Mirolle 17.7.2021

Vuodet ovat vierineet kuin siivillä.

Olet kasvanut pienestä ”heeneitä” eli herneitä
rakastavasta pikkuvesselistä komeaksi nuoreksi mieheksi.

Päivärippikoulussa aloitettiin joka päivä Superpark-käynnillä.
Sitten jatkettiin raamattutunnein ja visailujen parissa.
Perehdyitte kristinuskon perusteisiin sekä kysymykseen:
Millainen on hyvä ihminen?
Tuon kahden viikon aikana sait myös uusia kavereita.
Olemme erittäin iloisia siitä, että se olit juuri sinä,
joka sait toivottaa kirkkoväen tervetulleeksi juhlaan.

Vaikka elämääsi on jo varhain kuulunut surun hetkiä,
luot aina tavatessamme ilon ja valon ympärillesi.
Halaat kovaa ja kunnolla. Sinusta on kasvanut
tasapainoinen ja ystävällinen, oikea herrasmies.
Olet meille kaikille niin rakas Miro.

Tulevaisuutesi näyttää valoisalta, se on täynnä toivoa.
Sinulla on kaikki tarvitsemasi eväät hyvään elämään.
Olemuksesi on ylväs ja katseesi määrätietoinen.
Lähelläsi on hyvä olla.

Kruisaaluja

Kruisaaluja

En tiärä oikee mikä siihen vaikutti, mutta mulla ei ollu intoa opetella autolla ajoa ennen ajokortti-ikää eikä liioon raktorinkaan. Pikkuveljien punaanen pikku-Suzuki sen sijaan oli mun miälehen ja sillä päästelin menemähän.

Sitte täytin 18 ja eikun korttia hakemahan. Elethin lokakuuta ja isä heitti mut autokouluhun. Olo oli jännittynyt, kun ensimmäänen teoriatunti alakoo. Teoriat meni hyvin, mutta mun rupes menemhän naama valakooseksi ja vatta hulivilille, ku ensimmäänen ajotunti tuli ajankohtaaseksi. Opettaja-Matti seliitti kaikki hallintalaittehet ja ylihän se meni se tiatoisku, koska jännitin niin kovaa ja käret vaa hikos.

No, sitte eiku jalaka kytkimelle ja auto käyntihin. Sehän meni hyvin, mutta sitte piti laittaa käsi vaihrekepille ja enkö mä onnetoon tyyränny sitä oikiaa kättäni liian kauas ja otin kiinni opettaja-Matin polovesta. ”Oho, no ei se mitää, mutta vaihrekeppi on vähä suhun päin” sanoo Matti virnistäen ja mä toivoon olevani raato ja vainaa sillä hetkellä. Mun naama oli punaanen kaulaa myären ja olisin juassu ja kovaa ja kauas, mutta jalaat ei rumaaset kantanu. Oli pakko vaa hillitä ittensä, sain jotenki mutistua hilijaa notta ”Anteeksi” ja lähärin ajelemhan auto nykien kohti Jylhää.

Autokoulu sujuu ilaman suurempia vaiheeta. Muistan, kuinka isä pelekäs mun kyytis, kun haimma ajokorttia. ”Voi jukeli, kuinka likellä ojanreunaa sä ajat, kohta olhan ojas” isä hihkuu, mutta pysyymmä tiällä.

Ohojeheksi ja neuvoksi kaikille autokouluhun meneville nuarille: Kattokaa tarkkahan etääsyys vaihrekeppihin, nottei tuu samanlaasta paniikkia, ku mulle.

* * *

Perjantai- ja lauantai-iltaasin olimma palio kylällä kiärtämäs autolla rinkiä ja kattelemas poikia. Ei ollu sellaasta rekisterinumeroa, jota en olisi tiänny tai muistanu. Niin siis tämä vaan siinä tapaukses, notta jos autoa ajoo joku komia miähenalaku. Ringin kiärtämises oli vaa sellaanen juttu, notta liika on liikaa, jos poliisit sattuuvat tämän näkemähän ja laskoovat kiarrokset. Minä luulin sen olevan sellaanen urbaanilegenda, mutta…

Äitee herätti mut yhtenä kesääsenä sunnuntaiaamuna ja pyyt imua kaveriksi kirkkohon. En muista mikä se tilaasuus oli, mutta lähärin äiteen miäliksi ja koska mentihin autolla, minä halusin olla kuski. No, tilaasuus loppuu kirkos ja lähärettihin kotia päin. Matkalla melekeen jo R-kiskan kohoralla äitee sanoo, notta pirätethän, hän ostaa kotia jäätelöt.

