, notta paikalliset vesselit olivat sattunehet ajamhan mopoolla meirän ohi ja yks hyväkäs oli heittänyt palavan tupakan kohti kokkoa. No, isä oli sanansa mittaanen ja piti lupaamansa miäs miehelle -juttutuakion, eikä meirän kokko enää toiste syttynyt itsestänsä.

Muistoja lapsuuren hiihtoretkistä

Moon seurannu ny hiihtokisoja teeveestä ja muistuu miälehen omat lapsuuren kokemukset. Minen oo koskaan ollu liikunnallisesti lahajakas, mutta ajattelin, notta mun vahavuuret on tainnu olla johonaki mualla.

Meirän ala-asteen lähellä oli ”Ruattinkallio” niminen hiihto- ja laskettelupaikka. Meiltä kotoa oli sinne matkaa peltojen poikki nuan pualikilometriä. Heti ku Heikki Harjama iltauutisis ennusti, että lunta on tulos, alakas käyrä kuhina meirän puarin eres.

Tuskin oli viälä ku piäniä länttiä lunta kynnöspelloolla, kun kaivettihin sukset ja sauvat puarista, kokeeltihin viäläkö monot mahtuuvat jalakahan ja sitte mentihin. Velijet hiihtivät erellä ja minä tonhasin peräs veren maku suus. Mulla meni aina se enin into hiihtämisestä jo mennes, kun en millään pysyny veljien peräs.

Sitte oli viälä se syvä luama, joka piti ylittää. Viälä näin aikuusenakin muistelen, notta kuinka mä onnistuunkaan aina leviämhän pitkin pituuttani sinne luaman pohojalle. Lapaaset pakkas olla jo mennes märiät, mutta eiku pystyhyn vaan, lumet pois takamuksesta ja suunta etehenpäin.

Joka päivä kun tulimma koulusta kotia, söimmä ensiksi ja jos oli sopiva pakkaasilama, olimma kylän tenavien kans pimiän tulohon asti laskettelemas ja hiihtelemäs. Rohkiemmilla oli oikeen sellaaset leviät ja lyhyet ”minisukset”. Niillä poijat laskettelevat töyssyysiä mäkiä pitkin ja poikin. Niitä mäkiä oli monenlaasia, oli Miästen ja Likkaanmäki, Lento- ja Pitkämäki ja monta muuta. Hittin titti oli aika äkkiväärä ja moni siitä laskenu joutuukin lähtemhän kotia katkennehen suksen tai sauvan kans.

Poijat tekivät osahan mäistä viälä loppulaskuhun hyppyriä. Vauhrinotos ja ponnistaes ne varmanhan tunsivat olevansa ku Jari Puikkonen, mutta alastulos olivatkin sitte yllättäen ihan omia ittiänsä. Rohkiammilta tenavilta meni niitä suksia poikki ku pärehiä, kun niillä ei tuntunu olevan mitään kuusaa, mistä voi laskia tai eres kuvitella pääsevänsä ehejänä alahan. No niin tai näin, mutten muista, että siälä olis keltään menny poikki, muuta kun suksia tai sauvoja ja ehkä vähä tullu kolhuja ja kuhumuja eteläpohojalaasehen ittetuntohon.

Kilometrin mittaasen hiihtolenkin varrella oli sitte se Mustosen mäki. Siitä ku pärähytti alaha niin tuli niin kova vauhti, notta sukset kantoo pitkälle pellolle saakka, tuuli vaa vinkuu korvis, silimistä vuati vettä ja tunti ittensä aika velhoksi. Niin siis jos pysyy pystys. Minen varsinaasesti päässy vanhana kankiana tuallaasta kokemahan, kuulin vaa toisten niin kertovan.

Ei se hiihtouran tyssääminen mulla ainakaa yrityksehen kaatunu. Joka päivä hiihtokeliillä mä klipsuttelin velijien peräs enkä antanu periksi. Nua mäet oli silloon lapsuures niin suuria, notta aivan huikaasi alahalla niitä kattoes. No joka ilta me sitte hiihrimmä väsyksis kotia ja olimma aina märkiä ku uitetut kissit. Kotia tultua söimme iltapalaa ja tuskin meillä oli viälä eres molemmat jalaat sängys, kun jo kuuluu tasaanen tuhina kamarista.

Minen käsitäs, mitenkä se äitee aina taikoo meirän vaattehet kuiviksi piänes pannuhuanehes. Hiihtämähän lähties kuivat ja lämpööset lapaaset olivat kotia tultua jokahisella kauhian hajuuset, vanunehet aivan tönkööksi, eiväkkä ollu enää lämpöösiä. Aina meillä oli kuitenkin kouluaamuina kuivaa ja puhurasta vaatetta päälle laitettavaksi.

Koulus me kans hiihrimmä välitunnilla koulun ympäri tehtyä latua pitkin. Sitä kiärrettihin aivan tuskas (siltä se ainakin musta tuntuu) monta kertaa päiväs eli joka välitunti. Kiarrokset pantihin ylähän ja eniten kiärtänehet sai palakintoja.

Hiihtokilapaalut olivat mulle aharistavia, kun mun suksi ei torellakaan kulukenu. Hiihrin ja hiihrin ja olin purskahtaa itkuhun kun Saarimaan poijat huutivat seliän takana, notta ”LATUA”. Minähän hyppäsin ku sähköiskusta larun viärehen ja meinasin kaatua siitä tuulahruksen voimasta, kun ne vanhemmat poijat vilistivät mun ohitte. Mun naama oli maalihin tulles aivan tulipunaanen ja suun ympärys valakoonen.

Muistelen niin, että kaikki koululaaset saivat johonakin kisoos hopialusikan, mutta pakko sanua, notta mua se ei pahemmin lämmittäny. No olihan meillä toki hyvä kunto, mutta kyllä mulle kirkastuu jo ala-astehella, notta meirän lapsuuren irolit Helena Takalo eikä Juha Mieto liioon saa ainakaan musta seuraajaa.

