Olen ollut koko illan valokuvaamassa peltolakeutta ja joutsenia. On syksy ja tunnen sisälläni, miten kylmänkostea usva peittää hitaasti edeten koko lakeuden joka sopen. Se tunkee kylmät lonkeronsa myös villapaitani lävitse. Värisen hiukan, mutta onneksi otin matkaan kunnon eväät, kuumaa kahvia ja makkaravoileivät. Olen onnellinen juuri nyt kun maistan, miten hyvältä kahvi maistuu pimeässä.
Pimeys valtaa lakeuden ja kohta ei näe enää mitään. Olen yksin, mutta en pelkää pimeää. Olen kotona. Istahdan vanhan ladon oviaukkoon. Imen itseeni lakeutta joka solullani ja aistillani. Vedän keuhkot täyteen ilmaa ja puhallan hitaasti nautiskellen ulos.
Maanviljelijät ovat osin jo aloittaneet kyntötyöt ja ilmassa voi yhä tuntea vastakäännetystä peltomaasta huokuvan mullan tuoksun. Tämän ladon ympärillä ollut kaurapelto on jo puitu, mutta ei vielä kynnetty. Kun haron kädelläni pimeässä, aivan ladon viereen on jäänyt tupsu kauroja. Jyvät maistuvat kypsiltä ja hyviltä suussani. Juuri samalta kuin joskus lapsena.
Kosketan vanhan ladon hirttä kädelläni hitaasti tunnustellen. Nämä vanhat hirret voisivat kertoa niin paljon menneistä ajoista. Annan kätteni soljua hellästi eteenpäin ja tunnen kuinka pehmeä on hirttä peittävä sammal. Sammalpeite on vallannut hirret aikojen saatossa. Aikanaan nämä jokaiselle maanviljelijälle tärkeät ladot ovat nyt ylhäisessä yksinäisyydessään, unohdettuina, maahan vajoamaisillaan. Yhä tänäkin päivänä, ne seisovat pystypäin arvokkaasti, viimeisillä voimillaan. Ne kertovat omaa kaunista kieltään sisukkuudesta eli ”etelä-pohojalaasuuresta”.
Päivällä kuvaamani joutsenparvi on käymässä nukkumaan läheiselle pellolle. Ne elävät omaa elämäänsä, laulavat ja kiljahtelevat, kunnes jokainen on löytänyt oman paikkansa. Rikkumaton hiljaisuus laskeutuu hetkeksi lakeuden ylle. Kuulen vain oman hengitykseni, kunnes havahdun mietteissäni, kun joutsenparvi aloittaa taas laulunsa. Etäältä kuulen lähestyvien joutsenten siipien havinan. Niiden tullessa yhä lähemmäs ja lähemmäs pellolla oleva parvi ohjeistaa niitä äänillään. Nämä uljaat joutsenet kaartavat aivan ladon läheltä ja pienen hetken kuvittelen olevani kuin Nils Holgersson, joka sadussa matkasi hanhien mukana. Kunpa pääsisin näiden upeitten joutsenten matkaan.
Yhtäkkiä hiljaisuuden läpi tunkee kovaa vauhtia lähestyvän auton ääni. Kuulen kuinka auto kaasuttaa pienellä kapealla peltotiellä ihan liian kovaa. Joutsenet säikähtävät ja kuulen, miten ne kiljahdellen pyrähtävät siivilleen. Linnut ohittavat minut niin läheltä, että pysyisin melkein koskettamaan niitä, en haluaisi niiden lähtevän. Toinen toisensa jälkeen ne kuitenkin lentävät ohitseni ja tunnen niiden kauniitten siipien havinan kasvoillani. Tuo ilmavirta melkein kaataa minut ladon seinää vasten. Hetkessä ne ovat menneet ja jään yksin.
Joutsenten laulu vaimenee pian ja tiedän jo entuudestaan niiden kaartavan pimeydessä, mutta niin tarkasti kohti läheisen joen rantaa. Siellä ne saavat yöpyä rauhassa, ennen muuttoaan. Mielessäni pyydän niille varjelusta pitkälle matkalleen.
Vaikka pimeys on jo laskeutunut lakeuden ylle, voin yhä tuntea hetki sitten menneen auringonlaskun jättämän lämpimän muiston. Auringonlaskun aikaan tunnen itseni aina niin pieneksi kaiken tämän ihanuuden keskellä. Tunnen miten voin olla jo edeltäni menneitten rakkaitteni, kahden veljeni sekä isäni lähellä. Joka ilta uuden auringonlaskun myötä tunnen heidät lähelläni ja tiedän, että heillä on kaikki hyvin. Auringonlasku tuntuu kuin lämpimältä halaukselta, joka sanoo: ” Elämä jatkuu, älä murehdi. Huomenna on taas uusi päivä.”
Lähden kevyin askelin kohti autoa. Tunnen itseni etuoikeutetuksi ja nautin tästä ohikiitävästä, voimaannuttavasta hetkestä. Lakeutta ei voi tuoda, se pitää jokaisen itse kokea. Pimeys lakeudella on täynnä onnellisuutta, turvallisuutta ja ainutlaatuisia hetkiä.
Helmiä lakeudelta 