Tänä jouluna minulla on toive. 
Saada herätä anivarhain aamulla lapsenlapseni Lukaksen ääneen:
”Mummaa, paappaa” 
Saada tuo unenlämmin, pieni rakas syliin ja katsoa yhdessä lastenohjelmaa.
Muuta ei tarvita – joulu on täällä.


Hei rakkaat ystäväni,
pidän lomaa  ja tulen takaisin Loppiaisen jälkeen.


Toivotan teille kaikille hyvää Itsenäisyyspäivää sekä rauhallista joulun aikaa
Lämpimin terveisin Satu

Isälle 14.11.2021

Jostain muistuu mieleeni Boston tupakan aromikas tuoksu.
Hymyilen, koska se tuo mieleeni sinut isä.

Kerroit jännittäviä iltasatuja,
joskus ehkä liiankin jännittäviä,
mutta raamikas olemuksesi toi turvaa
yön pimeyttä vastaan.

Opetit meille, että toisten auttaminen kuuluu
jokapäiväiseen, tavalliseen elämään.
Opetit meille myös asioiden ja tavaroiden jakamisen merkityksen.

Tulit auttamaan kotimme rakentamisessa.
Itseäsi säästämättä nikkaroit, siivosit ja autoit joka kerran,
kun joku meistä lapsista oli avun tarpeessa.

Lastenlapset olivat silmäteriäsi.
Kuinka monta kertaa vedit sormikoukkua,
kerroit satuja, leikit pihamaalla
tai vietit vaan muuten aikaa heidän kanssaan.

Kun vuodet sitten kuluivat,
sairaus alkoi verottaa jokapäiväistä elämää.
Viimein sairaus vei sinut luotamme kokonaan.

Kiitos, että olit turvamme pienestä saakka,
että annoit meille rakkautesi,
ja että olit isämme.

Yhteiselle matkalle

Olette ottaneet suuren askeleen eteenpäin.
Ottakaa jokainen yhteinen uusi päivä rohkeasti vastaan.


Elämä tuo eteenne tasamaata, mutta välillä myös ylä- ja alamäkiä.
Näissä hetkissä saatte toisistanne paljon voimaa ja tukea,
hitsaannutte vain entistä enemmän yhteen.


Muistattehan, että se ihan tavallinen jokapäiväinen arki on,
kaikessa harmaudessaan otollisin pohja teidän kahden rakkauden kasvaa ja näkyä.
Ottakaa luonteidenne erilaisuudet hyväksyen vastaan,
vain huomataksenne, että erilaisuus on rikkautta.
Ettehän unohda kunnioittaa ja arvostaa toinen toistanne joka päivä.


Eläkää joka hetki täydesti, kiittäkää yhteisestä arvokkaasta ajasta
ja nauttikaa elämästänne joka solullanne, joka hetki.


Muistattehan, että ette pidä toisianne itsestään selvyyksinä,
vaan kuljette yhtä matkaa, vierekkäin, samanarvoisina,
käsi kädessäniin ja muistakaa rakastaa ja vielä sittenkin rakastaa.

sdr

Nytkö se on tapahtumassa

Herään aamulla ja avaan silmät. Tunnustelen oloani.
Tuntuu hyvältä kuin olisi herännyt pitkästä, pahasta unesta.

Varovainen hymy hiipii kasvoilleni.
Hengähdän syvään, voiko tämä olla totta?
Nytkö se sitten tapahtuu?

DBS-operaatiosta ehti kulua vuosi ja 4 kk.
Miten paljon pettymyksiä, itkua ja mustia hetkiä tuo aika sisälsikään.
Silti tuo aika myös kasvatti, valmisti, opetti paljon ja näytti ystävät ja rakkaat,
jotka jaksoivat nostaa mut ylös kerta toisensa jälkeen, jaksoivat tukea ja kuunnella,
eivätkä antaneet unohtaa toivoa.

Olen kiittänyt, ihmetellyt ja itkenyt onnesta ja tästä hyvästä olosta.
Tätä säätöä kannatti odottaa ja tuo ”musta aika” painuu unholaan vain pienenä ajanjaksona mun elämässä.