Ruattin maalla liasus

Olimma Ruattis kolomistansa likan ja äiteen kans. Sääennustussivut oli kovas käytös ja lähärimmä vattat jännityksestä pinkeenä ajamhan kohti Turkua. Mummalle soitti yks tuttava heti alakumatkalla ja kuulimma mumman sanovan, notta ”oomma ny justihin Ruhaas menos Tukholmahan” ja ensimmäänen hysteerinen naurukohtaus raikuu ilamoolle.

Minä olin pahaksi onnekseni kartturoomas ja sehän meinas ottaa hiatahan. Likka kysyy notta ”tästäkö käännythän vai seuraavasta” ja justihin tällääset kysymykset tahtoovat nostaa mun ressirajan yläasentohon, ku autoja tuli ja meni eikä ollu aikaa tunaroora vaa piti tiätää se oikia vastaus. No, pääsimmä Turun satamahan ja laivahan.

Aamuvalamistelut piänes hytis olis ollu ”juutuupin” arvoonen esitys. Ensin mumma voivootti, notta luuli jo meirän ajanehen karille, ku laivasta oli kuulunu kauhia kolina siinä yhyren mais yällä. No, hätää ei ollu vaa laiva teki välipysähryksen Långnäsis, mutta siitäkös sitä taas naurua riitti. Kolomen akan vehkehet, tukankuivaajat sun muut tilipehöörit olivat kumma kyllä hyväs järjestykses repuus ja niin suunnistimma laivasta pihalle.

Otettihin ensiksi suunta kohti Suurkirkkoa. Sehän oli nimensä veroonen rakennus, johona oli toinen toistansa kaunihimpia maalauksia, patsahia ja arvoesineetä. Tunnelman rikkoo vaa yläkertahan kahkaassu urkupillien virittäjä, jolla oli joko menos ensimmäänen tyäpäivä tai sitte se oli täysin kuuroo. Korvia vihilova koskettimien vingutus sai aikahan migreenin kaltaasen jomotuksen ja niin muutaman valokuvan jäläkehen vaihroomma paikkaa.

Sää pakkas olemhan vähä tihkusateenen ja kolia, jotenka poikkesimma viäreesehen kaffilahan lämmittelemähän. Tarjoolut oli hyvät. Kaffi oli sen verran vahavaa, notta lopukki unihiakat varisi silimistä, mutta suklaakaakku vei kiälen mennessänsä.

Kuninkahanlinna – oli se suuri ja mahtava pytinki. Siälä on pikkuusen monta kamaria lakaastavana, oli pelisalia, makuukamaria, ruakaalutilaa, viaraskamaria ja tiäs mitä muuta. Kattokruunut salapas hengen kaharestakin syystä: ne oli niin monihyvääsiä ja niin korkialla katos, notta kyllä niiren kiilloottamises on kauhia homma, niin ja se pitkille tikapuulle kaahiminen käy varmasti tyästä.

Kattomista ja kävelemistä on niiin huikian palio. Tuli vaan miälehen, että jos sattuu tulemhan joku riitatilanne, nii kyllä o väellä ollu monta mökötyshuanetta. Siitä on mahtanu tulla oikeen ressi, notta mihinä mä ny muriottaasin sinises vai punaases kamaris vai puikkaasko tanssisalin soffan taa pötköllensä.

Seuraavaksi menimmä sitte toisehen huikiahan paikkahan eli suurehen kauppakeskuksehen. Kyllä täytyy sanoa, notta nämä meirän Ideaparkit jää kyllä pikkuveljiksi, koska sen verran isoo paikka oli tämä pytinki eli Mall of Scandinavia. Voi hyväänen, molimma mumman kans jo aivan pökerryksis Kaarle Kustaan ja Silvian taloosta, ku se ravaamine vasta alakaskin. Ensin kävimmä kuitenkin syämäs, notta jaksaasimma tamuta siinä valtavas kauppakeskukses. Jaa että jaksethinko me kaks vanahaa likan peräs? No, maharettihin me olla mumman kans hupaanen näky, kun siirryymmä aina vahtimhan laukkuja ja ostoksia johonki istuunsyvennyksehen. Välis mulla valuu koriasti kuala suupiälestä, ku nukahrin tosi naisellisesti suu ammollansa ja isthallani. Välis mumma teki saman tempun ja likka kiärti kauppoja.

Oli niin tavattoman monta kauppaa viäri viäres ja ihimisiä, niitä oli niin palio, etten oo ennen kerralla nuan palio nähänykkää. Ei oo tavallisen pohojalaasakan paikka nuan suuri kauppa. Tuli kyllä niiin ikävä Kauhavan S-markettia ja Seinäjoen Prismaa, johona sä tiärät mitä o mihinäkin ja josta jaksaa kävellä viälä saman päivänä aikana pihallekin.

Terminaalis lähtöselevitys takkus pahemman kerran ja hermothan siinä jonotelles meinas jo kiristyä. Ihimisiä pukkas koko terminaalin aulan täytehen ja mua rupes tosisnansa aharistamahan se tungos, mutta pääsimmä monien kuulutusten jäläkehen siirtymhän etehenpäin. Koska me emmä saanehet sen hässäkän takia oikeeta maihinnousukortteja vaan sellaasen liparehen, johona oli meirän varauksen tiarot, portilla piti näyttää viälä ajokorttia.

Voi appajee, tähän se ny tyssäs, ajattelin, koska mun ajokortti on pula-ajalta, siis niin sikavanha ja siinä mulla on silimäklasit mallia Ameriikka ja melakoonen afrokiharatukka. Onneksi se tarkistusmiäs hymyyli kuiteskin koriasti korttia tutkies ja sanoo ”Tak so mykket”. Tuskin se kerkes eres kiitosta loppuhun, ku mä suarastansa lennin portahia etehenpäin sisälle laivahan. Niin, no mä ny mitään enää lentäny vaan raahauruun laukkuuneni likan ja mumman peräs ettimhän meirän hyttiä.

