Moi mumma

Kun tulet ovensuuhun ja sanot ”Moi, mumma”
nostat kädet ylös minua kohti,
en tiedä mitään mikä
toisi ihanamman tunteen sydämeen.

Kun ujutat kätesi käteeni,
hymyilet, ja sanot ”Mumma, tonne”
olen niin kiitollinen, että saan olla lähelläsi.
Sydämeni täyttyy rakkaudella.

Kun luemme kirjoja yhdessä,
sanot ja opit uusia sanoja,
tunnen itseni ylpeäksi
saadessani seurata oppimistasi,
olla mummasi.

Kun kipuat syliini,
kiedot käsivartesi kaulalleni,
puristat lujaa kädet yhteen,
olen maailman onnellisin,
enkä haluaisi tuon hetken loppuvan.

Kun sanot ”Mumma, pallo”
ja otat sormestani kiinni,
unohdan, murheet, kivut, kaiken muun
koska silloin on se tärkeä, ohikiitävä hetki,
jolloin haluat minut vierellesi.
Haluan nauttia tuosta ihanasta tunteesta
täysillä ja kokonaan.

Kun sitten lähdet kotiisi,
juokset syliin, halaat ja annat pusun,
alan jo laskea tunteja,
kunnes taas näemme toisemme.

On kuin aika olisi pysähtynyt,
mutta vanhan seinäkellon tuttu ja rakas lyönti
tuo rytmiä ajatuksiin, lupauksen tulevasta.

Kiitos rakas, että olet olemassa.
Talletan käyntisi syvälle sydämeen.
Näemme pian uudestaan.

* * *

Lähetän joka ilta rukouksen,
että suojelusenkelisi varjelisi askeleesi,
turvaisi lapsuutesi, olisi aina rinnallasi.

Autiotalon pihamaalla

Pienen pieni lääkepullo pilkistää
vanhan talon ikkunalaudalla.
Pullo on likainen ja tyhjää täynnä.
Silti se tuntuu aarteelta tässä ja nyt.

Katseeni kiertää ja pysähtyy sitten
auringonsäteen paljastamaan,
rikkinäiseen kuusenkoristeeseen,
joka niin ikään makoilee toimettomana lattialla.

Otan molemmat aarteet mukaani.
Kävelen ympäri autiotalon pihamaata.
Sommittelen näitä kahta milloin mihinkin.
Annan niille tarkoituksen olla vielä kerran
tarpeellisia, tärkeitä ja kauniita.

Kuinka paljon iloa nämä kaksi,
jo parhaat päivänsä nähneet tavarat
antavatkaan tähän uuteen päivään.

Ne kantavat, ne piristävät,
näen niiden kauneuden ja olen iloinen,
että tiemme kohtasivat.

Lasken aarteeni hellästi autiotalon
ikkunalaudalle ja kiitän niitä mielessäni.

Kävelen hitaasti takaisin kotiin
ja hymy nousee kasvoilleni.
Olen onnellinen.

Kiitos, että teitte aamustani elämisen arvoisen.

Odotanko vielä

Päivästä päivään odotan. Mutta mitä?

Odotanko, että kehoni liikkuu paremmin,
odotanko, että ehkä tästä vielä paranen
odotanko vielä sitä täydellistä säätöä.

En tiedä, mutta yhä vaan odotan.
Tulee aamu, päivä ja ilta.
Tuntuu, että toisten elämä jatkuu,
mutta minä yhä poljen paikoillani ja vain odotan.

Epäilys, kuin iso musta pilvi,
kaihertaa sisälläni yhä syvemmälle ja syvemmälle.
Se täyttää mieleni, maailmani.
Se istahtaa olkapäälleni.
Jospa odotankin vielä, jospa kaikki muuttuu – huomenna.

Olen odottanut päivää, jolloin alan taas elää.
Olen odottanut tarpeeksi. Olen itkenyt tarpeeksi.
Olen väsynyt nykyiseen olotilaan. Olen valmis muutokseen.
On tullut se hetki, jolloin sanon itselleni:
”Nyt riittää! ei enää itsesääliä, pelkoa tulevasta, ei enää odottamista.”

