Sade

Tämä runo on helmikuussa 2018 julkaisemastani Pieni Kyynel -surukirjasta:

 

Tippa, ja pian tulee se toinenkin.

Havahdun sateen ropinaan
kesken surullisten ajatusten.

Sade tulee ilmoittamatta,
pisarat putoilevat pilvien lomasta.

Mistä on nuo pienet sadepisarat tehty,
maan päälle lähetetty.

Viattomat pisarat,
saavat nyt päälleen vihat,
koska vesi on jo täyttänyt monet pellot ja pihat.

Nuo samat vaatimattomat pisarat,
toisella puolella maailmaa
suuret kiitokset saavat,
kun kuivat pellot niistä kastuvat.

Taivaskin itkee yhä suruaan,
koska niin paljon mahtuu tuskaa maailmaan.

Silti emme tahdo kiireiltämme aina huomata,
miten paljon elämä tuo mukanaan myös kauneutta.

Mainokset

Sinun valokuvakansiosi

Ties kuinka monennen kerran
avaan tietokoneeltani
kansion nimeltään ”Kansio”.

Tuo nimi on neutraali,
joten se ei satuta, se ei koske.
Itseäni suojellakseni
kansion nimi on vain ”Kansio”
yksi monien muiden joukossa.

Näin siis vain huijaan itseäni,
jotta olisi helpompi
kestää raastava totuus.

Sinä et ole enää täällä, pikkuveljeni.

Olen kerännyt talteen yhteisiä
lapsuuden ja nuoruuden kuviamme.

Haluaisin niin sukeltaa ja jäädä
menneisyyden kuvien sekaan loppuiäkseni.
Aikaan ilman kyyneleitä ja surua.
Aikaan jolloin olimme vielä koko perhe yhdessä.

En tiedä, koska ikävä lakkaa ja kyyneleet kuivuvat.
En tiedä, koska pystyn katsomaan kuvia hymyillen.
Vielä ei ole sen aika.

Silti yhtä vahvasti, kun uskon,
että hyvä voittaa aina pahan,
että tämän päivän jälkeen tulee parempi huominen,
että tapaamme vielä toisemme,
tulee vielä aika, jolloin suru on kevyempi kantaa.

Mikä riittää

Jos oikein kovasti rakastaa, riittääkö se?
Jos oikein kovasti rukoilee, riittääkö se?
Jos oikein kovasti toivoo, onko se tarpeeksi?

Näitä kysymyksiä hoen itselleni,
mutten saa vastausta.

Pala kurkussani kasvaa ja kasvaa.
Silmät punottavat,
kyyneleet tulivat kuin varkain.

En tiedä miten päin olisin tai mitä tekisin.
Ympärillä aivan käsittämätön tyhjyys,
hiljaisuus, joka puristaa mut kasaan.

Haluaisin vain kääriytyä pehmeään peittoon,
laittaa silmät kiinni ja nukahtaa.
Haluaisin unohtaa kaikki surut ja murheet.

Kukaan meistä ei tiedä, mikä on tarpeeksi
tai mikä on riittävä määrä missäkin asiassa.

On vain jatkettava elämää
rakastaen, rukoillen ja toivoen
koko sydämellään.

Se riittää, se on tarpeeksi.

Yhä edelleen

Kuolemasi tuntuu edelleen epäreilulta,
vaikka tiedän, että meillä on kaikilla oma aikamme.

Sieluni on yhä osittain rikki.

Huomaan välillä tarrautuvani ”entä jos” -ajatuksiin
ahdistavan ja pimeän, yksinäisen hetken tuottamiin
olemattomiin oljenkorsiin.

Aika kulkee kuitenkin eteenpäin.

Miten kolme vuotta voi olla samalla niin lyhyt ja pitkä aika?
Se on lyhyt aika läheisensä menettäneelle,
mutta pitkä aika tulevaisuuttaan suunnittelevalle.

Tiedän, että haluat, että me läheisesi
jatkamme elämäämme,
elämme täydesti,
uskallamme kokeilla siipiämme,
pidämme huolta toinen toisistamme.

Haluaisin silti kuulla äänesi,
nähdä kasvosi ja halata hellästi.
Enkä koskaan, koskaan päästäisi irti.