Äitee lähti kioskihin ja minä jäin autohon. En keriinny ässää sanua, kun Poliisi-Maija ilimestyy äkkiää jostakin ja pysähtyy poikkipäin meirän auton taa parkkihin. Ajattelin ittekseni notta onpa poijilla kiirus kioskille, kun jättäävät autonsa tuahon. Peruutuspeilistä näin kuinka apukuskina ollu poliisi tuloo meirän auton viärehen ja mun klasin taa!!!??!?! Poliisi tapittaa suaraa mua silimihin ja pyytää avaamahan klasin. Tärisevin sormin otan klasinkahavasta kiinni ja rupian vääntämhän sitä auki. Mitä ihimettä sillä voi olla mulle asiaa?

”Satuukko se olemhan sinä. joka eileen illalla ajoot tällä autolla täälä kylällä?, poliisi kysyy ystävällisesti. ”Joo-o” sopersin ja syrän löi kahtasataa. ”Tuupas vähä käymäs täälä meirän autolla.” Käret hikos niin notta tuskin sain ovia auki, mutta jotenkin pääsin hipsimhän poliisin peräs meirän auton taa.

Mä sain sakot liiallisesta ringin kiärtämisestä!!!! En oo ikään ollu niin nöyryyttäväs tilantehes, en ennen enkä jäläkehen. Äiteen kirkkokaverit ajoo polokupyärillänsä pitkäs letkas siitä ohitte ja voi niiren ilimeetä. Meinas pyhäkaatien helamakki jäärä pyäränpuikkoohin, kun ne toisas silimin poomasivat kotiansa päin. ”Mitähän soon Satu teheny, suaraa kirkonpenkistä poliisien puheelle.”, teksti luki kissinkorkuusin kirijaamin jokaasen kasvoolla. No, teko ei ollut millää kriminaaliasteikolla mitattuna paha, mutta harmitti niin viätävästi.

Arvakkaa äiteen ilime, kun se tuli iloosena R-kioskista jäätelöjensä kans. Siinä sitä seisoo likka poliisiauton viäres sakkolappu käres. Äiteeltä jäi yks syrämenlyänti välistä, mutta onneksi se tokeni autos.

No, loppuuko ringin kiärtäminen. Ei loppunu, mutta nyt osasin kattella kissalan poikien autoa ja tarkkaalla rinkien lukumäärää.

Nyt on se hetki

Nyt on se hetki,
kun ilta-aurinko alkaa käydä nukkumaan
ja laskeutumaan mailleen.
Taivas on uskomattoman kaunis.
Kaikki nuo värit toinen toistaan kirkkaampia,
sinua, juuri sinua varten taivaalle luotuna.

On se hetki,
jonka et tahdo loppuvan – koskaan,
jolloin tunnet olevasi elossa surusta huolimatta.

Pehmoiset kumpupilvet kerääntyvät ryhmiin,
edeten hiljaa yhdessä yli taivaan.
Toinen toistaan odottaen ne lipuvat eteenpäin,
niillä ei ole kiirettä mihinkään.
Katselet tätä kaunista luonnon näytelmää
painaen kaikki taivaan värit ja tunteet sydämeesi.

On se hetki,
kun sydämessäsi sanot ”Näkemiin rakas”,
kun tunnet olevasi lähellä häntä,
kun haluaisit vain ajan pysähtyvän.
Tunnet itsesi pieneksi tämän kauneuden keskellä,
mutta samalla imet itseesi uutta, sisäistä voimaa.

On hetki sinua ja suruasi varten.
Ja juuri sillä hetkellä, kyyneleet tulevat.
Nuo pienet kyynelpisarat kertovat ikävästä.

Pian aurinko on laskenut nukkumaan.
Huokaiset syvään, seuraat vielä katseellasi,
miten kumpupilvet jatkavat yhä matkaansa.
Ne kulkevat väsymättä eteenpäin.

Nyt on se hetki, jolloin ymmärrät,
että suru tulee muuttumaan, ja
että elämä tulee jatkumaan.

Elämä tulee jatkumaan.

sdr

Heinähangot liikkeelle osa 2/2

Kuivien heinien hakureisut ovat niitä kaikista parahimpia muistoja lapsuuresta. Isä nosti kaikki meirät kuus sisarusta heinäkärryyhin. Kärryjä veti meirän pikku-Valametti.

Tuuli vaa tuiverti tukas, kun lähärimmä pitki vanhaa Lapuantiätä kohti Hirviniämiä hakemhan heiniä. Tiä oli hiatatiä, se pöläji ja oli kuappaanen, mutta se oli silloon vaa jännittävää. Aina kuapan tai vähän suuremman töyssyn kohoras me tenavat hypättihin ilamahan ja kilijuttihin onnellisina.