Nyt on tullut aika hyväksyä itsensä, nykyinen olotila.
Hyvissä voimissa juosten, hitaalla hetkellä töpötellen.
Ehkä olo vielä paranee ehkä jää nykyiselleen.
Toivosta en silti luovu koskaan.
En enää odottele sitä ”parempaa aikaa”,
koska se aika tärveltyy odottamiseen.

Tulkoon mitä vaan, olen valmis vastaanottamaan kaiken.
Elämä on tässä ja tällainen.
Otan kaiken vastaan vähän kerrallaan.

Kanttarellijaharis

Ollahan käyty ny äiteen kans monta kertaa jahtaamas kanttarellia mettäs.

Käytäntö ja suunnitelma on aina sama eli auto salaa parkkihin ja sitte linkaasemma mettähän. Jaa mitä varten? No sitä varten, nottei meirän apajapaikat vaa tuu suuren väen tiatoosuutehen. Kanttarellit on nii harvas, notta niiren löytäminen on tyälästä.

Tarvikkehet on kans aina samat elikkäs kävelysauva, ötökkämyrkky, isoo pajukori ja tiätysti kännykkä. Kaveri täs nauroo yks päivä, ku kerroon mun isoosta korista. No, ajatelkaa ny ittekki jos tuloo isoo esiintymä siäniä vastahan, eikä olisi paikkaa mihikä niitä kerääs. Raisteloo pelekkä ajatuskin.

No, mulla on siis kävelysauva oikias käres ja se on kyllä monta kertaa pelastanu mun ns. isooon-aristokraatti-nenäni uppoamasta sammaleesehen. Oon ollu menontiällä useen ja käret on heilunu ku heinämiähellä ja oon menny ketohon närehien juurelle monta kertaa. Soon kumma, ku keskellä mettääki pitää yrittää ponkaasta muina naisina heti pystyhyn ja vilakaasta sivuullensa notta näkikö kukaa. Tuskin se mun räpikööminen mitää huamiota herättää mettän eläämiskään. Oon välis kyllä ajatellu, notta mitä jos tuloo susi tai karhu meitä vastahan. No, sitte ajattelin ku asiaa oikeen tuumasin, notta tuskin niiren ny niin näläkä on, notta pitääs kahta kuivaa ja sitkiää mummaa ruveta ensi töiksensä maiskuttamahan. On siälä varmahan ny tuarehempaakin syämistä. Sen ajatuksen turvin, ettiin taas siäniä.

Mun kävelykeppi on siitä kätevä, notta siinä on heijastinnauhaa kiaputettuna vartehen, koska käyn sauvakävelemäs iltapimiäs talavella. Soon hyvä, jos satuthan äiteen kans eksymähän, nii meirät löytää pimiästä mettästä taskulampun varas. Heh, eikö ookkin viksu ajatus.

No sitte tua hyttyysmyrkky, siitä ei oo kyllä mihinkää, mutta oon kurispäältä tupsahuttanu sitä itteheni. Soon kuulkaa sillä lailla, notta hirvikärpääsiä ei nii vaa estetäkkää kiipimästä kimppuhun ja lippiksen alle. Eikä ne rumaaset eres oikaase koipiansa vaikka puristat niitä kuinka lujaa. Ehei, ne vaa heilutteloo jalakojansa kahta kovemmin. Moon silti sitä miältä, notta ne ei pääse mun ja kanttarellien välihin. Kotia tultua riisun vaattehet ja tapan ne kaikki, ennenku rupian siivoamahan siäniä.

Yhtä asiaa en oo niin äiteellekään mainostanu kauhasti, mutta mullei oo suuntavaistoa, ei sitte palaakaan. Mun ei tartte ku kiärtää kivi mettäs, niin en enää tiärä mistä päin oon siihen tullu. Kanttarellit on kuitenki nii makoosia löytöjä, että viälä tähän asti ainakin oomma osannu mettästä autolle. Niin ja jos toren sanon, niin on isäntä pyytäny poijan laittamhan mulle maastokartan kännykkähä, jos oikee isoo hätä tuloo. Siinon vaan yks juttu. Me nimittäin saimma miähenkin kans monta riitaa aikaaseksi, kun en tajunnu mikä markkeeraa meirän autoa navigaattoris. Vasta usiemman ohimennehen risteyksen jäläkehen Pauli kysyy notta: ”Kai sä ny akka tiärät, notta tua liikkuva kolomio tarkoottaa meirän autoa?!” johonka minä vastasin huulet väristen, notta ”No, johan ny toki mä tiärän!”