”Hyvä ruaka parempi miäli” oli kaikkien ajatuksis, kun saimma syäryksi ja tehtyä ostokset tax frees. Meirän piäni hytti oli viäläki piänee, kun tulles, kun nyt siälä oli viälä meirän ostoksetkin. Hyväs sovus pääsimmä kuitenki yöpuulle ja uni tuli osalle heti ja osalle hetken päästä. Molimma nimittään sellaases hytis, notta disko oli meirän yläpualella. Välis meno meirän hytin oven takana sitte vaa yltyy ja yltyy. Mulla kävi miäles, notta avaan oven varovasti ja suaraan sanoen kamppaan yhyren kilijuhanhen – siis vaan aivan vahingos – tai sitten karijaasen suameksi ”Hilijaa, me yritämmä nukkua”. Onneksi en keriinny toteuttaa kumpaakaa rötöstä, ku nukahrin siihen metelihin.

Kyllä voi rehellisesti sanua, notta kyllä kannatti käyrä Ruattis. Maailmankuva avartuu kympillä, syätihin hyvin, naurettihin viälä enemmän ja torettihin, että tämä meirän kolomen poloven reissaaminen ei jää tähän yhtehen kertahan.

Varsinaanen kokki

Minen oo koskaan ollu mikään varsinaanen kokki. Tenavat sanooki jo piänenä, notta ”Toisinansa meirän äitee onnistuu, toisinansa taas ei”. Koska on ollu liika vähä sualaa, koska on tullu liikaa jotaki toista lajia. Yks joulu latasin pikkuusen enemmän riisiä valamistumahan kun oli tarkootus ja siitä riisimäärästä olis riittäny koko komppanialle ainakin viikoksi. Mulle on siitä muutaman kerran vuasien saatos mainaastu.

Lapsuuren kotonani viälä asuessani valittin aina siivouksen ruaanlaiton sijasta. Nelijän kuukauren talouskoulun opitki valuuvat ku vesi hanhen selijästä, mutta oomma ny onneksi saanu kaks lasta ruakittua aikuuseksi.

Tuli miälehen nämä kaks toilaalua yläasteen kotitaloustunnilta.

”Isoon arkkupakastimen sulatus”

Kerran me saimma mun parhaan lapsuurenkaverin kans opettajalta tehtäväksi tyhyjätä ja sulattaa kotitalousluakan arkkupakastimen. Tyhyjäys sujuu vauhrilla ja ilaman turhia viivytyksiä, ku saimma opettajalta selekiät ohojehet. Sitte siinä sulatusvaihees meillä meni kaverin kaa sormi suuhun. Virrat pois, selekiää joo-o, mutta kuinkas hyvänen aika me saisimma sen paksun jääkerroksen siältä arkkupakastimen reunoosta ja pohojasta pois. Taas kerran miätiimmä sitä, notta tämä toimeksianto pitääs suarittaa vilakkahasti. Meirän kotitaloustunnit olivat nimittäin eri koululla, kun ”pääkoulu”, johonka oli linja-autokuljetus.

Olimma niinku tämän päivän Pat ja Mat ja saimma kuningasirean: otimma kaks isoa kattilaa ja keitimmä niihin kuumaa vettä ja olimma justihin menos kaatamahan veret sinne arkkuhun jäänsulattamisen nopeuttamiseksi, kun opettaja sai meitä ”hännästä” kiinni. Olisimma varmahan viälä tänäki päivänä lappaamas sitä vettä siältä arkun pohojalta, jonsei opettaja olisi tikkana ollu kattomas meirän perähän. No, opiimma sitte pakastimen sulatuksenkin kantapään kautta.

”Lindströmin piffien valamistus”

Kaikkein orotetuin kotitaloustuntien tehtävä oli suunnitella ja valmistaa kokonainen ateria toiselle ryhmän kaksikolle. No, ystäväni kans suunnittelimma menuun, johona oli raastesalaatti, keitetyt perunat, Lindströmin piffit ja mansikkakiisseli jäläkiruaaksi. Menu valamistuu hyväs taharis ja vesi oli ittelläki kiälellä. Kumpikaa meistä ei ollu teheny piffiä koskaa kotonansa, mutta rupesimma intoa puhkuen tekemähän valamisteluja. En tiärä oliko tuntimitootus piäles nuas meirän kotitaloustunniis, mutta aina tuntuu olevan niin kovan kiirus. No, posket punaasena kuarittihin perunat ja tehtihin salaatti. Piffien kans tuliki sitte kiirus, eikä me oltu niin turhan nuukia punajuurien piänimisen suhtehen vaan oltihin vähä suurpiirteisiä. Vihiroon tuli aika paistaa piffit pannulla. No, ei niistä kyllä varsinaasia kulinaarisia hittejä tullu. Piffit rakooli eiväkkä pysyny koos, mutta maku oli sikahyvä.

Viimmeen oli opettaja sitte tulos arvostelemahan annoksen. Kokosimma valamisannokset lautasille niin, notta piffit pysyy suurinpiirteen kasas. No, tottahan ne kasas pysyy, ku ne oli tukittu sinne salaatin ja perunoottejen välihin, mutta opettajaa ei nii vaa huijattu. Tottahan se muhkuraanen ulukomuato paljasti, että likat oli vähä oikaassu tehtäväs.

Loppu hyvin kaikki hyvin: Ruaan maku oli kohorallansa ja seuraavalla kerralla piäniimmä sitte ne punajuurekkin.

(Kuvituskuva: Annin Marjatarhan vanhasta tuvasta)

Lapsuusmuistoja

Koulujen kesälomat alakas ja jokku meistä esittelivät äiteelle ja isälle toristuksensa komeeta numeroota isoohin äänehen. Toiset meistä taas jättivät omat paperinsa vaivihkaa tuvan piirongin nurkalle ja luikahtivat tuvasta kamarihin tavanomaasen hulinan turvin vaihtamhan tyävaattehet.