Sana ”kärsivällisyys” tulee tekemään taas comebackin mun sanavarastoon.

Kuinka paljon lisää arvokasta aikaa, kuinka paljon lisää toimintakykyä
ja varsinkin kuinka paljon lisää HYVÄÄ MIELTÄ tämä uusin säätö tuokaan.

Toki käsivarsien pakotus jatkuu yhä, mutta se on se hinta,
jonka oon valmis tästä muuten niin hyvästä olosta maksamaan.

Elämä on taas elämisen arvoista,
enkä aio tuhlata siitä sekuntiakaan.

Voimaruno pitkäaikaissairaiden puolisoille

”Niin kuin ennenkin”

Istumme kahden ulkona kiikussa,
minä ihan lähellä vieressäsi.

Istumme hiljaa käsi kädessä,
minä sinun ja sinä minun.

Kasvosi ovat samat, ajatuksesi ovat samat.
Olet muuttunut ulkoisesti, mutta minulle olet yhä se sama rakas,
johon rakastuin vuosia sitten.

Vaikka sairaus on tullut elämäämme,
jaamme ajatuksemme ja rakkautemme,
kuin ennenkin, mutta nyt vain osoitamme tunteet eri tavalla.

Kun iltaisin peittelen sinut nukkumaan,
katson, että peittosi ja tyynysi ovat hyvin
olet sitten kotona tai sairaalassa,
halaamme ja suukotamme toivottaen rauhallista yötä.

Teemme yhdessä erilailla asioita, mutta jaamme samat tunteet kuin ennenkin.
Selviämme vaikeistakin hetkistä luottamalla, rakastamalla.

Tätä tunnetta eikä näitä yhteisiä muistoja ei kukaan meiltä vie,
ammennamme niistä voimaa silloinkin, kun on oikein paha paikka.
Varsinkin niissä tilanteissa saamme voimaa, auttamalla toisiamme päivästä ja hetkestä toiseen.
Rakkautemme ei ole vähentynyt, vaan se on saanut uusia muotoja.

Ajatusten herkin siivin saavun luoksesi.
Joka aamu ja joka ilta, vaikka emme näkisikään, olemme silti aina yhdessä.

Kaarinalle

Sinä tulit elämääni, kuin salavihkaa.
Tulit juuri silloin, kun sinua eniten tarvitsin.
Et koputtanut ovella,
vaan tulit suoraan lämpimin
sydämin ja hyvin aikein perille saakka.

En edes osaa enää ajatella
aamujani ilman jutusteluamme.
Miten tuo pieni hetki onkaan tullut tärkeäksi.
Miten asiat vain kuin soljuvat kuntoon,
huolenaiheet häviävät, surut katoavat.

Miten pienet, ihanat asiat voivat saada sellaiset mittasuhteet,
että ne kaksinkertaistuvat vain puhumalla tai jakamalla ne kanssasi.

Kiitän sinusta ja ystävyydestämme joka päivä.
En ole sama ihminen sinuun tutustuttuani, pidän itsestänikin enemmän,
koska luet minua kuin avointa kirjaa.

Kirjaa, jonka juonesta olet päässyt kiinni,
kirjaa, jolla on vielä jotain annettavaa.

Kiitos, että olet ystäväni.

Autiotalon pihamaalla

Pienen pieni lääkepullo pilkistää
vanhan talon ikkunalaudalla.
Pullo on likainen ja tyhjää täynnä.
Silti se tuntuu aarteelta tässä ja nyt.

Katseeni kiertää ja pysähtyy sitten
auringonsäteen paljastamaan,
rikkinäiseen kuusenkoristeeseen,
joka niin ikään makoilee toimettomana lattialla.

Otan molemmat aarteet mukaani.
Kävelen ympäri autiotalon pihamaata.
Sommittelen näitä kahta milloin mihinkin.
Annan niille tarkoituksen olla vielä kerran
tarpeellisia, tärkeitä ja kauniita.

Kuinka paljon iloa nämä kaksi,
jo parhaat päivänsä nähneet tavarat
antavatkaan tähän uuteen päivään.

