Lapsuusmuistoja

Koulujen kesälomat alakas ja jokku meistä esittelivät äiteelle ja isälle toristuksensa komeeta numeroota isoohin äänehen. Toiset meistä taas jättivät omat paperinsa vaivihkaa tuvan piirongin nurkalle ja luikahtivat tuvasta kamarihin tavanomaasen hulinan turvin vaihtamhan tyävaattehet.

Sinä samaasena päivänä nimittään päästettihin lehemät, vasikat ja hiahot pihalle pitkän navetas olon jäläkehen. Me seisoomme veljien kans pitkät riskut käres ja orotimma, että isä avaas sontatunkion pualeesen navetan oven ja päästääs eläämet pihalle. Voi sitä ammumista ja mölinää, kun ne hyppiivät häntäpystyä kohti lairunta. Siinä sitä sai olla tikkana riskunsa kans, jotta elukat pysyy haas.

Haka oli airattu ja airasta sai sähköiskut, jos siihen koski. Välillä kilapaaltihin siitä, kuka meistä uskalti pitää kauimmin sähköairasta kiinni tai kuka veljeksistä uskalti pissata airan päälle. Joopa joo, kaikkia sitä piti muksuna kokeella.

Kun lehemät oli saatu yhtä vaille pihalle, yks lehemä sai jonku tiltin. Soli joskus ennemmin osoottanu jonkunlaasta pöllöönmerkkiä vähä puuskuttamalla parressansa. No, sille tuli vissihin mitta täytehen, koska se sitte villaantuu, meni sähköairoosta läpitte, lähti juaksemhan kylälle päin ja isä juaksi perähän. Lehemä paineli ku riivattu pitkin tiätä ja peltoja, eikä keriinny vissihinkään kunnolla kattoa etehensä, koska se humpsahti lopuksi jokehen. Joesta lehemän onkiminen onki vähä erilaasta ku affenen, mutta meirän isä sai karkulaasen kiinni. Sen jäläkehen suuntana oliki sitte enää lehemien vanhaankoti.

On sellaanen sanonta, notta ”Joukos tyhymyys tiivistyy” ja näinhän se taitaa olla.Yhtenä iltana me oltihin veljesten kans meirän omas pihas. Joku meistä hokas navetan oven viäres maitokärryt. Tuumasta toimehen eli yks kuskiksi ja muut kyyttihin. Maitokärryyllä pääsi yllättävän kovaa, kun äkkiväärät oikialle ja vasemmalle saivat kyytis olijat heittelehtimhän pualelta toiselle ja nauru raikas.

Meitä oli kyllä varootettu, notta sormet saattaa jäärä pinnojen välihin ja aisa voi paukahtaa kuskin leukaperiihin. Niinhän siinä sitte justihin kävi kuskattavien lähärettyä ja menopelin kevennettyä. Mojaus tuli yllättävän äkkiää leukaperiihin ja otti kipiää, mutta kipua kesti vaa hetken, koska oli jo uus metku kiikaris.

Syksy ku oli aluullansa, nii marjapuskat ja omenapuut kantoovat makoosta, mutta viälä pualiraakaa satoa. Jep, oli sekin tiaros, että raakoja omenia ja marjoja ei kannata nassuttaa, mutta otimma niitä silti. Vanhempien varootukset unohtuuvat sen siliän tiän, kun rupesimma leikkimhän piiloosta.

Yks meistä oli sen verran hiras ettijä, että tuli näläkä siälä marjapuskas piilos köllöteltyä eikä niitä mustaviinimarjoja ja ”valakiaa kuulasta” voinu kukaa meistä vuarollansa vastustaa. No, ei menny kauaa, ku vattanpohojas nipristeli pualivalamihit marjasaalihit. Oli se vaa kummaa touhua, ku piti aina teherä justihin sitä mistä meitä oli varootettu tai kiälletty. Ei sunkahan me mitää pahoja oltu, paksukalloosia vissihin vaa.

Isä hommas meille kerran sianporsahan. Se kastettihin juhulallisin menoon Nasse-seräksi. Nimi tuntuu meistä torella omaperääseltä keksinnöltä, vaikka teevees esiintyy samoohin aikoohin Loirin Nasse-setä. No niin tai näin, Nasse-setä oli mukava sika. Silloon varsinkin ku soli piäni, sitä oli kiva rapsuttaa. Se juaksi tosi kovaa meirän erellä pakohon ja välillä osat vaihtuu ja se yritti saara meitä kiinni.

