Pernaan koulu, perheenjäsen

Olin ekaluokkalainen. Jännitti, ujostutti ja pelottikin.
Löysin heti itselleni kuitenkin ystävän. Ystävän, jonka kanssa vartuin.

Kun muistelen tuota ala-asteaikaa, lämpimät ajatukset kumpuavat pintaan.
Kouluun oli aina hyvä tulla.

Luokkien seinillä oli kuvia presidenteistä, ihmiskehosta, kasvien osista ja ties mistä.
Meillä oli mukava luokka ja tulimme hyvin toimeen keskenämme. Kouluruoka oli hyvää ja välitunneilla oli paljon tekemistä.

Maailma kuljetti meitä kaikkia oppilaita ketä minnekin. Pernaan koulu jäi kuitenkin jokaisen mieleen. Koulu loi turvalliset puitteet meidän kasvaa ja saada oppia elämää varten. Saimme jokainen vahvan eteläpohjalaisen elämänasenteen.

Kun sitten omien lastemme aika tuli aloittaa koulunsa, oli alusta asti selvää, ilman epäilyksen häivää, missä haluamme heidän aloittavan ekaluokkansa.

Pernaan koulu on ollut tuki ja turva niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina. Koulu on ollut turvasatama sotien aikana.

Se piti ajatukset joka päiväisessä elämässä, kun sodan kauhut tulivat koteihin suruviesteissä. Se valoi uutta toivoa, kun ajat olivat vaikeat, kun ei tiedetty mitä seuraavana päivänä syötäisiin. Se loi uskoa huomiseen, että lukeminen ja laskeminen ovat avain parempaan tulevaisuuteen. Se antoi lapsille mahdollisuuden olla vielä 6 vuotta lapsia, ennen isoon kouluun siirtymistä.

Nyt Pernaan koulu, rakas perheenjäsen, on tullut koulutiensä päätökseen.
Hyvät opettajat ja koko koulun henkilökunta, olette yhdessä kautta vuosikymmenten, opettaneet, ohjanneet ja antaneet kaikkenne koko kylän lasten eteen.Olette yhdessä koulun kanssa olleet lyömätön tiimi – koko kylän sielu.

Maailma jatkaa kulkuaan, mutta yhä tänäkin päivänä Pernaan koulu kantaa itsensä ylväästi. Se jää kauniine muistoineen sydämeemme ikuisesti.

Lämmin kiitos Pernaan koulu ja koko henkilökunta!

Kun sydän jää

Tämän tervetulotoivotuksen kirjoitin serkkuni tyttärelle, joka palasi vapaaehtoistyöjaksonsa jälkeen takaisin kotiin.

Kun sydän jää

Sait elämässäsi mahdollisuuden
lähteä kauas, kauas toiseen maailmaan.

Et tarkalleen edes tiennyt mikä sinua odottaa,
mutta pakkasit matkallesi rakkaittesi rukoukset ja
sydän odotusta täynnä lähdit matkaan.

Näit, kuulit, haistoit ja tunsit ihan uusia asioita,
asioita, joita et voinut kuvitellakaan
niin hyvässä kuin pahassakin.

Et ole enää sama ihminen tai tavallaan olet – tietysti,
mutta nyt repussasi on niin paljon uutta sulateltavaa,
muisteltavaa ja ajateltavaa.

* * *

Anna itsellesi aikaa kotiutua, anna aikaa perheellesi,
kaikki on hyvin, ei ole kiirettä mihinkään.

Rakkaimpasi ovat rukoilleet puolestasi ja
odottavat sinua kotiin – niin kovasti.

Sinulle suotiin ainutkertainen lahja.
Sait tutustua uusiin ihaniin ihmisiin,
sait elämänkokemuksen, joka kantaa sinua pitkälle.

Ennen kaikkea sait kokea luottamusta,
rakkautta ja hellyyttä tapaamiesi ihmisten taholta,
varsinkin kaikkein pienimmät jäivät sydämeesi.

He ottivat sinut avosylin vastaan ja
pitivät sinua perheenjäsenenään.

Olit heille rakas ja he olivat rakkaita sinulle.

* * *

Eräs ystäväni sanoi kerran:
”Taivaan Isä on läsnä joka hetkessä,
joka paikassa niin lähellä kuin kaukanakin”
Ethän siis sure tai murehdi,
Taivaan Isä pitää huolta uusista ystävistäsi.

* * *

Tämän kirjoituksen myötä toivotan sinulle
kaikkea hyvää elämässäsi.
Olet lämpimästi tervetullut takaisin kotiin.

Lohduksi isänsä menettäneelle

Pieneen rukoukseen ristin käteni
pyydän, että enkeli tulisi luoksesi
ja sinua lohduttaisi kertoen:

Isäsi on aina lähelläsi.