Rakas pikkuveli, olet yhä edelleen niin rakas.

Surun seinät

 

Surun seinät putoavat alas kuin raskas esirippu.
Ne ympäröivät taas sisimpäni turtaan olotilaan.
Ne eivät ymmärrä lähteä.

Surun seinät estävät tunteet.
Olen kuin kuoriutumista odottava
hauras ja pieni perhonen
suojassa, turvassa – elämältä.

Olen altis toisten sanoille, kysymyksille
en kestä edes kenenkään katsetta,
saati että minulle puhutaan.

Surun seinät suojaavat
silloin kun olen haavoittuvaisin,
kun toivon olevani joku muu,
kun toivon eilisen palaavan,
kun vain elän turtana tämän päivän läpi.

Surun seinät jättävät minut hellästi,
silloin kun en tarvitse enää ympäröivää muuria,
silloin kun löydän avaimet jatkaa elämää,
kun olen taas vahvempi, valmis tuntemaan,
tuntemaan muutakin kuin tuskaa.

Ikävä, koska päästät musta irti?

Tulee vieläkin päiviä, että ajatus ei kulje kirkkaana,
ettei aina heti muista, ettet ole enää täällä.
Ei oikeasti, mutta en vaan halua muistaa.

Ikävä istahtaa vierelleni kuin varkain,
asettuu taloksi, kuin olisi tullut jäädäkseen.
En pääse sitä ahdistavaa tunnetta millään pakoon,
vaikka yrittäisin ajatella mitä.

Kyyneleet polttavat, tunnen itseni niin voimattomaksi,
en näe kyyneliltäni enää eteeni, eikä kukaan kuule,
kukaan muu ei voi auttaa, suru on itse surtava pois.

Ikävä pitää mua otteessaan,
putoan yhä syvemmälle ja syvemmälle.

Ikävä pysäyttää kaiken, eikä jätä jälkeensä mitään,
EI mitään muuta kuin äärettömän hiljaisuuden.

Haluaisin vain niin kovasti tietää, mitä oikeasti tarkoittaa,
kun suru muuttaa muotoaan tai löysää otettaan.

Onko se sitä, että pystyy hengittämään ja puhumaan sinusta, ilman itkua?
Onko se sitä, että katse ei enää ihan joka päivä hakeudu kuvaasi vai
onko se sitä, että ei tunne enää syyllisyyttä siitä, että tuntee itsensä välillä onnelliseksi, joka päiväisessä elämässä, ihan jostain pienestä asiasta.

Niin sen täytyy olla, vaikka en näe sinua, kuljet aina mukanani sydämessäni.

Uneton yö

Unettomuus ahdistaa, suututtaa ja alistaa.
Se saa mut niin sanomattoman sokean raivon partaalle, etten enää tunnista itseäni.

Haluaisin vain LYÖDÄ, POTKIA, SATUTTAA, HUUTAA ja HUUTAA väsymykseni keskellä, jos vaan jaksaisin.

Patja ok, lukuisat tyynyt ok, peitto ok
En käsitä, mihin uni katoaa ja piiloutuu, mutta tämä kuurupiilo ei kiinnosta.

Silmät, aistit, koko olemus valmiina, tulisitko nyt?

Työpaikkakiusaajan armoilla

Herään ja avaan silmät raskaat, itkusta punaiset luomet
”Selviytyjän” rooliasu päälle, lapset päiväkotiin
Miten ihmeessä jaksan taas tämän päivän?

Ihan sama,
onko tukka kammattu, kunhan on jotenkin
onko paita silitetty, kunhan on jotain päällä
onko kesä vai talvi, olen turta, en edes huomaa.

Nousen viimeiset portaat työpaikalle,
sydän alkaa hakata, kädet hiota.
Kiusaajani, ilkeä ilme kasvoillaan, valmis hyökkäämään,
satuttamaan sanoillaan,
minut jätettiin hänen armoilleen, ihan yksin.

Reilun vuoden ajan kuljin kaiken kauniin ohi,
kuin pimeässä sumussa, mustassa sateessa
toivon ja elämänhalun mielestäni suljin.
Nuo ahdistavat painajaiset, alkava vatsahaava,
migreenin sahalaitakuviot, itkut, ahdistus, paha mieli, toivottomuus.