Sitte tuli aika Nasse-serän muuttaa eläänten taivaasehen. Äiti laittoo meille lihaperunoota, mutta yks velii huuti notta ”Minen ainakaa sitte kyllä kaveria syä”. Kunniootimma veljen elämänvilosofiaa sillä ruakaalukerralla, eikä sen tarvinnu syärä lihaperunoota. Aika parantaa haavat sanotahan, koska jo seuraavalla viikolla samaaselle veljelle laski äiteen tekemä jauhelihasoosi ja Nasse-setä oli enää kultaanen muisto.

Oli meillä kukko ja kanojakin, mutta elätiksi hommatut kaks marsua olivakki villi pari. Ne hommattihin meille alakoulun rehtorilta ja minä sain ne huaneeseheni kaveriksi. Marsujen pesää hoiti vanha lasten punkka. Niiren kans kuluu palio aikaa ja oli kiva tulla koulusta niiren kans leikkimähän.

Yhtenä iltana olin suihkus ja vanhin velii tuli huutamahan mulle, notta ”Tuu äkkiä kattomhan, marsuulle on tullu kaks poikasta”. Eihän siinä mitään, aiwan mahtava asia, mutta pianoonen yllätys se kyllä oli, koska molimma ostanehet ne molemmat marsut urospualisina.

Mainokset

On ihanaa olla taas kotona

On ihanaa olla taas kotona

Vieraita maita, kauniita paikkoja
ihania yhteisiä hetkiä

Sydämeen talletettuja muistoja
joiden lämmöstä voi ammentaa
iloa pitkän aikaa

Vaikka matka oli onnistunut
on ihana asia olla taas kotona

Nähdä kaikki rakkaat
nyt jo aikuiset omat lapset ja muut läheiset
oma kototalo, rikkaruohoinen kukkapenkki
muhkeat, soffan alta kurkistelevat villakoirat
vanha jo virttynyt yöpaita ja tietysti oma Rocky

Oli hyvä käydä maailmalla
oli hyvä olla koko viikko yhdessä

Silti se ihan paras tunne
on elää rakkaiden kanssa
omaa, ihan tavallista elämää
ja arkea omassa kodissa

Voimaruno Lotalle: Sinussa on valo

Sinussa on valo,
joka loistaa kirkkaana.
Olet kaunis ja karismaattinen,
kannat itsesi arvokkaasti.
Aseista riisuva hymysi
valaisee harmaankin päivän.

Silmissäsi on puhutteleva katse
välillä niissä häivähtää kokemasi tuska.
Olet elänyt raskaita aikoja,
läpi surun, itkun ja epätoivon,
mutta olet kääntänyt kaiken pahan voimaksesi ja
pala palalta sielusi on eheytynyt.
Olet löytänyt oman ainutlaatuisen polkusi.

Et tarvitse turhaa materiaa, rihkamaa,
onneen riittää hetki parasta laatuaikaa,
jota yhteinen aika poikasi kanssa edustaa.
Hänellä on onni omistaa kaltaisesi äiti.

Lähetän taivaaseen pienen rukouksen.
Rakas Taivaan Isä,
lähetäthän enkelisi suojaamaan tätä perhettä,
poistathan kaikki karikot elämästä,
pidäthän kädestä elämän eri tilanteissa,
ohjaathan oikeisiin valintoihin ja
luottamaan varjelukseesi nyt ja aina.

Hyvän joulumielen ainekset

Kauneimmat joululaulut,
tilaisuus joka yhdistää kaikki läsnäolijat herkin, tutuin sävelin.
Laulujen sanat tuovat mukanaan lämmön ja rakkauden,
sen aidon joulumielen, joka on kyynelin kehystetty.

Vanha, minne lie värinsä pudottanut kuusenjalka,
jota etsitään aaton aattona kissojen ja koirien kanssa.
Kukaan ei ensin muista, mihin se vuosi sitten laitettiin,
mutta aina se jostain ilmaantuu.

Kahden jo edesmenneen mummun reseptillä
valmistetut jouluherkut,
jotka tuovat heidätkin mukaan juhlaan.