Ne kantavat, ne piristävät,
näen niiden kauneuden ja olen iloinen,
että tiemme kohtasivat.

Lasken aarteeni hellästi autiotalon
ikkunalaudalle ja kiitän niitä mielessäni.

Kävelen hitaasti takaisin kotiin
ja hymy nousee kasvoilleni.
Olen onnellinen.

Kiitos, että teitte aamustani elämisen arvoisen.

Eräänä syysaamuna

Hymy hiipii huulilleni heti aamusta,
kun pieni auringonsäde herättää minut valollaan
ja toivottaa hyvää huomenta.
On ihana saada herätä kauniiseen aamuun.
Otan kamerani ja lähden ulos.

Kurkipari kutsuu toisiaan metsikön takana.
Niiden kuulaan kirkkaat äänet halkovat ilmaa
ja kaikuvat metsän laidalta läpi aamukasteisen pellon
herättäen koko lakeuden viimeisetkin uniset.

Tunnen kasvoillani syysaamun viileän raikkaan tervehdyksen.
Kylmän värähdys käy lävitseni, mutta on onni saada olla tässä juuri nyt.

Kävelen eteenpäin pitkin märkää ruohikkoa
ja kenkieni jäljistä jää taakseni pieni polku.
Kuin pieni lapsi mutkittelen onnellisena
ja pysähdyn kyykistyen kuvaamaan siellä täällä.

Katseeni kiinnittyy kasteen peittämään hämähäkin seittiin.
Pieni hämähäkki on tullut piilostaan kokemaan verkkojaan.
Taitavasti se liikkuu liukkaalla seitillä.
Huomatessaan ettei ole yksin hämähäkki kirmaa
taitavasti kaltevalta seitiltään turvaan lehden alle.

Tiellä kulkee leikkuupuimuriarmeija kärryineen ja traktoreineen.
Kesä on mennyt ja syksy ottanut jo hyvän otteen luonnosta.
Ilma on täynnä ihania, makeita tuoksuja.
On onni saada elää tämä hetki.

Kesälomalla Kolilla

Vettä tuli ku Esteristä, kun lähärimmä. Miäs toteskin notta ”Justihin niin, vettähän sitä tuloo, niinku tavallista, ku meirän väki lähtöö lomille”. Väki oli silti iloosella miälellä ja ajoomma sateesta hualimatta kohti Kolia ja mökkiä. Ekana aamuna latasin mokkamaasterin. Sekosin vissihin laskuus ja latasin sinne ruuttahan oikee hervottoman määrän kaffinpööniä. Nuarisolla oli jokaasella aivan tukat pystys ja silimät killitti ymmyrkääsinä kaffin jäläkehen, mutta ainaki ne heräs. Ajattelin vaan ittekseni, notta näinköhän ne keittäävät itte seuraavat aamukaffit.

Akka- ja Ukko-Koli on sellaasia vähä isoompia mäkiä tai siis vaarooksi niitä sanotahan. Sellaasia ei oo täälä lakeuksilla yhtäkää. Onneksi otin kävelysauvat mukahani. Mun piti tasamaalla kasvanehena ja parkinsonia sairastavana opetella uus kävelytyyli. Piti nostella jalakoja ylähä eikä lintustaa vaa menemhän maata pitkin. Jösses, ku pulssiki nousi enkä pystyny ku puuskuttamahan ylähä noustes. Komeeta kallioota nousi ylähän molemmin pualin kävelypolokua. Sain kaahittua muiren mukana sinne vaaran huipulle. Mikkä näkymät siältä olikaa. Mua aivan huippas, kun heitin irti sauvoosta, notta sain otettua valokuvia.

Mentihin seuraavaksi Pirunkirkkohon, joka oli sellaanen z-kirijaamen muatoonen luala, johonka pääsöö kapiaa ja pimiää käytävää pitkin. Se oli mun tämän reissun ensimmäänen ittensä voittamisen paikka, koska mulla on sekä pimiän että ahtahan paikan kammo. Likka näytti puhelimensa taskulampulla mulle tiätä. Välis likka veti kärestä ja miäs tuuppas mua takapualesta, niin pääsin ku pääsinki lualan perälle. Käytihin kans Eva Ryynäsen ateljees, kotitaloos ja kirkos Paateris sekä elämyspiha Pikku-Kilis.