Isä tai joku veljiistä ajoo pikku-Valametilla pitkin peltua, otimma heinät seipähiltä hangoolla ja talikoolla ja kuarma sen kun kasvoo ja kasvoo. Kun kuarma oli sitte valamis, isä solomitti köyren kärryn perähän ja heitti ja solomii toisen pään kuarman yli kärryn etupäähän. Näin isä varmisti, notta heinät pysy kyytis. Lopuksi isä auttoo meirät kaikki muksut heinäkuaraman päälle ja vannotti pitämhän köyrestä kiinni. Me lupasimma ja sitte lähärettihinki kotiapäin. Kotimatkalla oli vastas huikaasevan korkia ja pitkä alamäki. Näin aikuusena tua sama mäki ei näytä aivan niiiin korkialta, lakeuksilla kun kerran ollahan, mutta piäneni se mäki oli isoo.

Muistan viäläkin ja ottaa vattan pohojasta, ku muistelen kuinka isä otti aina alamäkehen lähties lippalakin päästänsä, vilakaasi taakse, notta kaikki kuus tenavaa oli kyytis ja eikun lähärettihin viilettämähän mäkiä alahan. Voi poijaat, mikä huikia tunne se oli, ku tuuli otti silimihin ja lasku salapas hengen kiinni. Me kikatettihin poikien kans aivan hysteerisinä joka kerran, ku sitä mäkiä tultihin alahan. Tuan mäen alastulemisen merkitystä ei koskaan vähentäny vuaret eikä laskukerrat.

Kaarroomma pikku-Valametilla pihaan ja siinä vaihees mulle tuli aina rimakauhu, ku muistin notta niin täältä heinäkuarman pitää taas tulla alahankin. Pikkuvelijet liuúttivat ittensä yksitellen sulavasti alahan ja rupesvat sitte maanittelemahan mua, että ”Tuu ny hyväänen alahan siältä!” Minä istuun vaan ku sualapatsas kauhusta kankiana ja puristin köyttä rystyyset valakoosena. Ei auttanu ku isän tulla mun kohtahan heinäkuarman viärehen ja vasta kun näin isän isoot ja turvalliset käret kurkottamas mua kohti, tohoriin päästää köyrestä irti ja laskia isän sylihin.

Meirän navettalato kotona oli torella jännittävä paikka. Siälä me monesti leikittihin juluki ja salaa, luvan kans ja välillä ilamankin. Laros oli tosi metkaa hyppiä ylisiltä silloon, ku heiniä oli melekee kattoa myären. Isä tykkäs pitää navettalaros heinät ojennukses lehemiä varten, eikä tykänny meirän hyppyhetkistä, kun heiniä roikkuu siälä täälä ja polokeentuu käytävälle. Meillä tenavilla riitti jännittävää tekemistä, kun harva se ilta hipsiimmä navettalarosta navetan pualelle vasikan kettahan tai maitohuaneesehen ja vakliimma isää ja äitiä askarehilla.

Mun velijet olivat oikee heinätunnelitaiteelijoota. Ne tekivät kaiken maailman onkaloota ja labyrintteja heinien sisälle. Mulla onnettomalla oli jo silloon suljetun paikan kammo ja sainkin aikahan veljien keskuures monet naurut, kun uskaltauruun kans konttimhan tunnelihin ja tuli paniikki. Hätäännyyn, ku tunnelis tuli joku ahtahan tuntuunen paikka, heinät kraapii naamaa ja tuli tosi aharistava olo. No, tunnelihin tuli sitte vaa taas isosiskoon kokoonen reikä.

Meirän isällä oli kiirusta kesällä peltohommis. Juhannuksen tianoolle kuuluu perinteenen tuarehen AIV-rehun kerääminen. Isä keräs rehua pelloolta JF-nimisellä niittosilappurilla. Heinät tuatihin sitte kotia rehukärryyllä ja pureettihin kuarma elevaattorihin. Elevaattori oli pualestansa sellaanen kuljetin (niinku piäni vuaristorata), jota pitkin rehu nousi korkialle AIV-tornihin ja putos piänestä luukusta sisälle. Kun rehut oli kaikki tornis, isä levitti isoon muavin rehujen päälle ja päästi sitte vesiletkulla palio vettä painoksi ainaki metrin verran, notta rehu painautuu tornihin tiivihisti. Meistä tenavista AIV-torni olis ollu aivan täyrellinen uimapaikka ja oltaas voitu uiskennella siälä, ku parahimmakki johnnyweismullerit, mutta se oli eherottomasti kiälletty huvittelumuato. Rehu olis nimittäin menny pilalle, jos se vesi olis päässy sinne päälle valumahan.