Sinä samaasena päivänä nimittään päästettihin lehemät, vasikat ja hiahot pihalle pitkän navetas olon jäläkehen. Me seisoomme veljien kans pitkät riskut käres ja orotimma, että isä avaas sontatunkion pualeesen navetan oven ja päästääs eläämet pihalle. Voi sitä ammumista ja mölinää, kun ne hyppiivät häntäpystyä kohti lairunta. Siinä sitä sai olla tikkana riskunsa kans, jotta elukat pysyy haas.

Haka oli airattu ja airasta sai sähköiskut, jos siihen koski. Välillä kilapaaltihin siitä, kuka meistä uskalti pitää kauimmin sähköairasta kiinni tai kuka veljeksistä uskalti pissata airan päälle. Joopa joo, kaikkia sitä piti muksuna kokeella.

Kun lehemät oli saatu yhtä vaille pihalle, yks lehemä sai jonku tiltin. Soli joskus ennemmin osoottanu jonkunlaasta pöllöönmerkkiä vähä puuskuttamalla parressansa. No, sille tuli vissihin mitta täytehen, koska se sitte villaantuu, meni sähköairoosta läpitte, lähti juaksemhan kylälle päin ja isä juaksi perähän. Lehemä paineli ku riivattu pitkin tiätä ja peltoja, eikä keriinny vissihinkään kunnolla kattoa etehensä, koska se humpsahti lopuksi jokehen. Joesta lehemän onkiminen onki vähä erilaasta ku affenen, mutta meirän isä sai karkulaasen kiinni. Sen jäläkehen suuntana oliki sitte enää lehemien vanhaankoti.

On sellaanen sanonta, notta ”Joukos tyhymyys tiivistyy” ja näinhän se taitaa olla.Yhtenä iltana me oltihin veljesten kans meirän omas pihas. Joku meistä hokas navetan oven viäres maitokärryt. Tuumasta toimehen eli yks kuskiksi ja muut kyyttihin. Maitokärryyllä pääsi yllättävän kovaa, kun äkkiväärät oikialle ja vasemmalle saivat kyytis olijat heittelehtimhän pualelta toiselle ja nauru raikas.

Meitä oli kyllä varootettu, notta sormet saattaa jäärä pinnojen välihin ja aisa voi paukahtaa kuskin leukaperiihin. Niinhän siinä sitte justihin kävi kuskattavien lähärettyä ja menopelin kevennettyä. Mojaus tuli yllättävän äkkiää leukaperiihin ja otti kipiää, mutta kipua kesti vaa hetken, koska oli jo uus metku kiikaris.

Syksy ku oli aluullansa, nii marjapuskat ja omenapuut kantoovat makoosta, mutta viälä pualiraakaa satoa. Jep, oli sekin tiaros, että raakoja omenia ja marjoja ei kannata nassuttaa, mutta otimma niitä silti. Vanhempien varootukset unohtuuvat sen siliän tiän, kun rupesimma leikkimhän piiloosta.

Yks meistä oli sen verran hiras ettijä, että tuli näläkä siälä marjapuskas piilos köllöteltyä eikä niitä mustaviinimarjoja ja ”valakiaa kuulasta” voinu kukaa meistä vuarollansa vastustaa. No, ei menny kauaa, ku vattanpohojas nipristeli pualivalamihit marjasaalihit. Oli se vaa kummaa touhua, ku piti aina teherä justihin sitä mistä meitä oli varootettu tai kiälletty. Ei sunkahan me mitää pahoja oltu, paksukalloosia vissihin vaa.

Isä hommas meille kerran sianporsahan. Se kastettihin juhulallisin menoon Nasse-seräksi. Nimi tuntuu meistä torella omaperääseltä keksinnöltä, vaikka teevees esiintyy samoohin aikoohin Loirin Nasse-setä. No niin tai näin, Nasse-setä oli mukava sika. Silloon varsinkin ku soli piäni, sitä oli kiva rapsuttaa. Se juaksi tosi kovaa meirän erellä pakohon ja välillä osat vaihtuu ja se yritti saara meitä kiinni.

Sitte tuli aika Nasse-serän muuttaa eläänten taivaasehen. Äiti laittoo meille lihaperunoota, mutta yks velii huuti notta ”Minen ainakaa sitte kyllä kaveria syä”. Kunniootimma veljen elämänvilosofiaa sillä ruakaalukerralla, eikä sen tarvinnu syärä lihaperunoota. Aika parantaa haavat sanotahan, koska jo seuraavalla viikolla samaaselle veljelle laski äiteen tekemä jauhelihasoosi ja Nasse-setä oli enää kultaanen muisto.

Oli meillä kukko ja kanojakin, mutta elätiksi hommatut kaks marsua olivakki villi pari. Ne hommattihin meille alakoulun rehtorilta ja minä sain ne huaneeseheni kaveriksi. Marsujen pesää hoiti vanha lasten punkka. Niiren kans kuluu palio aikaa ja oli kiva tulla koulusta niiren kans leikkimähän.

Yhtenä iltana olin suihkus ja vanhin velii tuli huutamahan mulle, notta ”Tuu äkkiä kattomhan, marsuulle on tullu kaks poikasta”. Eihän siinä mitään, aiwan mahtava asia, mutta pianoonen yllätys se kyllä oli, koska molimma ostanehet ne molemmat marsut urospualisina.

Ulukomaanreisus

Molimma isännän kans autolla ulukomaanreisus. Ostimma vaan Ruattin laivalle meno- ja paluuliput ja yäsijan varasimma aina joka ilta. On osa meirän matkojen sualaa, nottei ikää tiärä minkälaasehen majapaikkahan sitä mennähän. Majootus ei ollu ongelma, eikä kyllä ymmärretyksi tuleminenkaan. Me sönkkäsimmä englantia ja vastapuali germaania, loput hoirettihin eleiren ja ilimeiren avulla ja aina yäsija & aamupala löytyy.

