DBS-leikkaus on tehty

DBS-leikkaus on nyt tehty ja pääsin 16.6. tiistaina kotia.
Olo on hyvä ja olen ollut Parkinson-kivuista vapaa jo monta päivää.
Tilanne ei välttämättä ole pysyvä, mutta mennään päivä kerrallaan.
Tulevat viikot näyttävät, mikä on olotila, kun aivojen turvotus laskee.
Olo on vapautunut eikä vähiten uuden hiusmuodin ansiosta.

Lämmin kiitos teille ihan jokaiselle, jotka viestein ja soitoin kannoitte mua koko sairaalassa olo ajan.

Kirjoitin ennen sairaalaan menoa murrepakinan lapsuuden juhannuksesta. Se tässä alla luettavaksi. Tuun takaisin eetteriin, kunhan ensin vähän huilaan ja kerään uusia voimia.

Halauksin!

Satu Hautamäki

Juhannusmuistoja

Kuusilapsises perhees riitti menoa ja melskettä ympäri vuaren. Äiti oli kyllä ihime äiti. Meille kaikille riitti aina puhurasta ja ehejää vaatetta päälle. Vanha parhaat päivänsä nähäny pesukone yritti selevitä siatokykynsä äärirajoolla kovas käytös. Pesun jäläkehen kaikki vaattehet kuivattihin kertakaikkiaan piänes pannuhuanehes, siis vaatemäärähän nähären piänes. Tavallisesti tehtihin viikkosiivot, mutta kaks kertaa vuares eli jouluksi ja juhannukseksi tehtihinki sitti isoompi siivoussavotta. Yhyres tehtihin, kuka enemmän, kuka vähemmän, mutta koko taloo kiilti puhtahana ja niin sai juhannus tulla.

Me orotimma aina veljien kans koko vuaren tätä päivää. Juhannus oli nimittänsä se päivä, jona saimma juara niin palio limsaa kun vaa jaksoomma. Me ei meinattu millään malttaa orottaa, koska saarahan avat ekat limsapullot. Isä haki meille Pernaan kaupasta Matilta hervottoman kasan limsaa: oli Pommacia, Jaffaa, Seven Upia, Ananas-limsaa, Friscoa. Niin ja olihan siälä koris sittisoodaakin, mutta se ei ollu meirän miälehen.

Pullot jaettihin kristillisesti tasan, eikä haitannu vaikka hiilihappo pakkas mennä nenähän, oli ne nii hyviä. Näin aikuusena täytyy kyllä myäntää, notta ne limsat oli nii makeeta silloon, jottei haitannu, vaikka seuraavaa juhannusta piti taas orottaa kokonaanen vuasi.

Isän kans haettihin keltaasella pikku-Valametilla komiat koivut korvelta. Isä teki rautakangella kaks reikää maahan tuvan ovensuuhun portahien molemmille pualille ja löi koivut siihen pystyhyn koristeeksi. Juhannuskoivujen ilimestyminen pihapiirihin ja sinivalakoosen Suamen lipun nosto lipputankohon tekivät juhannusaatosta torellisen juhulan.

Illalla olikin sitte vuaros juhannusillan huipennus eli Lentäjien juhannusvalavojaaset Kauhavan Ilamasotakoululla. Kentälle kerääntyy niin valtavasti väkiä, että meirän silloosen Kauhavan kaikki tiät oli tukos. Väkiä lappas kentälle, kuka autolla ja kuka polokupyärällä tai kävellen. Kun olimma viälä piäniä tenavia, me ei menty kentälle saakka, vaan tungimma koko sakki ittemme autohon ja parkkeerasimme punaasen Taunuksemma Vääräjoen vartehen. Siältä oli huikiat näkymät kentälle, mutta sinne piti mennä aijoos, notta kerkes ennen illan H-hetkiä.

Meillä oli evähänä Hopiatoffeeta ja salamiakkimerkkaria. Isä kysyy kurispäältä, notta ottaasko joku viälä limsaa, mutta kiältäyryymmä arvokkahasti – kiintiö oli siltä juhannukselta jo täynnä.

Sitte kaunihis juhannusillas kävi kohahrus ja piänemmät muksut kiipesvät äkkiää vanhempiensa sylihin. Illan orotetuin hetki oli käsillä. Jännitys väreeli ilamas, kun Fougat ja muut mahtikoneet käynnistelivät moottoreitansa. Tuntuu, että koko maa jalakojen alla tärisi, kun koneet aloottivat näytöksensä. Toinen toistansa komiampia lentokonemuarostelmia ja kuvioota ilimestyy taivahalle.