* * * * * *

Sain tarvitsemaani rohkeutta mieheltäni (kuvassa)
kuinka monesti hän on nostanut mut polviltani,
kuinka monesti hän on pyyhkinyt kyyneleeni,
kuinka paljon häntä rakastan.

Sanoin siis itseni irti ja voi Luoja kuinka itkin.
Itkin kaikki pahat sanat, ilkeydet, ahdistukset
Se tunne, kun kävelin vapaana vankilastani, jonka piti olla unelmatyöpaikkani
se tunne, oli sanoinkuvaamaton, olin vihdoin vapaa jatkamaan elämää,
aloin tuntea eri tunteita, miltä tuntuu nauraa, aloin muistaa, miltä sade tuntuu kasvoilla.

Tulin töistä kotiin, hengitin syvään kodin henkeä,
eteisen peilistä mua katsoi erilainen ihminen,
tästä päivästä alkaa pitkä paraneminen,
tästä päivästä alkaen tunnen taas olevani ihminen.

* * *

Kommentti lisätty 7.11.2018:
Aihe on yhä ajankohtainen, mutta runo kertoo ajasta, jolloin olin vielä nuori äiti. t. Satu

Lähelläsi

Eräs runo helmikuussa 2018 julkaisemastani Pieni Kyynel -surukirjasta

*****

Yhä vakaammin yhä korkeammalle
lentokone saa ilmaa siipiensä alle,
nousten taivaalle, pilviverhon keskelle.

Katselen lumoutuneena valkeaa,
seitin ohutta kauneutta,
hengittämättä ja hiljaa.

Unohdan omat huoleni,
kipuni ja ahdistavat ajatukseni.

Istun hievahtamatta ja tunnen
kuinka saan uutta voimaa.
Miten tuo näky voikaan
niin mielen rauhoittaa.

Pilviverhon päällä,
puhtaan valkoisen
usvan keskellä istun ikkunapaikalla.
Sisimpäni täyttyy
ihmeellisellä rauhalla.

Tätä voimakasta tunnetta ei voi selittää,
vain läheisensä menettänyt voi sen ymmärtää.
Tunnen olevani hänen lähellään.

Toinen toistaan kauniimpi pilvi
tulee esiin usvasta.
Nautin tästä hetkestä, tunteesta,
käsin kosketeltavasta sielunrauhasta.

Suruikkuna

Ikävä ottaa välillä vallan ihan jokaisella,
mutta sen läpi on elettävä.

Toivon sydämestäni, että voisin auttaa sinua
ja ehkä juuri tämä runo antaa sanat omaan,
vielä sanoittamattomaan suruusi ja olosi helpottuu.

Ei vastausta, vaikka kuinka huudan.

Huudan yhä kovemmin ja kovemmin,
mutta vieläkään en saa vastausta,
kunnes huomaan huutaneeni sisälläni, sielussani.

Tunnen, että ikävä näkyy edelleen kauas.
Se on kirjoitettu kasvoilleni, tatuoitu ihooni,
poltettu iäksi syvälle sieluuni.

Se kuuluu äänestäni, naurustani,
paistaa läpi koko olemuksestani.

Kukaan ei voi muuttaa aikaa,
kukaan ei voi kääntää kelloa taaksepäin.

Miksi yhä huudan, yhä kovemmin,
rummutan suljettua suruikkunaa sisälläni,
mutta minne sitte pääsisin, minne sitten menisin?
Jonnekin missä ei ole sanoja tuska, ikävä, suru.

Itken itseni väsyksiin asti, kunnes vihdoin nukahdan.
Vaivun ihanaan, untuvaiseen lämpimään tilaan,
tilaan jossa ei ole surua, ei kipua ei huolia.

Makaan hiljaa, syvään henkäisten, samalla peläten,
että kaikki alkaa uudestaan.

Kuivuneet kyynelten jäljet jäivät poskilleni,
mutta olen valmis kohtaamaan uuden aamun.

Tiedän, että sinulla pieni rakkaani, on kaikki hyvin.

Tuo ajatus mielessäni, jaksan eteenpäin ja huomaan,
että aurinko paistaa taas pilvien takaa.

On ihana asia saada aloittaa uusi päivä, uusin voimin.