Nyt on se hetki

Nyt on se hetki,
kun ilta-aurinko alkaa käydä nukkumaan
ja laskeutumaan mailleen.
Taivas on uskomattoman kaunis.
Kaikki nuo värit toinen toistaan kirkkaampia,
sinua, juuri sinua varten taivaalle luotuna.

On se hetki,
jonka et tahdo loppuvan – koskaan,
jolloin tunnet olevasi elossa surusta huolimatta.

Pehmoiset kumpupilvet kerääntyvät ryhmiin,
edeten hiljaa yhdessä yli taivaan.
Toinen toistaan odottaen ne lipuvat eteenpäin,
niillä ei ole kiirettä mihinkään.
Katselet tätä kaunista luonnon näytelmää
painaen kaikki taivaan värit ja tunteet sydämeesi.

On se hetki,
kun sydämessäsi sanot ”Näkemiin rakas”,
kun tunnet olevasi lähellä häntä,
kun haluaisit vain ajan pysähtyvän.
Tunnet itsesi pieneksi tämän kauneuden keskellä,
mutta samalla imet itseesi uutta, sisäistä voimaa.

On hetki sinua ja suruasi varten.
Ja juuri sillä hetkellä, kyyneleet tulevat.
Nuo pienet kyynelpisarat kertovat ikävästä.

Pian aurinko on laskenut nukkumaan.
Huokaiset syvään, seuraat vielä katseellasi,
miten kumpupilvet jatkavat yhä matkaansa.
Ne kulkevat väsymättä eteenpäin.

Nyt on se hetki, jolloin ymmärrät,
että suru tulee muuttumaan, ja
että elämä tulee jatkumaan.

Elämä tulee jatkumaan.

sdr

Pernaan koulu, perheenjäsen

Olin ekaluokkalainen. Jännitti, ujostutti ja pelottikin.
Löysin heti itselleni kuitenkin ystävän. Ystävän, jonka kanssa vartuin.

Kun muistelen tuota ala-asteaikaa, lämpimät ajatukset kumpuavat pintaan.
Kouluun oli aina hyvä tulla.

Luokkien seinillä oli kuvia presidenteistä, ihmiskehosta, kasvien osista ja ties mistä.
Meillä oli mukava luokka ja tulimme hyvin toimeen keskenämme. Kouluruoka oli hyvää ja välitunneilla oli paljon tekemistä.

Maailma kuljetti meitä kaikkia oppilaita ketä minnekin. Pernaan koulu jäi kuitenkin jokaisen mieleen. Koulu loi turvalliset puitteet meidän kasvaa ja saada oppia elämää varten. Saimme jokainen vahvan eteläpohjalaisen elämänasenteen.

Kun sitten omien lastemme aika tuli aloittaa koulunsa, oli alusta asti selvää, ilman epäilyksen häivää, missä haluamme heidän aloittavan ekaluokkansa.

Pernaan koulu on ollut tuki ja turva niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina. Koulu on ollut turvasatama sotien aikana.

Se piti ajatukset joka päiväisessä elämässä, kun sodan kauhut tulivat koteihin suruviesteissä. Se valoi uutta toivoa, kun ajat olivat vaikeat, kun ei tiedetty mitä seuraavana päivänä syötäisiin. Se loi uskoa huomiseen, että lukeminen ja laskeminen ovat avain parempaan tulevaisuuteen. Se antoi lapsille mahdollisuuden olla vielä 6 vuotta lapsia, ennen isoon kouluun siirtymistä.

Nyt Pernaan koulu, rakas perheenjäsen, on tullut koulutiensä päätökseen.
Hyvät opettajat ja koko koulun henkilökunta, olette yhdessä kautta vuosikymmenten, opettaneet, ohjanneet ja antaneet kaikkenne koko kylän lasten eteen.Olette yhdessä koulun kanssa olleet lyömätön tiimi – koko kylän sielu.

Maailma jatkaa kulkuaan, mutta yhä tänäkin päivänä Pernaan koulu kantaa itsensä ylväästi. Se jää kauniine muistoineen sydämeemme ikuisesti.

Lämmin kiitos Pernaan koulu ja koko henkilökunta!

Lohduksi isänsä menettäneelle

Pieneen rukoukseen ristin käteni
pyydän, että enkeli tulisi luoksesi
ja sinua lohduttaisi kertoen:

Isäsi on aina lähelläsi.

Muistelet,
kuinka jo lapsena tunsit isäsi tuoman turvan.