Muistelet,
kuinka jo lapsena tunsit isäsi tuoman turvan.

Hän on aina kulkenut rinnallasi,
välillä lähellä välillä kauempana ollen,
mutta aina olet tuntenut teitä yhdistävän vahvan siteen

Mikään ei ole sen tärkeämpää, sen suurempaa
kuin auttaa voipunutta isää jaksamaan.

Ei ole rakkautta, toista samanlaista sen hellempää,
mitä tulitte yhdessä jakamaan.

Monesti ei tarvittu lauseita, sanoja
olitte vain toisianne lähellä.

Katselit isäsi rakkaita kasvoja
olitte hiljaa, piditte kiinni kädestä.

Kaikki isäsi kanssa viettämäsi hetket
yhteiset sanat, yhteiset retket
saivat kultareunaiset kehykset.

Iltaisin kun uneen nukahdat,
toivon, että tästä ajatuksesta
ammennat voimaa itsellesi:
– Isäsi on aina lähelläsi.

Missä kuljet rakas ystäväni?

Tervehdys,

Olen onnekas, koska ympärilläni on rakkaita ystäviä.
Voin soittaa koska tahansa ja näemme toisiamme usein.
Sitten on vielä yksi tärkeä ja läheinen ystävä,
jota on kuitenkin vaikea tavoittaa.
Tämä runo on omistettu hänelle.

Missä kuljet rakas ystäväni?

Olen yrittänyt tavoittaa sua monta kuukautta,
mutta olen jäänyt joka kerran ilman vastausta.
En tahdo enää millään kestää tätä hiljaisuutta.

Olen aina uudestaan ja uudestaan soittanut,
iloinnut ja odottanut kuulevani äänesi,
mutta kuullut vain tämän vastauksen:
”Numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä”.

Olet kulkenut
surun ja huolten täyttämiä polkuja.

Elämäntiellesi on osunut
monta vuorta, monta karikkoa.

Haluaisin olla pitkospuusi,
joka kantaisi askeleesi.

Haluaisin olla voimapuusi
jonka tukeen voit aina luottaa
– vaikka mikä tulisi.

Haluaisin olla se lämmin etelätuuli,
joka kuivaisi kyyneleesi ja lohduttaisi.

Toivon yhä, että otat taas yhteyttä,
kun sulla on aikaa ja voimia.

Oot mulle rakas.

Pyhäinpäivänä

Tämä runo on helmikuussa 2018 julkaisemastani Pieni Kyynel -surukirjasta:

Yhä vielä tänäänkin
epäusko kuolemastasi iski sieluuni.
Huulilleni päästin tavan takaa ”entä jos” kysymyksen.

Suru ja ikävä raastoivat syvältä,
en ole vieläkään tarpeeksi vahva niitä vastaan.

Illalla kävimme kirkkotilaisuudessa.
Omaisten rakkaus ja ikävä oli käsin kosketeltavissa.
Jokainen meistä oli rakkaansa menettänyt,
ja kotikirkosta lohtua hakemaan tullut.

Niin monia oli suru vuoden aikana koskettanut.
Jokainen odotti oman rakkaan nimeä.
Joku itki, toinen painoi päänsä, kolmas pyyhki silmiään.
Yhteinen suru toi kirkkoväen lähemmäksi toisiaan.

Kävimme haudalla, sytytimme kynttilät,
ja ihailimme niiden valoa.

Tyyni marraskuinen ilta hautausmaalla
sai miltei tuntemaan,
kuin mitään pahaa ei olisi tapahtunutkaan.
Silti tuo paikka kätkee suojiinsa oman rakkaan.

Vaikka vielä ei ole oma aikani, enkä pääse luoksesi,
käynti haudalla saa tuntemaan, että olen lähelläsi.

Hautausmaan hiljaisuus hoitaa ja rauhoittaa,
kaikessa lopullisuudessaan auttaa jaksamaan,
ja saa takaisin tulemaan yhä uudestaan ja uudestaan.

Sade

Tämä runo on helmikuussa 2018 julkaisemastani Pieni Kyynel -surukirjasta:

 

Tippa, ja pian tulee se toinenkin.

Havahdun sateen ropinaan
kesken surullisten ajatusten.

Sade tulee ilmoittamatta,
pisarat putoilevat pilvien lomasta.

Mistä on nuo pienet sadepisarat tehty,
maan päälle lähetetty.

Viattomat pisarat,
saavat nyt päälleen vihat,
koska vesi on jo täyttänyt monet pellot ja pihat.