P.S. Tämän päivän reisusta ei oo kerrottavaa jäläkipolovillen, kanttarellia ei herunu. Äiti sai tapansa mukahan pualukoota sankoohinsa, mutta minen saanu eres yhtä kantarellia.

Eräänä syysaamuna

Hymy hiipii huulilleni heti aamusta,
kun pieni auringonsäde herättää minut valollaan
ja toivottaa hyvää huomenta.
On ihana saada herätä kauniiseen aamuun.
Otan kamerani ja lähden ulos.

Kurkipari kutsuu toisiaan metsikön takana.
Niiden kuulaan kirkkaat äänet halkovat ilmaa
ja kaikuvat metsän laidalta läpi aamukasteisen pellon
herättäen koko lakeuden viimeisetkin uniset.

Tunnen kasvoillani syysaamun viileän raikkaan tervehdyksen.
Kylmän värähdys käy lävitseni, mutta on onni saada olla tässä juuri nyt.

Kävelen eteenpäin pitkin märkää ruohikkoa
ja kenkieni jäljistä jää taakseni pieni polku.
Kuin pieni lapsi mutkittelen onnellisena
ja pysähdyn kyykistyen kuvaamaan siellä täällä.

Katseeni kiinnittyy kasteen peittämään hämähäkin seittiin.
Pieni hämähäkki on tullut piilostaan kokemaan verkkojaan.
Taitavasti se liikkuu liukkaalla seitillä.
Huomatessaan ettei ole yksin hämähäkki kirmaa
taitavasti kaltevalta seitiltään turvaan lehden alle.

Tiellä kulkee leikkuupuimuriarmeija kärryineen ja traktoreineen.
Kesä on mennyt ja syksy ottanut jo hyvän otteen luonnosta.
Ilma on täynnä ihania, makeita tuoksuja.
On onni saada elää tämä hetki.

Yksin

Huudat, mutta kukaan ei kuule.
Itket, mutta kukaan ei lohduta.
Suret, mutta et voi jakaa suruasi.
Ahdistut, mutta kukaan ei ymmärrä.
Epäonnistut, mutta kukaan ei tsemppaa.
Kaadut, mutta kukaan ei ota kädestäsi kiinni.
Odotat, mutta ovikello ei soi.
Olet kertakaikkisen yksin.

Pian tulee pimeää, ahdistuksesi vain syvenee
et voi jakaa pelkojasi pimeästä,
tulevasta päivästä, huomisen huolista.

Kuka silloin auttaa, kuka silloin kantaa sinua?

Hengitä syvään,
kokoa kaikki viimeisetkin voimanrippeesi
ja aloita taistelu takaisin elämään.

Aivan varmasti on joku jossain,
joka voi auttaa sinua ja ymmärtää hätäsi.

Käy mielessäsi lävitse kaikki ihmiset,
joita olet kohdannut elämäntielläsi.

Nyt ei ole enää aikaa odottaa,
josko joku tulisi, auttaisi ja
kantaisi yli kaiken pahan.

Nyt on aika ottaa yhteyttä,
unohtaa kaikki vanhat erimielisyydet,
tavoittaa unohdetut, mutta entiset läheiset.

Pyytää apua, antaa anteeksi ja pyytää anteeksi,
koska ei ole mitään hävittävää vaan voitettavaa.

Ehkä saat avun korjaamalla entiset haavat.
Ehkä olet halunnut olla yksin, muttet enää.

Niin tai näin, ei ole väliä missä muodossa,
kenen toimesta tai millä tavalla saat apua.

Vain sillä on merkitystä,
että pystyt taas hengittämään,
tuntemaan nukkumaan valmistautuvan syksyn tuoksut,
näkemään kaiken kauniin ympärilläsi,
uskomaan sen, että sinunkin elämälläsi on yhä tarkoitus
ja että olet tärkeä ihminen.

Jaksathan vielä vähän aikaa, apua on tulossa.