Tämä kuva on meirän perheen alapuumis se ainut pikku-Valametista ja siksi niin rakas. Juhannuksen kunniaksi oli myäs koristehet sitä myären elikkä kaks koivun karahkaa.

dav

Heinähangot liikkeelle osa 1/2

Meirän lapsuutehen kuuluuvat monet reisut heinäpellolle. Milloon seivästettihin tai toisinansa haettihin kuivia heiniä navettalatohon. Oli sitte aivan sama mikä oli reissun tarkootus, yks asia ei koskaa muuttunu: evähät piti olla joukos. Isän jalaka ei kerta kaikkiaan suastunu osumahan keltaasen, pikku-Valametin kaasupolokimelle, ennenku äitee teki voileivät ja keitethin kaffipullohon juatavaa.

Ensiksi kun heinäpellolle tultihin, niin heinät ajettihin haravakarhoolle ja sitte ruvettihin seivästämähän. Kun oltihin seivästämäs meitä kuutta tenavaa kiärti isoo lauma, melekee kissinpoijan kokoosia paarmoja. Oli suppupaarmoja ja niitä tavallisia ja tiätysti viälä hyttyysiä. Isää sanoo notta: ”antakaas heinähangoolle vauhtia ja laittakaa nopiaa heiniä seipähälle, ei ne kauaa kerkiä teitä kiärtää” ja mehän tehtihin tyätä käskettyä. Ja isä kyllä tiäsi, mitä puhuu, saimma olla kyllä rauhas elukoolta, mutta isä teki seipähän reikiä sen minkä kerkes, notta kyllä siinä sai olla asialla, että kerkes seivästää ja viälä haravoora perät siinä samalla.

Ukkoospuuskat oli jännittäviä. Koko lähitianoo pimeni nopiaa vauhtia, tuuli yltyy ja rupes kuulumhan ukkoosen jyrinää. Vähitellen nua mustaaki mustemmat pilivet saavuttivat meirän pellon ja tuntuu, notta koko taivahan vesikraanat aukes kerralla. Me muksut juaksimma kovaa valamihien seipähien alle ukkoosen aijaksi ja kyllä se oli jännittävää olla siälä suajas kuivaheinä suupiäles ja orottaa, notta ukkooskuuro menis ohitte. Aivan samoon yhtä äkkiä ku se kuuro tuli, niin samalla lailla mustat pilivet kaikkosvat taivahalta, sataminen loppuu ja rupes paistamhan aurinko.

Meirän piti orottaa, notta uukkoossarevesi valahtaas pois seivästettävien heinien päältä, jotenka siinä saimma orotelles siirtyä larolle kaffiille. Äitee otti kaikille kupit ja lusikat ja jokahinen orotti vuaroansa rauhas – kumma kyllä – jotta sai kaffia kuppihinsa. Äitee oli tuanu meijeriltä Perhos-kermaa ja voi että ku sen piti olla hyvää. Niin ja sitte viälä voileipä kyytipoijaksi. Leivis oli juustosiivu ja kinkkumakkaraa. Kyllä se hetki ja maut oli Ameriikkaa piänille tenaville. En voi viälä tänäkään päivänä lakata ihimettelemästä, kuinka se kuuma kaffikuppi riskas oloa kuumalla heinäpellolla.

Tua muisto heinäpeltojen kaffihetkistä tuaa viäläkin hyvän miälen. Isä pöllääli ja painii välis velijien kans heinälaros tai opetti ajamhan raktorilla ja pukkimhan heinähangolla kuivia heiniä latohon. Nua kaffihetket oli tosi tärkeetä meirän väelle, vaikka isää aina niistä kiusattihinkin. Oli tapana sanoa notta meirän isän kopitoon pikku-Vallu ei ilaman evähiä liikkeelle lähäre.

Kaffinjuannin jäläkehen isä hyppäs taas pikku-Valametin rattihin ja rupes tekemhän entistä vakaammin tuumin seipähille reikiä. ”Pannahan tämä rivi loppuhun ja sitte lähärethän ilta-askarehille.” Voi sitä iloa ja seivästysvauhtia, mikä tuasta ilamootuksesta aiheutuu. Rivi oli valamis alta aikayksikön ja lähärimmä kotia.

dav

Sinä olet meistä

Rakastimme, hellimme sinua
jo ennen kuin tulit.