Hän on aina kulkenut rinnallasi,
välillä lähellä välillä kauempana ollen,
mutta aina olet tuntenut teitä yhdistävän vahvan siteen

Mikään ei ole sen tärkeämpää, sen suurempaa
kuin auttaa voipunutta isää jaksamaan.

Ei ole rakkautta, toista samanlaista sen hellempää,
mitä tulitte yhdessä jakamaan.

Monesti ei tarvittu lauseita, sanoja
olitte vain toisianne lähellä.

Katselit isäsi rakkaita kasvoja
olitte hiljaa, piditte kiinni kädestä.

Kaikki isäsi kanssa viettämäsi hetket
yhteiset sanat, yhteiset retket
saivat kultareunaiset kehykset.

Iltaisin kun uneen nukahdat,
toivon, että tästä ajatuksesta
ammennat voimaa itsellesi:
– Isäsi on aina lähelläsi.

Pyhäinpäivänä

Tämä runo on helmikuussa 2018 julkaisemastani Pieni Kyynel -surukirjasta:

Yhä vielä tänäänkin
epäusko kuolemastasi iski sieluuni.
Huulilleni päästin tavan takaa ”entä jos” kysymyksen.

Suru ja ikävä raastoivat syvältä,
en ole vieläkään tarpeeksi vahva niitä vastaan.

Illalla kävimme kirkkotilaisuudessa.
Omaisten rakkaus ja ikävä oli käsin kosketeltavissa.
Jokainen meistä oli rakkaansa menettänyt,
ja kotikirkosta lohtua hakemaan tullut.

Niin monia oli suru vuoden aikana koskettanut.
Jokainen odotti oman rakkaan nimeä.
Joku itki, toinen painoi päänsä, kolmas pyyhki silmiään.
Yhteinen suru toi kirkkoväen lähemmäksi toisiaan.

Kävimme haudalla, sytytimme kynttilät,
ja ihailimme niiden valoa.

Tyyni marraskuinen ilta hautausmaalla
sai miltei tuntemaan,
kuin mitään pahaa ei olisi tapahtunutkaan.
Silti tuo paikka kätkee suojiinsa oman rakkaan.

Vaikka vielä ei ole oma aikani, enkä pääse luoksesi,
käynti haudalla saa tuntemaan, että olen lähelläsi.

Hautausmaan hiljaisuus hoitaa ja rauhoittaa,
kaikessa lopullisuudessaan auttaa jaksamaan,
ja saa takaisin tulemaan yhä uudestaan ja uudestaan.

Sade

Tämä runo on helmikuussa 2018 julkaisemastani Pieni Kyynel -surukirjasta:

 

Tippa, ja pian tulee se toinenkin.

Havahdun sateen ropinaan
kesken surullisten ajatusten.

Sade tulee ilmoittamatta,
pisarat putoilevat pilvien lomasta.

Mistä on nuo pienet sadepisarat tehty,
maan päälle lähetetty.

Viattomat pisarat,
saavat nyt päälleen vihat,
koska vesi on jo täyttänyt monet pellot ja pihat.

Nuo samat vaatimattomat pisarat,
toisella puolella maailmaa
suuret kiitokset saavat,
kun kuivat pellot niistä kastuvat.

Taivaskin itkee yhä suruaan,
koska niin paljon mahtuu tuskaa maailmaan.

Silti emme tahdo kiireiltämme aina huomata,
miten paljon elämä tuo mukanaan myös kauneutta.

Sinun valokuvakansiosi

Ties kuinka monennen kerran
avaan tietokoneeltani
kansion nimeltään ”Kansio”.

Tuo nimi on neutraali,
joten se ei satuta, se ei koske.
Itseäni suojellakseni
kansion nimi on vain ”Kansio”
yksi monien muiden joukossa.

Näin siis vain huijaan itseäni,
jotta olisi helpompi
kestää raastava totuus.

Sinä et ole enää täällä, pikkuveljeni.

Olen kerännyt talteen yhteisiä
lapsuuden ja nuoruuden kuviamme.

Haluaisin niin sukeltaa ja jäädä
menneisyyden kuvien sekaan loppuiäkseni.
Aikaan ilman kyyneleitä ja surua.
Aikaan jolloin olimme vielä koko perhe yhdessä.

En tiedä, koska ikävä lakkaa ja kyyneleet kuivuvat.
En tiedä, koska pystyn katsomaan kuvia hymyillen.
Vielä ei ole sen aika.

Silti yhtä vahvasti, kun uskon,
että hyvä voittaa aina pahan,
että tämän päivän jälkeen tulee parempi huominen,
että tapaamme vielä toisemme,
tulee vielä aika, jolloin suru on kevyempi kantaa.

