On heinäkuinen kesäilta

Kostea, vieno tuuli käy yli lakeuden.
Tunnen sen sipaisun poskellani.

Tuuli on täynnä kesän tuoksuja ja makuja,
jotka tulvivat luokseni.

Jokainen niistä jättää ihanan jäljen.
Talletan ne yksitellen sieluuni.

Hellästi, ihan hiljaa, tuuli etenee
koskettaen jokaista kaunista luonnonkukkaa sekä
täyteläistä, tuleentuvaa viljankortta
toivottaen hyvää yötä.

Samaan aikaan myös usva nousee ja
kuin lintuemo se kietoo koko lakeuden
siipiensä suojaan.

Kukaan eikä mikään jää huomiotta.

Aurinko, kolmas osa tätä luonnon
kaunista ja ihmeellistä näkymää,
on myös laskemassa mailleen.

Lakeuden vetovoima kasvaa ja vahvistuu.
Lakeus ei ota mitään vaan antaa kaiken.
Lakeus on lämmin ja kutsuva.
Lakeus on sydämessäni – aina.

Mainokset

Rocky 1 vee

Kyllä aika menee äkkiä. Tuntuu, että se oli kun eilen, kun emäntä ja isäntä haki mut Jennyn luota uuteen kotiin. Yks vee päivänä sain erikoisrapsutuksia ja erikoisherkkua, sellaista koirien hyytelöä.

Musta on tullut aikas vesipeto. Isännän kaa meillä on ihan omat jutut – miesten jutut. Niin ja jos mä oon taas mokannu jotain – siis yleensä emännän mielestä – isäntä juttelee mun kaa asiat selviksi ja taas jatketaan koiranelämää. Varsinkin toi laituri oli eri hyvä paikka olla yhdessä.

Me ollaan käyty uimassa harva se ilta ja viikonloppuna oltiin mökillä. Mökillä mulla oli kaverina Kassu naapurista. Kassun kans me leikittiin ja uitiin koko päivä. Illalla olin niin tööt, että nukahdin ennenku mun kaikki tassutkaan oli vielä maassa.

Mun ihmiset sanoo, että mulla on kuulemma hassu tapa vetää suu täyteen vettä samalla, kun nappaan suuhuni kepin tai pallon. Musta se on kyllä kaikkea muuta kun hassu juttu. Mä en oo vieläkään hiffannu, miten mun pitäis muka saada se keppi tai pallo suuhun niin, ettei vettä tuu henkitorveen saakka. Mun siinä kakistellessa rannassa levää sun muuta roinaa kitusista, mun ihmiset kyllä lohdutti mua, naurunsa lomasta, että ”Hyvä Rocky, kyllä sä vielä opit”, no sitä ihmettä odotelles. Ne ei oo vielä koskaan narranneet mua missään asiassa, niin kai mun on vaa uskottava, että opin kun on sen aika.

Toinen juttu mistä mulle nauretaan, on se kun pissin niiaten. No, se kyllä ottaa aika lailla pattiin, koska tyttökoirathan nii tekee. Mä oon yrittäny harjoitella sitä toisen takajalan nostamista, mutta multa menee vielä tasapaino. Mä näytän niille vielä, että kyllä mä jo kohta osaan.

Täs yks päivä oli erijännä päivä ja mä sain seurata vierestä mun ihmisten tekemisiä. Meidän pannuhuone on kuulemma liian pieni, joopa-joo onhan se selitys tuokin, no niin siis joka tapauksessa se oli ihan oven suuhun saakka täynnä ROINAA. Meiltä kului sen siivoamiseen monta tuntia aikaa. Mä ajattelin, että mähän voin kans auttaa ja aloin tutkia emännän tekemää kasaa. Tuskin olin edes ehtiny saada vainua yhdestä mielenkiintoisesta boxista, kun emäntä jo ohjeisti mut kauemmas. Kumma juttu, miksen saanut auttaa. Mä meinasin vaan hinata sen nurmikolle, jotta olisin päässyt paremmin tutustumaan sen sisältöön.

Oon huomannu, että emännällä ei oo sitten yhteen huumorintajua tietyissä asioissa. Emännällä on aina joku oma järjestys, johon mun uudelleen organisointi ei oo tervetullutta. No, pannuhuone saatiin kuin saatiinkin siivottua monen tunnin jälkeen ja sitten eikun tarpeettomat kamat hyötyjäteasemalle.

Isännän kaa me tykätään keinua pihakeinussa. Mä oon vaan kasvanut jo niin jytkyksi, että mua on kuulemma hankala pidellä. No, mutta niin kauan kun isäntä vaan jaksaa pitää musta kiinni, mä aion kyllä keinutella.

Halauksin,

Rocky

 

Rakkauden ympäröimä

Olet lapsi Isä Taivaisen
Hän loi meistä jokaisen omaksi kuvakseen

Hän antoi vierellesi enkelin,
joka suojelee ja varjelee sinua aina.