Valmistelimme kotimme sinua varten.
Mikään kirja, oppi, lukeminen,
ei kuitenkaan valmistanut meitä
siihen ihanaan tunteeseen,
ihmeelliseen rakkauteen,
kun vihdoin saimme sinut syliimme.

Täytit kaikki toiveemme,
sulatit heti sydämemme,
valaisit koko maailmamme.

Kun sinä vain olet siinä,
sydämemme lyövät samaan tahtiin,
emme saa sinusta irti katsettamme,
emme saa sinusta tarpeeksemme.

Nuo suloiset, pienet kasvot,
ihanan täydelliset sormet ja varpaat,
tuo tuhina joka vie sydämen mukanaan
ja kuinka hyvältä tuoksutkaan.

Kuinka ihmeellinen tunne,
olla vaan lähekkäin – kaikki kolme.

Olet meidän lapsemme,
olet syntynyt rakkaudestamme,
mitään siihen lisäämättä ja pois ottamatta.

Rakas Taivaan Isä,
lähetäthän suojelusenkelin matkallemme.

Tämä runo on omistettu eräälle uudelle perheelle
ja varsinkin urhealle äidille.





Valittu

Hyvää huomenta,
alla viides ja viimeinen tehtävä kirjoituskurssilta. Kurssi oli mahtava ja opettajat antoivat hyviä oppeja, joista riittää ammennettavaa. Kiitos Timo ja Riikka!

Näin jälkikäteen ajatellen sopeuduin aika nopeasti ajatukseen, että minulla on parantumaton sairaus. Perheeni ja läheiseni olivat korvaamattomia alun shokin aikana ja pitkin matkaa sairauden edetessä.

Viikkojen ja kuukausien edetessä mietin, mitä menetetyn terveyden tilalle. Onko minulla vielä jotain annettavaa maailmalle?

OLLA KUIN JUSSI

Eräänä syyskuisena iltana minulle soitti vertaistukihenkilöni Jussi. Hän jutteli rauhallisella äänellä, kuunteli ja kuunteli yhä uudelleen ja vei minut ensimmäisen kerran Parkinson-kerhon kokoukseenkin. En halunnut heti kärkeen tietää miten sairaus etenee, mitä oireita tulee, vaan halusin kuulla, että Parkinsonin kanssa pystyy elämään, että elämä jatkuu. Tuntui hyvältä, että joku toinen saman kokenut tietää, miltä joku oire tuntuu, miltä tuntuu, kun menettää väliaikaisesti kävelykyvyn ja vapina hallitsee oloasi ja ajatuksiasi koko ajan. Pelko tulevasta alkoi väistyä, koska Jussi sai minut uskomaan, että tämän sairauden kanssa pystyy jatkamaan elämää. Se tulee vaan olemaan erilaista. Hän näki minut sairauden takana. Oli tärkeää, että ymmärsin, että olen yhä se sama ihminen kuin ennen diagnoosiakin.

Olen Jussille vielä tänäkin päivänä kiitollinen ystävyydestä, noista soitoista, siitä tuesta, jota sain ja ennen kaikkea, että hän viitoitti tien, jonka valitsin itsekin eli vertaistukityön. Kun sain tietää, että Parkinsonliitto kouluttaisi vertaistukihenkilöitä, ilmoittauduin heti. Minulle oli itsestään selvää laittaa kokemani hyvä kiertämään, olla ihminen toiselle ihmiselle, olla kuin Jussi.

SÄÄTÄMÄÄN

Vertaistukea ei voi koskaan saada liikaa. Se on aina ollut sydämenasia, mutta itse sain valtavasti tukea varsinkin silloin, kun sairaus eteni pakkoliikkeineen siihen pisteeseen, että oli aika tehdä päätös syväaivostimulaatiohoidosta. Neurologini sitä jo ehdotteli moneen kertaan ja sanoi miehellenikin, että ”pääset sitten sinäkin säätämään Satua kuin Testarossaa.” No jep! Sehän tuntuikin varsinaiselta vetonaulalta, mutta niin sitten kuitenkin vuonna 2019 aikana tein päätöksen, että lähden tähän operaatioon. Juttelin monen stimuhoidossa käyneen kanssa ja odottelin aikaa Tampereelle. Ihmettelin itsessäni sitä rauhallisuutta, jolla suhtauduin tulevaan. Olin kuitenkin jutellut niin monen leikkauksessa olleen kanssa, että tajusin, että vaikka tämä hoitomuoto on tarkoitettu jo pitkään sairastaneille, tämä ei ole loppu vaan uuden elämän alku. Mielipiteitä ja kokemuksia kannatti kuunnella ja samoin vielä omaa sydäntäänkin. Totesin, että tämä on minun elämänpolkuni, jota pitkin minun on tarkoitus kulkea.