Jos täs vaihees iltaa, kun lähes kaikki muut koneet olivat jo lentänehet, jonkun pikkutenavan kasvot olivat viälä ollehet hymys, tilanne muuttuu nopiasti. Draken-niminen peliättävän suuri lentokone kun käynnisti moottorinsa, meteli oli henkiäsalapaava. Tuntuu siltä, että koko taivas repiää, koska ääni oli torella kova. Illan juantajan äänikin häipyy kuulumattomihin ja piänimmät tenavat purskahtivat itkuhun. Draken halakoo taivasta. Ei riittäny, että laittoo käret korville, lentokoneen ääni jylisi ja tuntuu porautuvan sisuskaluuhin asti. Pikkuvelii huuti kauhuusnansa, notta ”Raakeli lentää”. Raakeli kun oli meirän mummun siskoon nimi.

Kun sitten pääsimmä pitkien autojonojen läpi kotia, kömmiimmä sänkyhyn. Juhannusaatto oli siitä erikoinen päivä, että silloon meitä ei tarvinnu komentaa nukkumahan. Tasaanen tuhina vaan kuuluu peräkamarista, kun koko sisarusparvi nukahti ihanan päivän jäläkehen. Juhannus oli taas kerran yliveto päivä, jota kannatti vuasi orottaa.

Se miälihin painuva wappu

Äiti oli keittäny ruispuuroa ja yksi toisensa jäläkehen kömmiimmä unisina tupahan. Puheensorina oli eilispäivää vilakkahampaa ja ilmas oli jännitystä, koska olihan tulos tavallisuuresta poikkiava päivä: Vappu.

Malttamattomina velijien kans orotimma, notta koska saarahan puhaltaa ilamapalloja ja viuhtoa vappuviuhkoolla. No, sitte se aika koitti ja äitillä oli kova homma jakaa pallot tasan jokaaselle orottavalle käsiparille. ”Äiti, siro jo mun oma”, ”Ei kun ny oli mun vuaro”.

Yks velii hihkaasi, notta ”Ny mä puhallin tähän aiva liikaa ilamaa, ei tätä enää saa eres sirottua kiinni millää” ja onnetoon päästi surraavan ja pörräävän pallontekelehen ilamahan. Me muut pyhiimmä sitte sen tähären pallosta lennähtävän kualan naamasta. Jep, hiano alaku tälle vapulle. No, rautaasin hermoon valjastettu äitee sitoo palloja sen kun kerkes. Seisoomma kaikki jonos ja toisesta päästä jonoa, muksu kerrallansa katos onnellisena pallonsa kans.

Sitte alakoo se hillitön jahti, kun päästihin kaikki koko meirän sisarusparvi kerralla pomputtelemahan palloja. Olihan meillä toki siinä vilinäs vappuviuhkatkin, jokka piäneni hälyyttävää vauhtia. Ne hapsut kun eivät tahtonehet kestää meirän kovaa huisuuttamista. Me juastihin ku päättömät kanat pallojen ja viuhkojen kans tuvan ja peräkamarin väliä. Vähän väliä tussahti pallo jos toinenki rikki ja me naurettihi ku äiti kilijuu ja säikkyy paukahruksia. Seuraavaksi meitä ohojeestettihinki menemhän pihalle jatkamhan leikkiä.

Meillä oli sellaasia pikkupallojakin ja yks hyväkäs meistä äkkäs, notta panhan ne vettä täytehen. Meitä muita ei tarvinnu kauaa houkutella, ku totesimma, että tuahon on tosi hyvä irea. Jokaasella oli tukka ja paita märkinä, ennen ku äiti kerkes hätähän ja käski sisälle vaihtamhan kuivaa päälle.

Vappuna käythin aina kyläs mummun ja paapan tykönä. Mummu teki verrattomia munkkia ja maailman parasta simaa. Paappa taas tapas istua kiikkustualis ja teherä kaiken mailman temppuja ja jekkuja piänemmille sisaruksille.

Muistan viäläkin meirän kirkkahan punaasen Taunuksen, jonka kyyttihin änkesimmä koko isoon perheen voimin pallojen ja viuhkojen kans. Isä oli nimittäin päättäny, notta ny lähärethän vappuajelulle. Takapenkillä kävi melekoonen kuhina ja olimma posket punaasina kattomas etehenpäin, notta mihinkä me oikee mennähän.