Nuo samat vaatimattomat pisarat,
toisella puolella maailmaa
suuret kiitokset saavat,
kun kuivat pellot niistä kastuvat.

Taivaskin itkee yhä suruaan,
koska niin paljon mahtuu tuskaa maailmaan.

Silti emme tahdo kiireiltämme aina huomata,
miten paljon elämä tuo mukanaan myös kauneutta.

Voimaruno rakkaalle ystävälleni

Ihmettelet,
miten aamu voi vaihtua yöksi,
vaikka mikään ei ole enää kuin ennen.

Odotat,
että tuska loppuisi,
että sydämesi kevenisi,
että voisit riisua suruviitan hartioiltasi.

Miten merkityksettömiltä tuntuvat
läheistesi hyvää tarkoittavat sanat.

Sanat jotka eivät kuitenkaan auta,
eivätkä mene tajuntaasi.

He puhuvat kuin vierasta kieltä.
Kieltä, joka on tuttu,
mutta jota et voi ymmärtää.

Et voi käsittää,
miten muut voivat hymyillä,
olla iloisia ja jatkaa elämäänsä,
vaikka sinun maailmasi
on sortunut pirstaleiksi.

Itket ja suret itsesi ihan tyhjäksi,
kunnes alat tuntea muutakin kuin surua.

Ei ennemmin eikä myöhemmin,
vaan juuri silloin kun olet valmis
keräät kaiken sen voiman ja rohkeuden
syvältä sielustasi, jossa sitä on yhä jäljellä
ja jatkat elämää askel askeleelta
hitaasti eteenpäin.

Sinun valokuvakansiosi

Ties kuinka monennen kerran
avaan tietokoneeltani
kansion nimeltään ”Kansio”.

Tuo nimi on neutraali,
joten se ei satuta, se ei koske.
Itseäni suojellakseni
kansion nimi on vain ”Kansio”
yksi monien muiden joukossa.

Näin siis vain huijaan itseäni,
jotta olisi helpompi
kestää raastava totuus.

Sinä et ole enää täällä, pikkuveljeni.

Olen kerännyt talteen yhteisiä
lapsuuden ja nuoruuden kuviamme.

Haluaisin niin sukeltaa ja jäädä
menneisyyden kuvien sekaan loppuiäkseni.
Aikaan ilman kyyneleitä ja surua.
Aikaan jolloin olimme vielä koko perhe yhdessä.

En tiedä, koska ikävä lakkaa ja kyyneleet kuivuvat.
En tiedä, koska pystyn katsomaan kuvia hymyillen.
Vielä ei ole sen aika.

Silti yhtä vahvasti, kun uskon,
että hyvä voittaa aina pahan,
että tämän päivän jälkeen tulee parempi huominen,
että tapaamme vielä toisemme,
tulee vielä aika, jolloin suru on kevyempi kantaa.

Ämpin silta on rakas paikka

Meillä jokaisella on oma paikka,
joka puhuttelee.

Ei tunnu olevan sanoja kuvailemaan,
mikä tunne mut sillalla valtaa.

Tunnen,
että olen vain lähempänä pikkuveljeäni.

Jaoimme yhdessä vahvan tunteen:
rakkauden lakeusmaisemaan.
Lakeudella saa olla oma itsensä,
suruineen ja kipuineen,
lakeus ei tuomitse, ei arvostele.

Auringonlaskun aikaan
seisoessani luonnon ihmeen edessä,
imen itseeni tätä kaunista näkymää,
sieluni on rauhassa, sieluni on kotona.

Ämpin silta on nähnyt,
kun olen ollut heikko, voimaton,
ahdistunut ja ikävissäni.

Se nostaa mut joka kerran jaloilleni.
Se pitää sylissään ja lohduttaa.

Mikä riittää

Jos oikein kovasti rakastaa, riittääkö se?
Jos oikein kovasti rukoilee, riittääkö se?
Jos oikein kovasti toivoo, onko se tarpeeksi?

Näitä kysymyksiä hoen itselleni,
mutten saa vastausta.

Pala kurkussani kasvaa ja kasvaa.
Silmät punottavat,
kyyneleet tulivat kuin varkain.

En tiedä miten päin olisin tai mitä tekisin.
Ympärillä aivan käsittämätön tyhjyys,
hiljaisuus, joka puristaa mut kasaan.

Haluaisin vain kääriytyä pehmeään peittoon,
laittaa silmät kiinni ja nukahtaa.
Haluaisin unohtaa kaikki surut ja murheet.

Kukaan meistä ei tiedä, mikä on tarpeeksi
tai mikä on riittävä määrä missäkin asiassa.

On vain jatkettava elämää
rakastaen, rukoillen ja toivoen
koko sydämellään.

Se riittää, se on tarpeeksi.