Eteesi on tuotu monta ihanaa asiaa,
elämääsi on suotu kallisarvoista tehtävää.

Olet erityinen, pieni ihminen,
joka ansaitset kaiken saamasi rakkauden,
vain olemalla oma suloinen itsesi.

Saat varttua rauhallisin mielin,
turvanasi suojelusenkelisi
oma perheesi ja kaikki läheisesi.

Olet rakkauden ympäröimä,
nyt aina ja ikuisesti.

Ämpin silta on rakas paikka

Meillä jokaisella on oma paikka,
joka puhuttelee.

Ei tunnu olevan sanoja kuvailemaan,
mikä tunne mut sillalla valtaa.

Tunnen,
että olen vain lähempänä pikkuveljeäni.

Jaoimme yhdessä vahvan tunteen:
rakkauden lakeusmaisemaan.
Lakeudella saa olla oma itsensä,
suruineen ja kipuineen,
lakeus ei tuomitse, ei arvostele.

Auringonlaskun aikaan
seisoessani luonnon ihmeen edessä,
imen itseeni tätä kaunista näkymää,
sieluni on rauhassa, sieluni on kotona.

Ämpin silta on nähnyt,
kun olen ollut heikko, voimaton,
ahdistunut ja ikävissäni.

Se nostaa mut joka kerran jaloilleni.
Se pitää sylissään ja lohduttaa.

Mikä riittää

Jos oikein kovasti rakastaa, riittääkö se?
Jos oikein kovasti rukoilee, riittääkö se?
Jos oikein kovasti toivoo, onko se tarpeeksi?

Näitä kysymyksiä hoen itselleni,
mutten saa vastausta.

Pala kurkussani kasvaa ja kasvaa.
Silmät punottavat,
kyyneleet tulivat kuin varkain.

En tiedä miten päin olisin tai mitä tekisin.
Ympärillä aivan käsittämätön tyhjyys,
hiljaisuus, joka puristaa mut kasaan.

Haluaisin vain kääriytyä pehmeään peittoon,
laittaa silmät kiinni ja nukahtaa.
Haluaisin unohtaa kaikki surut ja murheet.

Kukaan meistä ei tiedä, mikä on tarpeeksi
tai mikä on riittävä määrä missäkin asiassa.

On vain jatkettava elämää
rakastaen, rukoillen ja toivoen
koko sydämellään.

Se riittää, se on tarpeeksi.

Mun hyvä kesäaamu

Aurinko herättää hellästi,
kutittelee säteillään silmäluomia
havahduttaen mut unesta valoon.

Venyttelen ja hymyilen.
Tähän aamuun oli hyvä herätä,
koska kehoani ei pakota ja sain nukuttua.
Kaikki aistit valmiina astelen pihamaalle.

Kuulen kuinka varpunen aloittaa aamukonserttinsa.
Nukkavierusta asustaan huolimatta,
se on itsevarma esiintyjä.

Ihailen kuinka leppeä tuuli
piirtää pieniä laineita viljapeltoon
heiluttaa kotikoivumme lehtiä ja
saa lumipalloheisipuun kukat varisemaan.

Katselen kuinka taivaalla kumpupilvet lipuvat hiljaa ohitse.
Ne näyttävät ihan untuvapalloilta,
sellaisilta, joita haluaisin koskettaa.

Ilmassa tuoksuu raikkaalta ja ihanalta.
Hymyilen, kun tunnistan tutut, ihanat tuoksut:
ruohon, ruusut ja apilat – Suomen kesän

Ilmassa on myös iso annos
rakkautta, toivoa ja kiitollisuutta.

Kaiken tämän keskellä
tunnen itseni pieneksi
mutta myös siunatuksi.

On onni osata arvostaa pieniä asioita.

On ihanaa olla taas kotona

On ihanaa olla taas kotona

Vieraita maita, kauniita paikkoja
ihania yhteisiä hetkiä

Sydämeen talletettuja muistoja
joiden lämmöstä voi ammentaa
iloa pitkän aikaa

Vaikka matka oli onnistunut
on ihana asia olla taas kotona

Nähdä kaikki rakkaat
nyt jo aikuiset omat lapset ja muut läheiset
oma kototalo, rikkaruohoinen kukkapenkki
muhkeat, soffan alta kurkistelevat villakoirat
vanha jo virttynyt yöpaita ja tietysti oma Rocky

Oli hyvä käydä maailmalla
oli hyvä olla koko viikko yhdessä

Silti se ihan paras tunne
on elää rakkaiden kanssa
omaa, ihan tavallista elämää
ja arkea omassa kodissa

Villasukkaa pukkaa

Mullon ny uus villitys.