Kesälomalla Kolilla

Vettä tuli ku Esteristä, kun lähärimmä. Miäs toteskin notta ”Justihin niin, vettähän sitä tuloo, niinku tavallista, ku meirän väki lähtöö lomille”. Väki oli silti iloosella miälellä ja ajoomma sateesta hualimatta kohti Kolia ja mökkiä. Ekana aamuna latasin mokkamaasterin. Sekosin vissihin laskuus ja latasin sinne ruuttahan oikee hervottoman määrän kaffinpööniä. Nuarisolla oli jokaasella aivan tukat pystys ja silimät killitti ymmyrkääsinä kaffin jäläkehen, mutta ainaki ne heräs. Ajattelin vaan ittekseni, notta näinköhän ne keittäävät itte seuraavat aamukaffit.

Akka- ja Ukko-Koli on sellaasia vähä isoompia mäkiä tai siis vaarooksi niitä sanotahan. Sellaasia ei oo täälä lakeuksilla yhtäkää. Onneksi otin kävelysauvat mukahani. Mun piti tasamaalla kasvanehena ja parkinsonia sairastavana opetella uus kävelytyyli. Piti nostella jalakoja ylähä eikä lintustaa vaa menemhän maata pitkin. Jösses, ku pulssiki nousi enkä pystyny ku puuskuttamahan ylähä noustes. Komeeta kallioota nousi ylähän molemmin pualin kävelypolokua. Sain kaahittua muiren mukana sinne vaaran huipulle. Mikkä näkymät siältä olikaa. Mua aivan huippas, kun heitin irti sauvoosta, notta sain otettua valokuvia.

Mentihin seuraavaksi Pirunkirkkohon, joka oli sellaanen z-kirijaamen muatoonen luala, johonka pääsöö kapiaa ja pimiää käytävää pitkin. Se oli mun tämän reissun ensimmäänen ittensä voittamisen paikka, koska mulla on sekä pimiän että ahtahan paikan kammo. Likka näytti puhelimensa taskulampulla mulle tiätä. Välis likka veti kärestä ja miäs tuuppas mua takapualesta, niin pääsin ku pääsinki lualan perälle. Käytihin kans Eva Ryynäsen ateljees, kotitaloos ja kirkos Paateris sekä elämyspiha Pikku-Kilis.

Yks päivä vuakrattihin kaks sähköavusteesta ”fat bikea” vai-mitä-lie-olivakkaa. Ensiksi tenavat kävivät parin tunnin lenkillä. No sitte poika tuli hihkumhan mökin ovelle, notta ”Äitee, tuu sinäkin isän kans kokeelemahan näitä pyäriä.” Muhun iski suarastansa pakokauhu, kun kuulin itteni sanovan että ”Jos mä ny sitte vähä vaikka”. Poika seliitti mulle tarkasti ja selekiästi joka nippelin ja vintan mitä siinä pyäräs oli, mutta vaikka se kaikki infotuluva leijuu lujaa mun ylimmärrykseni ylitte eiku siihen mökkitiälle sitte polokemhan. Käret täräji, jalaat täräji, mutta mä pääsin ku pääsinki ajamhan sillä pyärällä. Lähärethin sitte isännän kans kaharen piänelle lenkille. Minen muistanu, kummasta oikian kären sormesta sai isoompia ja piänempiä vaihteeta keskisormesta vai peukusta ja siitähän seuras se, notta ensimmääses ylämäes pyörä pysähtyy ku seinähän. Vasta sitte ku miäs sanoo mulle, notta ”Peukusta piänempää silimähän” rupesin muistamhan kuinka niitä vaihteeta piti vaihtaa. Voi jysäys, kun ensimmääsen mäen alla laitoon piänemmän vaihtehen ja polojin ja sitte tuntuu niinku tuuppaus takapuales ja pyärä suarastansa lenti mäen päälle. Ajattelin notta tältä se varmahan tuntuu pääsiäästrullillaki lentää paikasta toisehen ja ihaalla samalla ohivilahtavia maisemia. Miäs hihkuu mulle tuan tuasta, että ”Hilijennä ny akka vähä tahtia, nottet kaaru.” mutta enhän mä malttanu, varsinkaa ku päästeltihin mettäs leveetä larunpohojia pitkin. Voi hyväänen, kun oli taas ittensä voittamisen paikka. Kyllä ku vaa sais vähä isoomman inreksikorootuksen sairaseläkkeesehen, niin sais hommata tuallaasen menopelin.