Saksan ja Itävallan moottoritiät on aika vänkiä paikkoja. Siälä ajetha vähä kovempaa ku meirän korven tiällä ja kaistoja on kans enempi, mutta on siälä vähä enemmän ihimisiäkin. Meillä oli isännän kans navikaattori käytös, mutta välis mentihi silti väärälle tiälle, ku niitä rumaasen kaistoja on nii julumetun monta, autoja aivan sikana ja ku tiänhaara tuloo niin se pitää valita heti oikeen, ei voi sanoa notta ”Oho, eiku sittekki tuanne”, koska sitte on jo monta autoa peräloosteris. Niin siis pitää seleventää, että minä ne tunaroonnit aiheutin, ku isäntä kysyy, notta ”Tästäkö menhän”, niin minä mutajin ”Joo siitä tai ei sittekkää, eiku” ja mun sähälääminen johti siihen, notta noustihin väärälle rampille.

Itävallas kapia serpenttiinitiä mutkitteli vuarenrinnettä ylähän. Jännitys sai mun varpahat koukkuhun, joka toinen syrämenlyänti jäi välihin, niäleskelin ku korvat pakkas mennä koko aijan lukkohon, oli koko kroppa aiva helisemäs. Vuaren rintehellä mä seisoon ja tunsin notta oon voimakas ja vahava akka kohtaamahan kaikki tulevat haastehet. Kun kattoon alahapäin laaksohon näin komian kotkan liitelevän ylypiänä. Hetken, mutta vaa hetken ajattelin notta olis se aika vänkää päästä tuan siivelle tutkimahan vuaren joka sopukkaa.

Havahruun äkkiää ajatuksistani, ku huamasin rintehes kiipiävät lampahat ja lehemät. Niillon sellaaset kilikellot kaulas, joiren helinä kuuluu kauas. Ne akropaatit on ilimiömääsiä liikkumhan pystysuaraa vuarenseinämää pitkin. Minen meinannu eres pystyä seisomhan suaras, ku huikaasi nii ja tuntuu vattan pohojas. Nämä vuaret on paikallisille samanlaanen voimanlähäres, kun lakeus on mulle. Vuaret ympäröövät laakson ja suajaavat sitä niin ku ruusun teräleheret.

Meirän reisu meni osaksi vähä hömpsis sen tähären ku kolomena päivänä satoo vettä. Meillä oli ajatuksena mennä käymäs Passo Stelvio vuarellakin. No niinhän siinä kävi, ku lähärettihin sutta pakohon nii tuli karhu vastaha. Kun nousimma vuaren mutkaasta tiätä ylähä, niin alakas sataa lunta. Kyllä, lunta se oli ja sitä tuli sen verran palio, että kesärenkahilla urheelu ei oikee tullu miälehen vaan käännyymmä laelta samaa tiätä takaasi. Tarkootus oli mennä toista kautta alaha vuaren toiselta pualelta, mutta ajattelimma, notta autolle voi tulla liika liukas lähtö alahapäin tai saatamma vahingos oikaasta yhyren nimismiähen kiharaasen kurvin liikaa.

Kun laskettelimma vuaren rinnettä alaha, meitä tuli vastaha Abarth-autoja tiän täyreltä. Niillä oli vissihin jokku kokoontumisajot vuarella sijaattevas hotellis. Niin ikään meitä körötteli vastahan autokolonna erimerkkisiä vanhempia autoja niin ikään jotaki kisaa ajamas. Kuskiilla ei ollu sen suurempia pelakotiloja, vaan ne tulla rymysvät tiätä pitkin ilaman sen suurempia estoja elikkäs korkialta ja kovaa. Mun oikia käsivarsi oli alaha päästyä aiva krampis, ku pirin rystyyset valakoosena kauhukahavasta kiinni.

Sateisten säiren takia ajelimma pääosin tasamaalla Itävallas. Sitten lähärettihinkin Saksan pualelle kohti Schwarzwaldia, johona kävimmä maailman suurimman käkikellon sisällä. Freiburgis oleva isoo kirkko tai siis oikiasti Freiburger Münster katedraali oli kans huikaasevan kaunis paikka. Jatkoomma matkaa kohti Reinin jokilaaksoa. Heti ekan linnan nähtyäni kilijaasin isännälle, notta ”Pysähry” ja niin lähärettihin nousemhan valtavan jyrkkää kalliota ylähä. Meinas happi loppua aiva väkisin jo puales välis rinnettä. Tuumasimmakin yhyrestä suusta, että vaikka linna oliki hiano, me ei torellakaa ruveta kiipiämähän jokaasehen sisälle. Ei kunto kestä sitä kapuamista.

Ostimma muksuulle tuliaasia ja ajattelin, että ny olis hyvä ostaa ittellensä mustat avokkahat, ku erelliset leves. No, ryykäsin hyllyjä tutkimahan, ku nuari myyjä tuli mun tyä. Seliitin, että koska oon isookokoonen akka, mulla on tällääne ”big foot” eli tarvitten isokokoosen kengänkin, jolloon se lähti hakemhan toista myyjää häsyyhin. No, toinen myyjä tuli ja kysyy notta kumpi jalaka mulla on se ”pik fut”, johonka mä kysymyksestä pöllähtäneenä vastasin, notta ”Hä”, ennenku hoksasin sanoa englanniksi, notta nämä molemmat jalaat tiätysti. Myyjä sanoo piänen kiarroksen tehtyänsä pahootellen, notta koko kaupas ei oo naisille 42-kokoosta kenkäparia. Minähän tunnin itteni aivan amatsooniksi niiren kaharen siron myyjän eres ja niis miättehis lähärin kaupasta pois.