Jep, nimittäin kuron ihan villinä villasukkia. Ajatelkaa, että siihen meni puali vuasisataa ennenku tämä likka tajus, notta kutominen se on vasta metka juttu. Mun hyvä ystävä sai tämän villityksen aikaaseksi, kun lähetti mulle lahajaksi tossuliinit. Niistä se kutomiskipinä sitte lähti.

Talouskoulus joskus kauan, kauan sitten ennen rinosauruksia, meirän piti kutoa villasukat. No, ensimmäänen olis sopinu Amerikas elävän big footin jalakahan ja vaa se toinen ihimiselle. Äireelle mä kehtasin ne ensi näyttää, mutta sitte laitoon ne hilijaasuuren vallites taka vasemmalle komeron pohojalle. Tänä päivänä mulla ei oo harmaanta haisua mihinä ne mahtaavat olla, mutta paree ku pysyysvät hukas.

Molin aina luullu, että varmasti joku toope on keksiny villasukkien kantapään teon kaikkien maailman kutojien kiusaksi. No, äiteen opetuksella ja viälä vähä ”juutuupin” opetusvireoirenki avulla opiin ku opiinki sen kantapään teon.

Mikä ihana tunne on  tulla varahin aamulla alakertahan, hiipiä hilijaa viaraskamarin soffalle, nottei isäntä herää, nojata toisen rakkahan ystävän antamahan tyynyhyn ja ottaa kurin esille.

Joinakin aamuuna kun oon ollu vähä viälä väsyksis, o meinannu tulla vahinko. Soon vaan niin notta meinaan aivan toresta nukahtaa ku vetehen tilantehes kun tilantehes. Yhtä äkkiä ennalta varoottamatta vaa menöö vilimi poikki ja silimät lupsahtaa kiinni. Oon pysyny viälä ainaki tähän mennes soffalla, oon kutonu nukkuessani pari silamukkaakin, mutten oo onneksi saanu viälä kurinvarrasta silimähäni. Olin täs yhyren ystävän tykönä talavella käymäs ja kuroomma molemmat viärekkäin soffalla. Soli nii hupaasta ku aina vuarootellen juttelun lomas, toinen nukahti ja toinen orotti ja sitte vaihrettihin vuaroa, eikä siinä ollu mitää ihimeellistä.

No, molin viime perjantaina neurologia tapaamas. Kun olimma sitte viittä vaille kotia lähärös, kerroon tästä kutomisvillityksestä ja lupasin teherä neurologillekin villasukat. Pauli, mun miäs vaa tokaasi siihen notta ”Akka, sun pitää aloottaa se kutomine heti, kun menhän kotia, nottei tuu joku uus villitys jo taas tilalle, ennenku ne sukat on valamihit.” Tämon pysyvä villitys, sanoon minä siihen, mutta varmuuren vakuureksi alootin neurologin sukkien kutomisen heti ku tultihi kotia. Ny ne o valamihit.

Aurinko

Tuo elämän ylläpitäjä
maamiesten ystävä
hellii säteillään orastavaa viljaa
avaa puiden ja pensaiden silmut
herättelee perennat talviuniltaan

Tuo valo kaunis, ihmeellinen
rauhoittaa ja luo uskoa tulevaan
vuodesta toiseen illasta iltaan
yhä uudestaan ja uudestaan
se lohduttaa yöllä yksin valvovaa

Tuo samainen aurinko muistaa säteillään
nuorta äitiä joka arjesta väsyneenä
kylvää urheasti juurikasveja lapsineen
Valon saa myös rakkaudella tehty kukkapenkki
jonka vierellä istuu läheisiään kaipaava mummo.

Kaikkensa antaneena
pitkän päivätyön jälkeen
tuo rakas uskollinen aurinko
maalaa vihdoin koko taivaankannen
toinen toistaan upeimmilla väreillä

Varjot pitenevät, ilta viilenee
aurinko katoaa lähimetsän taa nukkumaan

Pienen pieni lupiini

On varhainen kevätaamu.
Pienen pieni lupiini
heräilee uuteen päivään.

Se kasvaa maantienojassa
lähes piilossa ihmisten katseilta,
omassa maailmassaan.

Kasvupaikka ei ole häävi,
mutta se ei haittaa.
Kasvukavereina nokkonen ja paju,
mutta sekään ei haittaa.

Pienen pieni lupiini
ei pidä meteliä itsestään
vaan kasvaa hiljalleen.

Se ei ole arvostettu kukkanen,
mutta tuntee itse oman arvonsa.

Onnellisena tuo pienen pieni lupiini
kantaa hellästi sylissään vesipisaraa.

Yhdessä ovat siinä nuo kaksi pientä
rohkeina tässä ohikiitävässä hetkessä
valmiina kohtaamaan uuden päivän.

Päivän joka voi muuttaa koko loppuelämän.