Leikkaus tehtiin 10.6.2020 ja se onnistui hyvin. Olin onneni kukkuloilla. Vertaistuki oli elinehto leikkauksen jälkeisten säätöjen alkaessa ja optimaalisten säätöjen etsimisessä. En ollut ymmärtänyt sitä, että säädöt eivät välttämättä parane kerta kerralta ja että säätäminen saattaa kestää kauemmin, kuin mitä olin itse ajatellut.

ITSETUTKISKELUA

Kyseenalaistan aina välillä sen, voinko toimia vertaistukihenkilönä. Miten voin pokkana sanoa toiselle, että me selvitään tästä, vaikka joskus positiivisuus ei tunnu kuuluvan edes sanavarastooni? Kuinka olla vertaistukihenkilö silloinkin, kun omat siivet laahaavat maassa ja pieni töyssy tiessä tuntuu ylitsepääsemättömältä? Näiden säätöjen keskellä on ollut monta kertaa hetkiä, jolloin olen tuntenut, etten enää jaksakaan olla positiivinen, jään sänkyyn peiton alle piiloon koko maailmalta surkuttelemaan oloani. Ulospäin suuntautuneena, iloisena ihmisenä en ole kuitenkaan jaksanut jäädä moneksi päiväksi leikkimään sängyn alla olevien villakoirien kanssa. Ne kun tuppaavat vaan olemaan hiljaa. Perheenjäseneni eivät liioin ole antaneet minun jäädä kovin kauaksi aikaa syviin vesiin vellomaan, vaan ovat aina vetäneet minut ylös.

Itsesäälin viitta on lentänyt onneksi joka kerran takavasemmalle silloin, kun puhelin on soinut ja soittaja tarvitsee vertaistukea. Vertaistukityö on siitä jännä juttu, että samalla kun annat tukeasi toiselle, saat myös itse tukea. Toisen hätää ja huolta kuunnellessa omat raskaat asiat pienenevät.

MAJAVANHÄNTÄ

”Kyllä sä oot aina niin reipas ja positiivinen”, kaikuvat edellisen soittajan sanat mielessäni. Parkinsonin tauti on kuin kaksoiskasvo. Päivään mahtuu aina hyviä ja huonoja hetkiä. Ja miten nopeasti nuo off-on tilanvaihtelut tulevatkaan! Kesken lauseen, kesken sanan, ne vievät mukanaan ja olet kuin lastu laineilla kykenemätön itse vaikuttamaan siihen mitä tapahtuu.

Olen juuri nyt kasvot hypomiimisenä, pää täristen, jalat hitaasti tömpöttäen, sentti sentiltä raskaasti hengittäen yrittämässä siirtyä keittiöstä olohuoneen sohvalle. Tällaisella hetkellä olohuoneemme tuntuu yhtä tavoittamattomalta kuin Etelämanner, se on ihan liian iso, tunnen olevani ihan yksin koko maailmassa. Olen jo aikaa poistanut kaikki matot tieltäni, koska vaikka mummani tekemä matto on rakas ja todella ohut, tämä oikea jalkani, joka tottelee nimeä ”Majavanhäntä”, ei pääse matonreunan päälle, ei vaikka itkisin. Se vaan laahaa perässäni mattoa kasaan. Jalkani kun suorastaan irvistää kuin pahainen kakara. Se ei ymmärrä puhetta, ei maanittelua eikä sitä voi kiristää, uhkailla tai lahjoa, eikä auta sen puoleen liioin kirosanatkaan – nimimerkillä Kaikkea on kokeiltu.

VASTAVUOROISUUTTA

Ja juuri sillä nimenomaisella hetkellä, kun olen rojahtamaisillani sohvalle, puhelin soi uudestaan ja näen vieraan numeron. Yritän saada hengitykseni tasaantumaan ja vastaan. Siellä on soittaja, joka on saanut juuri hiljattain Parkinson diagnoosin. Hän itkee. Hänen pelkonsa ja hätänsä tunkeutuvat kuin mustat pilvet syvälle sieluuni saakka. Annan hänen puhua ja tyyntyä, puhua paha mielensä puhtaaksi.

Hänen kanssaan keskustellessani unohdan omat vaivani. Soittajaa ei tunnu häiritsevän se, että puhun vähän vaikeasti ja välillä sopertelen sanoissani. Hänellä on hätä, mutta hätä helpottuu, mitä edemmäs puhelu jatkuu. Annan hänen kertoa huolensa. Lopuksi hän kiittää ja kysyy: ”Saanko soittaa joskus toisenkin kerran?” ”Saat soittaa.”