Sama tilanne kävi laivalla, mutta silloon myyjä lisäs viälä notta: ”Niin, onhan meillä toki 42-numeroisia miesten pualella.” ”Jaahas, no nii kiitoksia vaa ja näkemiin” ynährin myyjälle ja lähärin ostamhan suklaata. Mitä sitä ny muutakaa olis teheny. Pähkinäsuklaan palat suarastansa lenti suuhun ja päätin notta, minen tarvitte uusia avokkahia vaan yritän saara erelliset jolleki suutarille, josko niistä sais viälä toimivat nappaskengät.

Paluumatkalla heräsin laivan hytis ja sain melekee rytmihäiriön, ku paatti heiluu pualelta toiselle. Kello oli vasta 01.00. Valahrin aivan kalapiaksi, ku ajattelin, että voi hyväänen jos tämon ny menoa. Vattas alakas hyärinä ja ryämiin käsilaukun tyä ja nakkasin nopiasti matkapahoonvointitapletin suuhuni ja otin vettä päälle. Onneksi isäntä havahtuu ja rauhootti mua, notta: ”Eihän tämä ny niin heilu, että meillä olis täälä hätää, rupia ny akka vaan nukkumhan. Ollahan me oltu Busterillaki pahemmas kelis.” Isäntä ei oo koskaan valehrellu mulle, jotenka tuumasin, että mä vissihin taas vaa panikoon liikaa. Vähä vähältä syrän rupes lyämähän oikias taharis ja rauhootuun. Aamulla meno oli tasaasta ja aamupalaki maittoo.

Reisu oli hiano, mutta syrän jäi Itävaltahan!

Villasukkaa pukkaa

Mullon ny uus villitys.

Jep, nimittäin kuron ihan villinä villasukkia. Ajatelkaa, että siihen meni puali vuasisataa ennenku tämä likka tajus, notta kutominen se on vasta metka juttu. Mun hyvä ystävä sai tämän villityksen aikaaseksi, kun lähetti mulle lahajaksi tossuliinit. Niistä se kutomiskipinä sitte lähti.

Talouskoulus joskus kauan, kauan sitten ennen rinosauruksia, meirän piti kutoa villasukat. No, ensimmäänen olis sopinu Amerikas elävän big footin jalakahan ja vaa se toinen ihimiselle. Äireelle mä kehtasin ne ensi näyttää, mutta sitte laitoon ne hilijaasuuren vallites taka vasemmalle komeron pohojalle. Tänä päivänä mulla ei oo harmaanta haisua mihinä ne mahtaavat olla, mutta paree ku pysyysvät hukas.

Molin aina luullu, että varmasti joku toope on keksiny villasukkien kantapään teon kaikkien maailman kutojien kiusaksi. No, äiteen opetuksella ja viälä vähä ”juutuupin” opetusvireoirenki avulla opiin ku opiinki sen kantapään teon.

Mikä ihana tunne on  tulla varahin aamulla alakertahan, hiipiä hilijaa viaraskamarin soffalle, nottei isäntä herää, nojata toisen rakkahan ystävän antamahan tyynyhyn ja ottaa kurin esille.

Joinakin aamuuna kun oon ollu vähä viälä väsyksis, o meinannu tulla vahinko. Soon vaan niin notta meinaan aivan toresta nukahtaa ku vetehen tilantehes kun tilantehes. Yhtä äkkiä ennalta varoottamatta vaa menöö vilimi poikki ja silimät lupsahtaa kiinni. Oon pysyny viälä ainaki tähän mennes soffalla, oon kutonu nukkuessani pari silamukkaakin, mutten oo onneksi saanu viälä kurinvarrasta silimähäni. Olin täs yhyren ystävän tykönä talavella käymäs ja kuroomma molemmat viärekkäin soffalla. Soli nii hupaasta ku aina vuarootellen juttelun lomas, toinen nukahti ja toinen orotti ja sitte vaihrettihin vuaroa, eikä siinä ollu mitää ihimeellistä.

No, molin viime perjantaina neurologia tapaamas. Kun olimma sitte viittä vaille kotia lähärös, kerroon tästä kutomisvillityksestä ja lupasin teherä neurologillekin villasukat. Pauli, mun miäs vaa tokaasi siihen notta ”Akka, sun pitää aloottaa se kutomine heti, kun menhän kotia, nottei tuu joku uus villitys jo taas tilalle, ennenku ne sukat on valamihit.” Tämon pysyvä villitys, sanoon minä siihen, mutta varmuuren vakuureksi alootin neurologin sukkien kutomisen heti ku tultihi kotia. Ny ne o valamihit.

Hammahlääkärin tualis

Moon ollu ala-asteella, kun jouruun hammaslääkärihin. Voi hyvääne, heti oli vatta kuralla, ku eres avas hammashoitolan oven. Se kauhia, hiuksia nostattava tuaksu löi vasten naamaa ”kympillä”. Hammaslääkäri oli tosi mukava ja -hoitaja kans, muttei ne saanu mitää teheryksi mun laukkaavalle syrämmelleni. Suuta kuivas, käret hikos ja silimät oli pääs ku peuralla ajovaloos.

Äiteen piti pitää mun käsistä ja hoitaja jaloosta ja hammaslääkäri paikkas kaks hammasta. Minä kilijuun ku syätävä ja se toimenpire tuntuu kestävän ikuusuuren. Vihiroon pääsin jotenkin pois tualista ja lupasin äireelle, notta pesen varmasti hampahani joka ikinen päivä.

Tätä taustaa vasten voitta kuvitella, kuinka mä järkytyyn täs muutama vuasi sitten kun olin viälä töis ja vastasin puhelimehen. Samalla hetkellä multa lähti ylähampahasta pala kesken keskuspuhelun yhyristämistä. Kakaasin hampahan palan kourahani ja sain jotenki sössötettyä ja yhyristettyä puhelun. Sitte pitiki soittaa hammaslääkärille. Voi mua ja mun syräntä, mutta onneksi pääsin Riitan tualihin. Sanoon, notta kaikki maharolliset tainnutuskeinot käyttöhön, paitti lyärä ei saa. Hammas korijattihin ja elämä jatkuu.