Pienten serkusten odottavat ilmeet,
kun he kurkkivat ikkunasta toiseen
nähdäkseen, josko se pukki nyt tulisi.
Molemmat ovat jo niin isoja, etteivät enää usko pukkiin,
mutta joulu ei kertakaikkiaan tule ilman Tapio-pukin vierailua.

Rakas, vaikkakin rispaantunut ikkunakoriste 20 vuoden takaa,
joka ottaa ruokapöydän päässä vuosi vuodelta oman paikkansa,
vaikka koristeet ovat osin jo tippuneet.

Perinteinen joulukinkku, jonka paistaminen on joka joulu seikkailu,
koska miten se kinkkumittarikin on aina ensin hukassa.
Lopulta kinkun vastustamaton tuoksu leijuu ympäriinsä ja
saa nousemaan ylös aattoaamuna.

Jouluaattoillan myöhäinen messu kirkossa kruunaa koko päivän.
Penkissä jokainen saa hiljentyä omin ajatuksin ja
kiittää Taivaan Isää rakkaista läheisistä.

Elämän nälkää

Vielä monta asiaa tekemättä,
uusia haasteita voitettavana,
tulevia tapahtumia kokematta.

Ei haittaa,
vaikka onkin harmaa sää ulkona,
saimme yhdessä ulkojouluvalot asennettua.

Mitä sitten,
vaikka kotona on paljon siivoamista,
”Ne ovat vaan elämisen jälkiä”,
kuten mieheni sanoo.

Entä sitten,
vaikka aamuisin on hankala nousta ylös,
”Koska meistä oikein tuli näin raihnaisia”,
toteamme hymyillen toisillemme.

Olen niin kiitollinen,
että sain elää eilisen harmaan,
mutta silti ihanan päivän.

On jännittävää herätä huomiseen,
katsoa mitä se tuo mukanaan.

Ajatusten siivin

Kun muistelee omaa lapsuutta,
tuntuu, että aina paistoi aurinko.

Olimme iloinen ja rohkea lapsikatras,
keksimme yhdessä vaikka mitä juttuja ja
olimme kaiken aikaa pihalla leikkimässä.

* * *

Kun muistelee omaa lapsuutta,
sydän täyttyy rakkaudesta,
kallisarvoisista, yhteisistä muistoista.

Kuinka viattomia silloin olimmekaan.
Kuinka paljon iloa ja naurua päiviimme mahtui.
Meitä ei koskettanut maailman melskeet,
vaan saimme kasvaa turvallisessa kodissa.

* * *

Kun muistelee omaa lapsuutta,
on aika kiittää edeltä menneistä rakkaistamme.

Saamme lohtua kaiken ylittävästä toivosta,
jälleen näkemisestä ja lämpimästä halauksesta,
joka kantaa meitä eteenpäin tässä ajassa.

Autiotalon sammaleiset portaat

Kuinka monta kertaa perheenpää
on tullut raskaan työpäivän jälkeen kotiin,
istunut kotiportaille, hengähtänyt syvään,
kiittänyt mielessään hyvästä päivästä ja
tullut onnellisena perheensä luo.

Samoin on äiti yhtä usein lähtenyt karjan luo
aamu- ja ilta-askareilleen, paijannut lopuksi
navetan uusinta, pienintä vasikkaa.
Tupaan tullessaan hän on ottanut pyykkikorin portailta ja
tullut sisään jatkamaan kotitöitä.

Nuo portaat ovat olleet parhaimmillaan
vastalakaistuina hiekasta tai lumesta.
Ne ovat koonneet koko perheen yhteen.

Juhannuksena koivut ovat reunustaneet portaidenpieliä ja
jouluisin ne ovat saaneet lyhdyt valoikseen pimeään aattoiltaan.

Nuo portaat ovat nähneet koko elämän kirjon.
Ne ovat nähneet kaiken aina lasten ensiaskeleista lähtien.
Milloin on ollut ilon, milloin surun päiviä,
mutta aina on ollut yhtä hyvä tulla kotiin.

Niin paljon elämää, niin paljon rakkautta,
niin paljon toiveita ja unelmia.

Nuo rakkaat, uskolliset kotiportaat
odottavat yhä vakaina tulijoita,
säilyttävät muuttumattoman arvonsa
lämpimän, vihreän sammalpeiton alla.