Yks päivä vuakrattihin kaks sähköavusteesta ”fat bikea” vai-mitä-lie-olivakkaa. Ensiksi tenavat kävivät parin tunnin lenkillä. No sitte poika tuli hihkumhan mökin ovelle, notta ”Äitee, tuu sinäkin isän kans kokeelemahan näitä pyäriä.” Muhun iski suarastansa pakokauhu, kun kuulin itteni sanovan että ”Jos mä ny sitte vähä vaikka”. Poika seliitti mulle tarkasti ja selekiästi joka nippelin ja vintan mitä siinä pyäräs oli, mutta vaikka se kaikki infotuluva leijuu lujaa mun ylimmärrykseni ylitte eiku siihen mökkitiälle sitte polokemhan. Käret täräji, jalaat täräji, mutta mä pääsin ku pääsinki ajamhan sillä pyärällä. Lähärethin sitte isännän kans kaharen piänelle lenkille. Minen muistanu, kummasta oikian kären sormesta sai isoompia ja piänempiä vaihteeta keskisormesta vai peukusta ja siitähän seuras se, notta ensimmääses ylämäes pyörä pysähtyy ku seinähän. Vasta sitte ku miäs sanoo mulle, notta ”Peukusta piänempää silimähän” rupesin muistamhan kuinka niitä vaihteeta piti vaihtaa. Voi jysäys, kun ensimmääsen mäen alla laitoon piänemmän vaihtehen ja polojin ja sitte tuntuu niinku tuuppaus takapuales ja pyärä suarastansa lenti mäen päälle. Ajattelin notta tältä se varmahan tuntuu pääsiäästrullillaki lentää paikasta toisehen ja ihaalla samalla ohivilahtavia maisemia. Miäs hihkuu mulle tuan tuasta, että ”Hilijennä ny akka vähä tahtia, nottet kaaru.” mutta enhän mä malttanu, varsinkaa ku päästeltihin mettäs leveetä larunpohojia pitkin. Voi hyväänen, kun oli taas ittensä voittamisen paikka. Kyllä ku vaa sais vähä isoomman inreksikorootuksen sairaseläkkeesehen, niin sais hommata tuallaasen menopelin.

Nähtihin monta kaunista paikkaa, oltihin oman perheen kesken ja ennen kaikkea saimma viättää aikaa Lukaksen kans. On aina kuitenki hyvä tulla reissusta kotia. Mitä enemmän maasto tuli tasaasemmaksi ja mitä lähemmäs päästihin tätä lakeutta, sitä paremmalta tuntuu.

Sinä olet meistä

Rakastimme, hellimme sinua
jo ennen kuin tulit.

Valmistelimme kotimme sinua varten.
Mikään kirja, oppi, lukeminen,
ei kuitenkaan valmistanut meitä
siihen ihanaan tunteeseen,
ihmeelliseen rakkauteen,
kun vihdoin saimme sinut syliimme.

Täytit kaikki toiveemme,
sulatit heti sydämemme,
valaisit koko maailmamme.

Kun sinä vain olet siinä,
sydämemme lyövät samaan tahtiin,
emme saa sinusta irti katsettamme,
emme saa sinusta tarpeeksemme.

Nuo suloiset, pienet kasvot,
ihanan täydelliset sormet ja varpaat,
tuo tuhina joka vie sydämen mukanaan
ja kuinka hyvältä tuoksutkaan.

Kuinka ihmeellinen tunne,
olla vaan lähekkäin – kaikki kolme.

Olet meidän lapsemme,
olet syntynyt rakkaudestamme,
mitään siihen lisäämättä ja pois ottamatta.

Rakas Taivaan Isä,
lähetäthän suojelusenkelin matkallemme.

Tämä runo on omistettu eräälle uudelle perheelle
ja varsinkin urhealle äidille.