Syksyinen arkiaamu

Ilmassa leijuu viileä,
sydänjuuriin saakka tunkeva usva.

Ihailen ruohikossa lepäävää hämähäkin seittiä
sen täydellistä muotoa sekä sen kantamia, kauniita kastepisaroita.

Kosteat lehdet tarttuvat kumisaappaisiin,
muodostaen niiden päälle kauniin, monivärisen peiton.

Usva hälvenee hiljalleen ja
tutun kylätien talot piirtyvät omille paikoilleen.

Tunnustelen varovasti kasteista koivunlehteä, joka yrittää pysyä aloillaan,
koska puu ei halua päästää ainuttakaan ystäväänsä irti.

Ymmärrän täysin puun huolen:
Ei kukaan halua jäädä yksin kylmän, pitkän talven armoille.

Kuuntelen pihakoivuun kokoontuneiden lintujen laulua. Poikaset vanhempineen ovat pian lähdössä kauas toiseen maahan.

Seuraan lintujen kanssa samaa matkaa taittavia pulleita kumpupilviä ja niiden välinen ystävyys saa hymyn huulilleni.

Kuinka hyvä on tänä aamuna vain olla tässä hetkessä, olla ja kävellä, kuunnella ja katsella.

On vain ihan tavallinen arkiaamu, mutta tämä on onnellinen hetki.

On heinäkuinen kesäilta

Kostea, vieno tuuli käy yli lakeuden.
Tunnen sen sipaisun poskellani.

Tuuli on täynnä kesän tuoksuja ja makuja,
jotka tulvivat luokseni.

Jokainen niistä jättää ihanan jäljen.
Talletan ne yksitellen sieluuni.

Hellästi, ihan hiljaa, tuuli etenee
koskettaen jokaista kaunista luonnonkukkaa sekä
täyteläistä, tuleentuvaa viljankortta
toivottaen hyvää yötä.

Samaan aikaan myös usva nousee ja
kuin lintuemo se kietoo koko lakeuden
siipiensä suojaan.

Kukaan eikä mikään jää huomiotta.

Aurinko, kolmas osa tätä luonnon
kaunista ja ihmeellistä näkymää,
on myös laskemassa mailleen.

Lakeuden vetovoima kasvaa ja vahvistuu.
Lakeus ei ota mitään vaan antaa kaiken.
Lakeus on lämmin ja kutsuva.
Lakeus on sydämessäni – aina.

Mun hyvä kesäaamu

Aurinko herättää hellästi,
kutittelee säteillään silmäluomia
havahduttaen mut unesta valoon.

Venyttelen ja hymyilen.
Tähän aamuun oli hyvä herätä,
koska kehoani ei pakota ja sain nukuttua.
Kaikki aistit valmiina astelen pihamaalle.

Kuulen kuinka varpunen aloittaa aamukonserttinsa.
Nukkavierusta asustaan huolimatta,
se on itsevarma esiintyjä.

Ihailen kuinka leppeä tuuli
piirtää pieniä laineita viljapeltoon
heiluttaa kotikoivumme lehtiä ja
saa lumipalloheisipuun kukat varisemaan.

Katselen kuinka taivaalla kumpupilvet lipuvat hiljaa ohitse.
Ne näyttävät ihan untuvapalloilta,
sellaisilta, joita haluaisin koskettaa.

Ilmassa tuoksuu raikkaalta ja ihanalta.
Hymyilen, kun tunnistan tutut, ihanat tuoksut:
ruohon, ruusut ja apilat – Suomen kesän

Ilmassa on myös iso annos
rakkautta, toivoa ja kiitollisuutta.

Kaiken tämän keskellä
tunnen itseni pieneksi
mutta myös siunatuksi.

On onni osata arvostaa pieniä asioita.

Pienen pieni lupiini

On varhainen kevätaamu.
Pienen pieni lupiini
heräilee uuteen päivään.

Se kasvaa maantienojassa
lähes piilossa ihmisten katseilta,
omassa maailmassaan.

Kasvupaikka ei ole häävi,
mutta se ei haittaa.
Kasvukavereina nokkonen ja paju,
mutta sekään ei haittaa.

Pienen pieni lupiini
ei pidä meteliä itsestään
vaan kasvaa hiljalleen.

Se ei ole arvostettu kukkanen,
mutta tuntee itse oman arvonsa.

Onnellisena tuo pienen pieni lupiini
kantaa hellästi sylissään vesipisaraa.

Yhdessä ovat siinä nuo kaksi pientä
rohkeina tässä ohikiitävässä hetkessä
valmiina kohtaamaan uuden päivän.

Päivän joka voi muuttaa koko loppuelämän.

Kissankellot

Hennot, suloiset kissankellot
haluavat nekin tulla nähdyiksi,
mutta isompien kukkien rinnalla,
tilaa on pientareella niukalti.

Pieninä, mutta sitkeinä siniverisinä,
luottavat enemmän lukumäärään,
kasvavat siksi suurina kimppuina,
ollakseen yhdessä vahvempia.

Sirot kukkatanssijat antavat lempeiden tuulien
johdattaa itsensä oikeaan rytmiin.

Välillä ne lepäävät, sinisiä hameitaan ojentavat
palatakseen sitten taas esittämään parastaan.

Nuo kauniit kissankellot salsahameineen
pitävät kaikki toisiaan tiukasti kädestä,
nauttivat ainutkertaisesta elämästään,
erottuvat kukkamerestä edukseen.

 

Tupasvillat

Mustassa, muhevassa turvepellossa
pienet, pörröiset tupasvillat
eteerisen kauniissa untuvamekoissa
samassa rytmissä puolelta toiselle huojuvat.

Alkukesän leppeässä iltatuulessa
ennen kuin yön sumuverho heidät saavuttaa,
nuo mustan maan kuningattaret,
eivät edes ymmärrä omaa kauneuttaan,
vaan päivästä päivään, illasta iltaan
iloitsevat kesästä ja tanssivat omaa tanssiaan.

Puhuttelevalla kauneudellaan nuo puhtaan valkoiset tupasvillat
raikastuttavat turvepellon mustanpuhuvan tummuuden

Sulassa sovussa nuo vastakohdat yhdessä elävät,
tarjoavat ihailijoilleen unohtumattoman elämyksen.