Monta kertaa soittaja on soitollaan pelastanut minut pimeästä hetkestä. Lähettipä kerran eräs minulle pussillisen täynnä pinnaneuloja, joilla saisin häntäni ylös pahana päivänä. Asia on niin, että jos et itse ole ollut maassa ja syvässä suossa, et osaa arvostaa hyvää hetkeä, kun on sen vuoro. Et liioin voi kannustaa ja neuvoa toista, jollet itse ole löytänyt tietäsi ulos päivän paisteeseen – siis joko itse tai jonkun toisen avulla.

HERÄÄMISIÄ

Neurologini herätti minut huomaamaan, että olisin jo paljon huonommassa kunnossa ilman aivostimulaattoria. Vaikka olin päässyt sairauteni kanssa sinuiksi, olin elänyt leikkauksen jälkeiset kuukaudet kuin unessa. Olin elänyt odottaen vain hetkeä, jolloin olisin tarpeeksi hyvässä kunnossa voidakseni jatkaa minulle rakkaita harrastuksia, kirjoittamista ja valokuvaamista.

”Meen nyt tosi hitailla, oon ihan supertööt.” Näin kuvailin oloani neurologille Tampereen keskussairaalassa maaliskuun alkupuolella. Katseeni tuijotti, leuat tuskin liikkuivat, oli vaikea hengittää, oli todella vaikeaa edes istua potilasvuoteeni reunalla. Kyyneleet polttivat silmien takana ja sitten purskahdin itkuun. Sanoin, että en kohta enää jaksa tätä vuoristorataa, jossa on kuukaudesta toiseen hankala löytää sopivaa säätöä, jonka avulla pääsisin hankalista tilanvaihteluista eroon.

Yksi pieni kannettavan napin painallus ja heräsin taas eloon neurologini tehdessä säätöjä aivostimulaattoriini. Leuka ja koko kasvot vapautuivat, kädet alkoivat liikkua ja koko olemus ryhdistäytyi. Oikea jalkani alkoi kirjaimellisesti rokata ihan villinä ja se hyppi kuin pieni vasikka päästyään ensimmäistä kertaa keväällä ulos navetasta hakaan. Kun neurologi painoi toisen kerran kannettavansa nappia, oikea jalka rauhoittui ja pystyin kävelemään kunnolla. Hän lupasi tulla tunnin päästä takaisin katsomaan, millainen olo sitten olisi.

Olin tuon tunnin kuin tulisilla hiilillä. Osastolla ei juuri muuta voinut tehdä kuin maata sängyllä, katsella tv:tä tai jutella huonekaverin kanssa. Aina joka säätökerran jälkeen laitoin monta kertaa maskin kasvoilleni ja lähdin reippaalle kävelylenkille eli toisin sanoen tepastelin pari kertaa osaston päästä päähän. Tunti kului ja sydän hakkasi. Olisiko nyt vihdoin ollut oikea säätö vai alkaako kävely taas hidastua?

Huoneen ovi aukeaa ja neurologin hymyilevät kasvot ilmestyvät eteeni. ”Mites täällä voidaan?” hän kysyy ystävällisesti. Nousen ylös sängystä ja annan kävelynäytteen.

Totean hänelle tilanteen: ”Kävelen töpöttämällä kuin Hercule Poirot, mutta ilman viiksiä ja keppiä.”Neurologi naurahtaa: ”Mistä ihmeestä tuo sinun positiivisuutesi kumpuaa?”

Vastaan hymyyn ja kerron hänelle, että oikeastaan vasta nyt sairaalassa ollessani olen tajunnut, että elämä on nyt joka hetki eikä vasta joskus tulevassa.

Silta

Meillä kaikilla on paikkoja ja hetkiä, jolloin tarvitsisimme sillan päästäksemme toiselle, paremmalle puolelle.

Sinä, joka olet menettänyt rakkaasi. Mistä voimia uuteen päivään tai voimia hyväksyä menetyksesi? Mistä voimia olla vastaamatta kipakasti, kun joku taputtaa olallesi ja sanoo, että: ”Hei, sä oot vahva, selviät kyllä”. Lause, joka on kuin kylmä rätti vasten kasvojasi, koska olet vasta juuri pääsemäisilläsi sillan ensimmäisen laudan päälle. Ja kun tuo sanoja tietäisi, miten paljon työtä ja voimia tuo ensimmäinenkin askel vaatii.