Lähärimmä Lapualle ja isä kurvas silloosen piänen kioskin etehen parkkihin. Isä saapasteli iloosena vihellellen kioskin luukulle ja kerkes parahiksi teherä karamelliostokset, kun poliisiauto ajoo meirän Taunuksen taa. Poliisi nousi autosta puhuttelemahan isää, joka tervehtii iloosesti. Sitte ilime vakavootuu ja isä katos meirän karkkien kans poliisiautohon. Me tenavat seurasimma sitä tapahtumaa hämmennyksen ja pelon vallas.

”Äiti!! isä joutuu poliisiautohon.” Aikaa tuntuu kuluvan ikuusuus ja Taunuksen perällä vallitti pelokas tunnelma. Meitä niinku tianoon muitaki lapsia oli aina opetettu, notta niin pitää elää, jottei jouru tekemisihin poliisien kans. No, ny meirän isä oli tummansinisen Maijan kyytis. Molimma itku kurkus jokahine, eikä kukaa enää huisuuttanu sen kummemmin ilimapalloa ku vappuviuhkojakaan.

Sitte onneksi Maijan ovi aukes ja isä harppoo autohon sisälle. Isän ilime oli sen verran ”harmistunu” nottei kellää tullu miälehenkää tiarustella tapahtumasta. Ajettihin vaa pikkuusta haipakkaa kotia, notta kivet vaa ropaji ojihin ja söimmä kerranki nahistelematta karkkia. Kotia tultua isä sitte vihiroon katkaasi hilijaasuuren ja totes notta: ”Soli sitte siinä meirän vappuajelu.”

No, säikährys oli onneksi pahempi ku itte paukahrus. Isä oli onnetoon vaa parkkeerannu autonsa liika likelle suajatiätä ja sai siitä pikapalakinnon. Loppu hyvin kaikki hyvin. Me saatihin meirän isä takaasin.

Lapsuuren pääsiääsmuistoja

Voi sitä kananmunien särkemiskökkää, kun me sisarusparvi puhaltelimma posket pullollansa munia tyhyjiksi, jotta saisimma maalata toinen toistansa komiemmat pääsiääsmunat. Äiteen isoo villasukkien parsimisneula oli kovas käytös. Jokahinen vuarollonsa tökkäs reijät kananmunan molempihin päihin ja sitte äiteen neuvoosta huoalimatta puhallimma ihan täysillä palakehilla sisustat lautaselle.

Annoomma vesivärien viuhua pitkin poikin kananmunia, vakstuukia ja lenti sitä sotkua laattialleki meirän vaattehista puhumattakaa. Oli meirän äiteellä kyllä rautaaset hermot meirän kans.

Rairuahojen istutus oli kans spektaakkeli. Kun isoo sisarusparvi pääsi asialle, kyllä siinä lenti sekä heinänsiämenet että mullat. Nii eikä sitä vettäkää saanu unohtaa. Jokahine kun sitä viljelystä vuorollansa kasteli, se oli ku kiinalaasten riisivilijelmä.

Monesti siinä arjen tuaksinas rairuaho meinas jäärä kokonansa kylyvämättä. Myähästyymmä siinä hommas usiempana vuanna ja täytimmä rairuohoastian piänillä tipuulla ja pääsiääsmunilla. Ruahontyngät peittyy mukavasti, eikä häirinny vaikkei sitä rairuahoa siältä kiposta näkynykkää. Siihen aikahan oli kyllä jo puhetta katokorvauksista ja olisimma ne kyllä ansaannehet. Ei se rairuohosta saatava ilo siitä juurikaan himmentyny, vaikka meirän viljelykset tuprus astian reunojen ylitte vasta vähä pääsiääsen jäläkehen.

Kun minä olin piäni likka, niin meillä oli kotona ulukorakennukses sauna. Oli tapana, että isä ja mun pikkuvelijet kävivät ensiksi isän kans pesuulla ja sitten minä äiteen kans. En tiärä mitä hyvänen aika meirän piti ängetä sinne äiteen kans vasta miästen jättilöylyjen jäläkehen. Sauna oli nimittäin silloon niin jeevelin kuuma, että otti aiwan hengen kiinni, kun avas eres saunan oven. No, eikun peremmälle vaan ja lantraamahan sopivaa pesuvettä koolihin. Pesutuakion jäläkehen raahauruumma äiteen kans sisälle ja paiskasimma ensi tuvan sivustaverettävähän huilaamhan ennenku mentihin pukemahan vaatteet päälle.