Nyt sitte nämä mennehet kolome viikkoa, moon eläny veitten terällä. Mun kahta viisaurenhammasta o vähä pakannu juilia. Mä en olisi suurin surminkaa halunnu tätä uskoa, mutta mun sanavarastos ei kerta kaikkiaan oo sanaa kipukynnys.

No, menin tänään sitte Riitan vastaanotolle. Torettihin, että otethan röntgenkuva ja kattothan, miltä ne hampahat tarkemmin näyttää. ”Käy ny röntgenis ja tuu sitte heti takaasin”. ”Voi hyvääne, niin mäkö tuun takaasin?” ”Joo, kattothan kuvat ja päätethän mitä sitte teherähän”. No, eiku kävääsin kuvas ja tulin takaasin, vaikka teki miäli karaata kesken kaiken pihalle. Ja niinhän siinä kävi, että päätettihin poistaa alaviisaurenhammas.

Vaikka molin hyvis käsis niin ottaa se kuiteskin mahasta, ku silapaastahan ne reipanit silimille, tuali karmiahan asentohon ja viälä kirkas valo sihtaa suaraa silimiihi. Ei tekisi miäli avata suuta ollenkaa, mutta paluuta ei ollu.

Eka puurutettihin mun ien, orotettihin ja sitte Riitta ruuttas sitä puurutusainetta. Ei tuntunu mihinää. Hoitaja kysääsi jotaki välinehistä, johonka mä sain soperrettua, että äläkää vaa sanoko sitte ku se pajavasara otethan naftaliinista. Siinä se Riitta sitte heilutteli sitä viisuria muutaman kerran ja niin se hammas lähti nopiasti irti. Tuppo vaa paikan päälle ja sain lähtiä kotia.

Orotushuanehes oli tuttuja ja mulla koko turpa puuruksis. Enhän mä saanu ku vähä ynistyä jotaki ja lähärin kotia. Kattahrin autos ittiäni peruutuspeilistä ja totesin, että tämän näköösenä minen totta viä mee S-markettihin, syärähän miähen kans eileesiä. Naama oli nimittäin justihin niinku jäniksellä ristipurennas – olin tosi koriana.

Molin suklaalakos näiren viisurieni takia kolome viikkoa. En tohtinukkaa koskia Tuplahan ja se on kuulkaa venyttäny mua hermoviäterit tappihin. Mulla on seuraava aika maaliskuun lopus. Mä meinaan harioottaa masokismia-vai-mitä-liä ja olla suklaalakos siihen asti.

Mullon onneksi maailman paras hammaslääkäri, kiitos Riitta!

Mihinkä se aika oikeen katos?

Kattoomma muksujen taaperovireoota täs yks ilta. Soli kuulkaa oikeen villi aikamatka. Paino sanalla VILLI.

Eisunkahan kukaan tykkää omasta muarostansa aivan hirviästi, mutta kyllä mulle tuli aharistus. Vireo oli ajalta, kun asuumma viälä Vantaalla ja olimma kesäviarahien kans Korkiasaares. Kyllä tuli kuulkaa miälehen Fakta homma -sarja ja siinä eritoten Hansu ja Pirre, jos vaa viälä muistatta. Meirän miähet oli suurinpiirteen viksuus vaattehis, mutta voi meitä kahta mammaa.

Meillä oli molemmilla uuret tuulipuvut päällä ja KOMIAT. Kaverin malli ei nii hypänny silimille, soli maltillisempi, mutta mun oli monenkirijava. Jep ja se päällä tallustelin hirviät lenkkarit jalaas pitkin kissalaaksoa ja apinahäkkiä. Voi hyvääne, että riipaasi. Se oli siihen mailman aikahan tosi komia asu ja kaunihin värikäs. No, sitä se oli kyllä viäläki, koska se meirän viäres taapertava riikinkukko jäi tyystin mun varjohon, vaikka se yritti kuinka saapastella rinta rottingilla ja pöristellä siipiänsä. Harmi nottei musta löytyny kuvaa se tuulitakki päällä, mutta ainakin näettä mun silloosen tukkamallin ja silimäklasit.

Muistin samas, että tuahon aikahan olin käyny justihin toissapäivänä ottamas permanentin ja kumma kyllä, en ollu saanu sitä tupeerattua yhtä koriaksi ku se mun kampaaja, mutta ainaki se tukka oli kiharaanen. En ollu siitä turhaa maksanu.

Arvakkaa mitä viälä, nii ne mun silimäklasini. Muistin samas, kun kattoon tuata näkymää, että vähä ennen meirän vihkiääsiä, mun silloonen tyäkaveri ohimennen kysääsi, notta ”Meinaakko laittaa silmälasit vihkikuvaan vai juuri ostamasi piilolinssit?” En silloon ymmärtäny kysymykses olevan mitään ihimeellistä, mutta nyt se kyllä kolahti. Ne silimäklasit oli varmasti kokoa AMERIIKKA. Ny se näky vaan jotenki hyppäs silimille. No, koriana jos koriana me kaveriperheen äiteen kans tyänsimmä lastenvaunuja kukkulaases maastos ja nautiimma kesäpäivästä.

Meirän silloonen vireokamera oli aikansa lippulaiva. Muistan, kuinka se oli raskas. Vireolta kuuluu aina välis kummaa surinaa, jota muksut meille ihimetteli. No sehän oli se zoomi-näppään, josta se ääni lähti. Kun halusit ruveta kuvaamahan, piti olla ennen kaikkia allit ojennukses, että jaksoot kantaa sitä itte vireokameraa. Soli sen verran erilaasta touhua ku nykyaikahan vertaa, ettei sitä ny jaksettu joka päivä ruveta kuvaamahan. Meirän poika sanoo aina isänsä vireokuvates, notta ”Anna isä minäkin katton siitä piänestä reiästä”.