Nähtihin monta kaunista paikkaa, oltihin oman perheen kesken ja ennen kaikkea saimma viättää aikaa Lukaksen kans. On aina kuitenki hyvä tulla reissusta kotia. Mitä enemmän maasto tuli tasaasemmaksi ja mitä lähemmäs päästihin tätä lakeutta, sitä paremmalta tuntuu.

Lohdutuksen sanoja

”Miten tästä eteenpäin”

Miten sanoa hyvästit,

kun tuntuu, että kaikki jää kesken

kun rakastaa eikä halua päästää irti,

kun jokapäiväiset asiat tuntuvat olemattomilta,

kun juoksette yhä kilpaa tunteiden kanssa

toivoen, että asiat olisivat kuten ennenkin

kun tunnette vieläkin rakkaanne läheisyyden

On vain elettävä eteenpäin ja surtava,

pakotettava itsensä ylös aamuisin,

yritettävä ottaa voimaa rakkaista läheisistä,

koottava elämän palapelin osat uudestaan

On vain jatkettava aamusta toiseen,

kunnes tuska ei ole enää se ensimmäinen

ja viimeinen tunne jokapäiväisessä elämässä.

Kukaan ei voi tulla sanomaan,

mikä on surutyössä tarpeeksi, mikä on liikaa.

Suru on jokaisen sydämessä oma asia, oman näköinen.

Annattehan itsellenne aikaa tulla taas eheäksi.

Ei ole kiirettä mihinkään.

Vielä tulee se päivä, jolloin

tunnette taas auringon paisteen kasvoillanne,

hymyilette jollekin rakkaalle muistolle,

tunnette, että elämä on taas elämisen arvoista

tunnette, että huominen tulee ja että ensimmäistä kertaa pitkään aikaan

odotatte mitä se tuo tullessaan.

Rakkaanne on aina mukananne ja turvananne.

Tulee elämässänne vastaan mikä tahansa tienristeys,

kuunnelkaa sydäntänne, niin teette oikean ratkaisun,

kumman suunnan valitsette.

sdr

Sisäinen voima

Sisäinen voima ajaa sinua eteenpäin kohti unelmiasi.
Se puskee sinuun luottamusta ja uutta tarmoa,
kun välillä tunnet ettet jaksa
kun tunnet ettei mistään tule mitään.

Tuo sisäinen voima on ollut sinulla aina,
pienestä saakka.
Välillä sitä on vain vaikea uskoa,
välillä siihen on vaikea luottaa,
mutta siellä se on nytkin.

Tunnethan sen, kuulethan sen
tuo voima kantaa sinua eteenpäin
joka päivä ja joka hetki.
Pysähdythän hetkeksi, kuuntele ihan hiljaa,
siellä se on nytkin turvanasi.

Olet päässyt eteenpäin vastatuulista huolimatta,
olet saavuttanut elämässäsi uuden etapin.
Olet saanut sen aikaan itse,
yhdessä sisäisen voimasi kanssa.

Tästä päivästä on hyvä jatkaa.

Oonalle 31.7.2021

Kuvituksena runoon kauniita, vahvoja ja sitkeitä latoja,
joilla on myös sisäistä voimaa seisoa lakeudella
niin tuulella kuin tyvenelläkin ilmalla, pystypäin vuodesta toiseen.

Mintulle 24.7.2021

Tänään on Sinun päiväsi.
Kaikki rakkaasi ja läheisesi ovat tulleet
sinua ja päivääsi juhlistamaan.

Upea kampaus, kaunis mekko,
kirkkaat, siniset silmät,
jännitystä ilmassa ja perhosia vatsassa.

Tämä on yksi tärkeimmistä päivistä
elämäsi juhlapäivien helminauhassa.
Kaikki on valmista.

Lähdit rippileirille suurin odotuksin.
Kun leirin säännöt tulivat ensin tutuiksi,
yhteiselo ja raamistunnitkin sujuivat mutkattomasti.
Tulit kotiin väsyneenä, mutta iloisena,
monta kokemusta rikkaampana.

Sinusta on kasvanut rohkea, auttavainen ja
vastuuntuntoinen, kaunis, nuori nainen.
Pärjäät hyvin rakkaan Hopesi kanssa.
Osaat myös hoitaa Lukasta ja
hellästi viet häntä kädestä pitäen paikasta toiseen.

Tämä on Sinun päiväsi. Nauti täydesti joka
sekunnista ja talleta tähtihetket sydämeesi.