Uneton yö

Unettomuus ahdistaa, suututtaa ja alistaa.
Se saa mut niin sanomattoman sokean raivon partaalle, etten enää tunnista itseäni.

Haluaisin vain LYÖDÄ, POTKIA, SATUTTAA, HUUTAA ja HUUTAA väsymykseni keskellä, jos vaan jaksaisin.

Patja ok, lukuisat tyynyt ok, peitto ok
En käsitä, mihin uni katoaa ja piiloutuu, mutta tämä kuurupiilo ei kiinnosta.

Silmät, aistit, koko olemus valmiina, tulisitko nyt?

Työpaikkakiusaajan armoilla

Herään ja avaan silmät raskaat, itkusta punaiset luomet
”Selviytyjän” rooliasu päälle, lapset päiväkotiin
Miten ihmeessä jaksan taas tämän päivän?

Ihan sama,
onko tukka kammattu, kunhan on jotenkin
onko paita silitetty, kunhan on jotain päällä
onko kesä vai talvi, olen turta, en edes huomaa.

Nousen viimeiset portaat työpaikalle,
sydän alkaa hakata, kädet hiota.
Kiusaajani, ilkeä ilme kasvoillaan, valmis hyökkäämään,
satuttamaan sanoillaan,
minut jätettiin hänen armoilleen, ihan yksin.

Reilun vuoden ajan kuljin kaiken kauniin ohi,
kuin pimeässä sumussa, mustassa sateessa
toivon ja elämänhalun mielestäni suljin.
Nuo ahdistavat painajaiset, alkava vatsahaava,
migreenin sahalaitakuviot, itkut, ahdistus, paha mieli, toivottomuus.

* * * * * *

Sain tarvitsemaani rohkeutta mieheltäni (kuvassa)
kuinka monesti hän on nostanut mut polviltani,
kuinka monesti hän on pyyhkinyt kyyneleeni,
kuinka paljon häntä rakastan.

Sanoin siis itseni irti ja voi Luoja kuinka itkin.
Itkin kaikki pahat sanat, ilkeydet, ahdistukset
Se tunne, kun kävelin vapaana vankilastani, jonka piti olla unelmatyöpaikkani
se tunne, oli sanoinkuvaamaton, olin vihdoin vapaa jatkamaan elämää,
aloin tuntea eri tunteita, miltä tuntuu nauraa, aloin muistaa, miltä sade tuntuu kasvoilla.

Tulin töistä kotiin, hengitin syvään kodin henkeä,
eteisen peilistä mua katsoi erilainen ihminen,
tästä päivästä alkaa pitkä paraneminen,
tästä päivästä alkaen tunnen taas olevani ihminen.

* * *

Kommentti lisätty 7.11.2018:
Aihe on yhä ajankohtainen, mutta runo kertoo ajasta, jolloin olin vielä nuori äiti. t. Satu

Lähelläsi

Eräs runo helmikuussa 2018 julkaisemastani Pieni Kyynel -surukirjasta

*****

Yhä vakaammin yhä korkeammalle
lentokone saa ilmaa siipiensä alle,
nousten taivaalle, pilviverhon keskelle.

Katselen lumoutuneena valkeaa,
seitin ohutta kauneutta,
hengittämättä ja hiljaa.

Unohdan omat huoleni,
kipuni ja ahdistavat ajatukseni.

Istun hievahtamatta ja tunnen
kuinka saan uutta voimaa.
Miten tuo näky voikaan
niin mielen rauhoittaa.

Pilviverhon päällä,
puhtaan valkoisen
usvan keskellä istun ikkunapaikalla.
Sisimpäni täyttyy
ihmeellisellä rauhalla.

Tätä voimakasta tunnetta ei voi selittää,
vain läheisensä menettänyt voi sen ymmärtää.
Tunnen olevani hänen lähellään.

Toinen toistaan kauniimpi pilvi
tulee esiin usvasta.
Nautin tästä hetkestä, tunteesta,
käsin kosketeltavasta sielunrauhasta.

Suruikkuna

Ikävä ottaa välillä vallan ihan jokaisella,
mutta sen läpi on elettävä.

Toivon sydämestäni, että voisin auttaa sinua
ja ehkä juuri tämä runo antaa sanat omaan,
vielä sanoittamattomaan suruusi ja olosi helpottuu.

Ei vastausta, vaikka kuinka huudan.

Huudan yhä kovemmin ja kovemmin,
mutta vieläkään en saa vastausta,
kunnes huomaan huutaneeni sisälläni, sielussani.

Tunnen, että ikävä näkyy edelleen kauas.
Se on kirjoitettu kasvoilleni, tatuoitu ihooni,
poltettu iäksi syvälle sieluuni.

Se kuuluu äänestäni, naurustani,
paistaa läpi koko olemuksestani.

Kukaan ei voi muuttaa aikaa,
kukaan ei voi kääntää kelloa taaksepäin.