Mutta mihinkä se aika oikee katos?

Tuntuu epätorelliselta, kun muisteltihin tuata Korkiasaaren reissua ja torettihin, että siitä tuloo reilut 20 vuatta aivan tuas tuakios. Samaases kasetis oli kans kuvattuna meirän perheen ensimmäänen joulu, oli syntymäpäiväjuhulallisuuksia sun muita tapahtumia.

Istuun soffalla ja yritin salaa pyyhkiä silimistä kyynelehiä. Soon kumma juttu, kun voi samalla kertaa itkiä ilosta ja surusta. Se vireo toi lähelle rakkahat, jo poisnukkunehet läheesetkin. Se vireo toi miälehen niin elävästi sen hetken tuntehet, ajatukset, tuaksut ja muut. Miätiin ittekseni, että osasinkohan mä varmasti nauttia kaikesta siitä silloon nuarempana. Kun oliskin voinu hypätä tuahon aikahan takaasin ja elää samat asiat toisehen kertahan. No, kaikesta hualimatta se mun itku oli sellaasta itkua, josta jäi kiitollisuus ja syvä rauha syrämmehen.

Ottakaa tekin aikaa joku ilta ja naurakaa ja itkekää vanhoja vireootanna kattelles. Soon sellaanen aikamatka, jonka voimalla jaksaa taas kauan.

Viirestoista päivä toren sanoo

Oon orottanu ja orottanu ja oikeen totta viä orientootunu, mutta pettäny itteni kerta kerran jäläkehen.

Ajatelkaa ny, notta mä oon suunnitellu excelihin ohojelmat, mutta sitte vaa jääny taas orottamahan jotaki merkkiä, joka olis antanu mulle potkun pyllylle. No, ku sitä merkkiä ei oo tullu, oon antanu ittelleni periksi. Ookko sä itte keskenäs koskaan ajatellu, notta minkälaanen sen MERKIN pitääs olla. Voi hyväänen, ensunkahan mä sitä ainakaan tunnista, en tiätenkään, enkä toresta haluakkaan, mähän joutuusin aloottaa. Eikö ookki niin palio helapompaa rössähtää sellaasen Tupla-suklaan (siis king size-koko-mikä-liä se tiätysti pitää olla, koska piänemmästä ei tuu ku vihaaseksi) kans soffalle ja kattoa jotaki viälä siirappisempaa ohojelmaa. Jospa mä alootan taas ens kuus, 15. päivä. Ja eikun Tuplaa naamariin, ku soon nii riivatun hyvää.

Tiatoa oman kropan huallosta ja terveellisistä asioosta tuloo tuutin täyreltä, notta kysymys onki siitä, että josko vaa jaksaas ne asiat sisäästää. Mulla oli jo muksuna vahaa korvis ja niitä piti käyrä oikee teekoos viruttelemas. Soli kumma tunne, kun sellaasella isoolla ruutalla tyännettihin lämmintä vettä korvahan ja vaha tuli pois. Kumaji vaa tyhyjäs pääs ja olisin varmasti kuullu, jos koppakuariaanen olis heittäny voltin teekoon laattialla. No, mun olis vissihin pitäny käyrä toisenki kerran, koska ainaki nämä terveysasiat ei oo päässy välikorvaa likemmäs aivoja. Tiatoosuus ei oo siis päässy liiemmälti kasvamahan.

Se pitää tunnustaa, että käyn kyllä äiteen kans Kuntsarilla allasjumpas. Se on aivan parasta liikuntaa. Moon sanonu, että moon ku valas siälä veres, paitti etten osaa sukeltaa. Potkiin, husiin ja teen mitä vaa jumppari keksii, koska mikää liike ei tee veres kipiää. Soon niin kokonaasvaltaanen liikuntamuato ja mikä toinen yhtä tärkiä asia allasjumpas on, on ne toiset kellokkahat, jokka on kans siälä jumppaamas. Me vaihretahan kuulumisia, vitsaalemma ja pölläälemmä, välis meinaa mopo karaata käsistä, mutta kun jumppari aloottaa tunnin, kaikki orottaavat kiltisti, notta minkälaasia liikkehiä sitä tänään maharethan jumpata.

Silti yksin allasjumppa ei riitä, vaan tarvitahan järeempiä ottehia, notta saataas allit ja muutkin tyystin alahapäin valuvat kropan osat vetriämmiksi. Moon tullu siihen tuloksehen, notta mulle sopivin liikuntamuato allasjumpan lisäksi on kävelylenkit Rockyn kans. Ei tarvitte ostaa hikinauhaa, eikä timmiä, kallihia teryleeniä, ei tartte maksaa salikorttia, eikä lähtiä tiättyhyn aikahan, mutta tämä karvaanen kaveri on taatusti aina valamis lähtemähän joukkohon.

Ei enää turhia, olemattomia lupauksia, vaa soon ny menoa. Oma kroppa huutaa sikalujaa, notta ” Herää pässi ja herääkin tällä kertaa kunnolla”. Niin, no ensunkahan mä ny ennen Uutta Vuatta aloota. Tua 15.1.2019 tuntuus jotenki sopivammalta, kerkiää vähä eres orientoitua ajatuksehen, että ny SE alakaa.

Jos tunnistat ittes näistä jutuusta ja ajatuksista, tuu mun följyhyn, mutta keksi ensiksi ittelles sopiva liikuntamuato. Jokaasen pitää löytää se oma kuntoolumuatonsa sekä laittaa ittellensä tavoottehet.  Minen sitouru mihinkään täyrellisehen suklaakialtolakihin, tiättyhyn kilomäärähän, aikamäärähän tai muuhunkaan sellaasehen, jonka varmasti tiplaan. Mun tavootes on yksinkertaasesti: ”Paree olo & miäli kesäksi”.

Alootethan yhyres tammikuun 15. päivä 💜.