Mikä riittää

Jos oikein kovasti rakastaa, riittääkö se?
Jos oikein kovasti rukoilee, riittääkö se?
Jos oikein kovasti toivoo, onko se tarpeeksi?

Näitä kysymyksiä hoen itselleni,
mutten saa vastausta.

Pala kurkussani kasvaa ja kasvaa.
Silmät punottavat,
kyyneleet tulivat kuin varkain.

En tiedä miten päin olisin tai mitä tekisin.
Ympärillä aivan käsittämätön tyhjyys,
hiljaisuus, joka puristaa mut kasaan.

Haluaisin vain kääriytyä pehmeään peittoon,
laittaa silmät kiinni ja nukahtaa.
Haluaisin unohtaa kaikki surut ja murheet.

Kukaan meistä ei tiedä, mikä on tarpeeksi
tai mikä on riittävä määrä missäkin asiassa.

On vain jatkettava elämää
rakastaen, rukoillen ja toivoen
koko sydämellään.

Se riittää, se on tarpeeksi.

Yhä edelleen

Kuolemasi tuntuu edelleen epäreilulta,
vaikka tiedän, että meillä on kaikilla oma aikamme.

Sieluni on yhä osittain rikki.

Huomaan välillä tarrautuvani ”entä jos” -ajatuksiin
ahdistavan ja pimeän, yksinäisen hetken tuottamiin
olemattomiin oljenkorsiin.

Aika kulkee kuitenkin eteenpäin.

Miten kolme vuotta voi olla samalla niin lyhyt ja pitkä aika?
Se on lyhyt aika läheisensä menettäneelle,
mutta pitkä aika tulevaisuuttaan suunnittelevalle.

Tiedän, että haluat, että me läheisesi
jatkamme elämäämme,
elämme täydesti,
uskallamme kokeilla siipiämme,
pidämme huolta toinen toisistamme.

Haluaisin silti kuulla äänesi,
nähdä kasvosi ja halata hellästi.
Enkä koskaan, koskaan päästäisi irti.

Rakas pikkuveli, olet yhä edelleen niin rakas.

Surun seinät

 

Surun seinät putoavat alas kuin raskas esirippu.
Ne ympäröivät taas sisimpäni turtaan olotilaan.
Ne eivät ymmärrä lähteä.

Surun seinät estävät tunteet.
Olen kuin kuoriutumista odottava
hauras ja pieni perhonen
suojassa, turvassa – elämältä.

Olen altis toisten sanoille, kysymyksille
en kestä edes kenenkään katsetta,
saati että minulle puhutaan.

Surun seinät suojaavat
silloin kun olen haavoittuvaisin,
kun toivon olevani joku muu,
kun toivon eilisen palaavan,
kun vain elän turtana tämän päivän läpi.

Surun seinät jättävät minut hellästi,
silloin kun en tarvitse enää ympäröivää muuria,
silloin kun löydän avaimet jatkaa elämää,
kun olen taas vahvempi, valmis tuntemaan,
tuntemaan muutakin kuin tuskaa.

Ikävä, koska päästät musta irti?

Tulee vieläkin päiviä, että ajatus ei kulje kirkkaana,
ettei aina heti muista, ettet ole enää täällä.
Ei oikeasti, mutta en vaan halua muistaa.

Ikävä istahtaa vierelleni kuin varkain,
asettuu taloksi, kuin olisi tullut jäädäkseen.
En pääse sitä ahdistavaa tunnetta millään pakoon,
vaikka yrittäisin ajatella mitä.

Kyyneleet polttavat, tunnen itseni niin voimattomaksi,
en näe kyyneliltäni enää eteeni, eikä kukaan kuule,
kukaan muu ei voi auttaa, suru on itse surtava pois.

Ikävä pitää mua otteessaan,
putoan yhä syvemmälle ja syvemmälle.

Ikävä pysäyttää kaiken, eikä jätä jälkeensä mitään,
EI mitään muuta kuin äärettömän hiljaisuuden.

Haluaisin vain niin kovasti tietää, mitä oikeasti tarkoittaa,
kun suru muuttaa muotoaan tai löysää otettaan.

Onko se sitä, että pystyy hengittämään ja puhumaan sinusta, ilman itkua?
Onko se sitä, että katse ei enää ihan joka päivä hakeudu kuvaasi vai
onko se sitä, että ei tunne enää syyllisyyttä siitä, että tuntee itsensä välillä onnelliseksi, joka päiväisessä elämässä, ihan jostain pienestä asiasta.

Niin sen täytyy olla, vaikka en näe sinua, kuljet aina mukanani sydämessäni.