Miksi yhä huudan, yhä kovemmin,
rummutan suljettua suruikkunaa sisälläni,
mutta minne sitte pääsisin, minne sitten menisin?
Jonnekin missä ei ole sanoja tuska, ikävä, suru.

Itken itseni väsyksiin asti, kunnes vihdoin nukahdan.
Vaivun ihanaan, untuvaiseen lämpimään tilaan,
tilaan jossa ei ole surua, ei kipua ei huolia.

Makaan hiljaa, syvään henkäisten, samalla peläten,
että kaikki alkaa uudestaan.

Kuivuneet kyynelten jäljet jäivät poskilleni,
mutta olen valmis kohtaamaan uuden aamun.

Tiedän, että sinulla pieni rakkaani, on kaikki hyvin.

Tuo ajatus mielessäni, jaksan eteenpäin ja huomaan,
että aurinko paistaa taas pilvien takaa.

On ihana asia saada aloittaa uusi päivä, uusin voimin.

Pieni kyynel

Tämä runo on helmikuussa 2018 julkaisemastani saman nimisestä surukirjasta:

Pieni kyynel poskelleni tipahti
ja kovasti sitä itsekin säikähti.

”Kavereita tarvitsen mukaan,
yksin ei halua olla kukaan.”

Niin tulivat kaveriksi muutkin innoissaan,
poskeani pitkin vuolaasti laskettelemaan.

Saivat toisistaan sisäistä voimaa
jolla hallitsivat surua roimaa.

Kyyneleitä tuli monenmoisia
isoja, pieniä, kaikenkokoisia.

Kyynelten tuloa ei tarvitse estää.
Ne auttavat, on helpompi surua kestää.

Kyynel kaikessa pienuudessaan,
kantaa valtavaa voimaa mukanaan,
juostuaan ensin valtoimenaan,
kuivuu posken pehmeään nukkaan.

Huomaan, on oloni seesteinen.

Olen kuin uusi ihminen,
edessä parempi huominen.

Isälle ja paapalle

Vasta eilen olimme lähelläsi,
halusimme hengittää puolestasi.
Seurasimme katsettasi,
halusimme olla ikuisesti luonasi.

Vaikka on kuinka paljon rakkautta,
se ei estä elämän rajallisuutta.
Itkemme nyt surusta,
mutta saimme monta rakasta muistoa sinusta.

Opetit lapsillesi totuuksia elämän suurimmista arvoista,
kodin ja perheen merkityksestä sekä lähimmäisten auttamisesta.

Olit kotejamme rakentamassa, lapsia kaitsemassa,
väsymättä aina apuasi tarjoamassa.

Nautit arjen pienistä ja tavallisista asioista,
nikkaroinnista, kotona mumman kans olosta,
pidit huolta meistä kaikista.

19 lastenlastasi jäävät kaipaamaan rakasta paappaa,
joka kertoi jännittäviä juttuja entisajoista,
piti lähellään sylissä ja nautti pienistä jekuista.

Kiitos isä ja paappa rakas,
kaikista yhteisistä hetkistä, läsnäolosta,
turvallisuuden tunteesta, rajoista ja rakkaudesta,
vahvasta oman elämän pohjasta.

Suru vie meidät läheisesi mukanaan,
koska emme vähään aikaan nyt tapaakaan.
Silti tiedämme uuden kotisi,
olet huomassa oman suojelusenkelisi.

Mitä on ikävä?

Se on tuttu tuoksu,
joka sävähtää nuolen lailla läpi
koko mielesi, koko kehosi.

Se on maku,
joka kattaa eteesi
kaiken rakkaan, tutun ja kaivatun.

Se on ääni,
joka ennen merkitsi paljon,
joka pysähdytti koko olemuksesi.

Se on tunne,
joka salpaa hengityksen,
kyseenalaistaa olemassaolosi.

Se on rakkaus,
joka ei koskaan himmene.

Se on tunne,
joka saa sinut polvilleen.

Se ei muuta muotoaan,
se ei koskaan haalistu,
se elää sinussa, kanssasi.

On taas niin kova ikävä,
etten edes tiedä miten päin olisin,
miten jaksan huomiseen,
yhä itken, tunnen, rakastan.

Lähetin taivaaseen halauksen,
mukaan pakkasin kaiken
kaipauksen ja rakkauden.

Puhut minulle yhä

Puhut minulle yhä jokaisessa kukassa,
niissä vähempiarvoisissakin, jotka pientareilla kasvavat.

Puhut minulle yhä joka ilta taivaalla,
kun koko taivaankansi loistaa
eri väreissä ja salpaa hengitykseni.

Puhut minulle yhä joka aamuyö,
kun uni lähtee luotani ja kohtaan uuden päivän.

Puhut minulle yhä ystävieni kautta,
jotka tekevät joka päivästä paremman.

Puhut minulle yhä – olet lähelläni.