Sinä, joka olet saanut tietää parantumattomasta sairaudestasi. Mikään ei ole enää kuin ennen. Katsot itseäsi peilistä, mutta et tunnista itseäsi, koska kyyneleet vääristävät kuvajaisen. Maailma tuntuu epäoikeudenmukaiselta, miksi juuri minä? Olisin halunnut jonkun muun sairauden, mutta valita ei saanut. Miten tästä eteenpäin, kun tulevaisuus pelottaa. Sinä, joka olet menettänyt työpaikkasi. Tai sinä, joka olet kokenut avioeron.

Meillä on lupa surra itseämme ja menetettyjä mahdollisuuksiamme. Emme voi ajatella, että maailmassa on isompiakin suruja ja menetyksiä kuin omassa elämässämme ja siksi jättää oma suru käsittelemättä tai surutyö tekemättä.

Saa lohdutuksen sitten ihan mistä tahansa, se on jokaisen oma henkilökohtainen asia, eikä sitä sovi toisten hämmästellä tai tuomita. Kohtaamamme vaikeudet, kohtaamamme menetykset ovat erilaisia, niin myös niistä selviytyminen. On aika surra ja itkeä. On aika nauraa ja iloita.

Menee sitten aikaa vähän tai paljon, jokaisen on käytävä läpi oma kiirastulensa. Kaverit, ystävät ja läheiset ovat turvana ja apuna, mutta se tärkein osa surutyöstä, tuosta tuskallisesta matkasta on kuitenkin käytävä yksin.

Itke itsesi tyhjäksi, naura ihanille muistoille, puhu surustasi ja huuda äänesi kuulemattomiin, sure sielusi täydeltä, käännä ylösalaisin se viimeinenkin sopukka itsestäsi, kunnes olet taas valmis jatkamaan elämää. Elämää, sitä ihan tavallista arkea.

Luota siihen, että vielä tulee aika, jolloin pieni perhonen saa hymyn huulillesi, jolloin siristelet silmiäsi auringonvalolle, jolloin voit katsoa rakkaasi kuvaa heti itkemättä. Se päivä voi olla jo huomenna.

Elämä ei kuitenkaan päästä meitä helpolla. Kukaan ei voi luvata ettetkö tulisi vielä itkemään ja suremaan. Tulet kulkemaan sitä samaa surujen täyttämää siltaa pitkin edestakaisin, toiset meistä useammin, toiset meistä harvemmin, kunnes suru muuttaa muotoaan. En uskonut sitä ensin omalla kohdallani, mutta niin on käynyt. Suru on yhä voimakkaana olemassa ja välillä se tahtoo lyödä alleen, musertaa, viedä kaiken ilman keuhkoistani. Silti jokin on muuttunut, vaikka en osaakaan sanoa mikä. Jotain surulle on tapahtunut, koska nyt sen kanssa voi elää.

Kiitos rakas ystäväni

Olen ihan muissa maailmoissa,

läsnä mutten kuitenkaan oma itseni.

Käsi ei toimi, jalka ei liiku, pää ei pelitä.

Ilmeet kasvoillani eivät muutu,

en saa kunnolla puhuttua, olisi niin paljon tehtävää,

mutta olen kehoni vankina tässä hetkessä.

Silloin juuri pahimmalla epätoivon hetkellä,

sinä soitat, sinä rakas ystäväni.

Otat kiinni kädestä kuin hukkuvaa

etkä jätä nytkään yksin.

Vedät minut takaisin pimeästä

tähän maailmaan, tähän hetkeen.

”Ei sun tarvi puhua, kuuntele vaan, kun luen sulle”

Äänesi on lämmin, kuin untuvainen peitto,

joka laskeutuu päälleni ja rauhoittaa.

Puhut minulle ja olet kanssani.

Sitä on ystävyys.

Asettua toisen asemaan, voivottelematta,

olla läsnä, tukena, olla vaan yhdessä.

Kiitos, että tulit elämääni.

Voimaruno ystävälleni: Katse tulevaisuuteen

Seisot aallonharjalla
myötätuulessa, iloisena ja
valmiina hyppäämään.

Reppuusi on pakattu kaikki
rakennusaineet uuteen
elämänvaiheeseen.

Mukanasi ovat kaikki rakkaasi,
perheesi, ne kaikkein läheisimmät.

Sydämesi on täynnä rohkeutta.
Mielesi on avoin ottamaan vastaan
kaiken mitä tulevaisuus tuo eteenne.

Sielussasi asuu
kiitollisuus kaikesta menneestä,
ripaus haikeutta hyvistä hetkistä,
jännitys suuresta tuntemattomasta.

Saat aloittaa puhtaalta pöydältä.
Edessäsi on uusi alku, uusi elämä
itsesi ja perheesi parhaaksi.

Hyvää & turvallista matkaa, ystäväni.