Tavallisena lauantaina olis pantu yävaattehet, mutta ny oli se jännittävä hetki käsillä, jolloonka saataas polttaa meirän itte kokoama pääsiääskokko. Kokkohon laitettihin ainaki riskuja ja ylivuatisia olokia. Se hetki kun isä laittoo kokon palamahan oli joka vuasi yhtä juhalillinen. Tuli tarttui kuviin olokiin ja levisi tuulen lailla ympäri koko kokon, kunnes tuntui, että liekit valaasivat koko maailman. Se oli niin hiano näky, että se jäi iäksi meirän lasten mielehen.

No, molimma äiteen kans justihin saamas vaattehet päälle, kun uluko-ovi lävähti auki ja isä huuti, notta ”Meirän kokko palaa jo, tulukaa äkkiää kattomhan!”. Me puimma nopiaa ulukovaattehet ja juaksimma pihalle. Totta se oli, meirän ylpeyrellä keräämä ja kasaama kokko palookin jo, ilaman että kukaan meistä taloonväestä olisi sitä sytyttänyt. Ihimetys, suru ja viha olivat päällimmäisinä tuntehina mieles. Osa meistä purskahti itkuhun.

Kokko paloo tasaasesti. Sarat, piänet ja yhä korkiammalle kiappuvat kipunat ja savu vaan nousivat taivahalle ja iloonen pääsiäästunnelma lässähti kerta heitolla. Äiteellä oli tyämaa rauhootella ja tyynnytellä kuutta pettynyttä lasta. Eres äiteen kaupasta tuomat pääsiääskaramellit eivät saanehet meirän iltaa pelastettua. Isä puolestansa kävi kovilla kiarroksilla ja uhkas jutella ku ”miäs miehelle” sille rontille, joka meirän kokon oli sytyttäny.

Seuraavana päivänä pellolla oli enää hiiltynyt piäni kasa eilisestä kokosta. Isä alootti itteksensä mittavan tutkinnan palon syttymissyystä ja syyllinenki sitte ajan olohon selevis. Pienes kyläs asia ei pysyny salaasuutena. Kävi ilimi, notta paikalliset vesselit olivat sattunehet ajamhan mopoolla meirän ohi ja yks hyväkäs oli heittänyt palavan tupakan kohti kokkoa. No, isä oli sanansa mittaanen ja piti lupaamansa miäs miehelle -juttutuakion, eikä meirän kokko enää toiste syttynyt itsestänsä.

Muistoja lapsuuren hiihtoretkistä

Moon seurannu ny hiihtokisoja teeveestä ja muistuu miälehen omat lapsuuren kokemukset. Minen oo koskaan ollu liikunnallisesti lahajakas, mutta ajattelin, notta mun vahavuuret on tainnu olla johonaki mualla.

Meirän ala-asteen lähellä oli ”Ruattinkallio” niminen hiihto- ja laskettelupaikka. Meiltä kotoa oli sinne matkaa peltojen poikki nuan pualikilometriä. Heti ku Heikki Harjama iltauutisis ennusti, että lunta on tulos, alakas käyrä kuhina meirän puarin eres.

Tuskin oli viälä ku piäniä länttiä lunta kynnöspelloolla, kun kaivettihin sukset ja sauvat puarista, kokeeltihin viäläkö monot mahtuuvat jalakahan ja sitte mentihin. Velijet hiihtivät erellä ja minä tonhasin peräs veren maku suus. Mulla meni aina se enin into hiihtämisestä jo mennes, kun en millään pysyny veljien peräs.

Sitte oli viälä se syvä luama, joka piti ylittää. Viälä näin aikuusenakin muistelen, notta kuinka mä onnistuunkaan aina leviämhän pitkin pituuttani sinne luaman pohojalle. Lapaaset pakkas olla jo mennes märiät, mutta eiku pystyhyn vaan, lumet pois takamuksesta ja suunta etehenpäin.

Joka päivä kun tulimma koulusta kotia, söimmä ensiksi ja jos oli sopiva pakkaasilama, olimma kylän tenavien kans pimiän tulohon asti laskettelemas ja hiihtelemäs. Rohkiemmilla oli oikeen sellaaset leviät ja lyhyet ”minisukset”. Niillä poijat laskettelevat töyssyysiä mäkiä pitkin ja poikin. Niitä mäkiä oli monenlaasia, oli Miästen ja Likkaanmäki, Lento- ja Pitkämäki ja monta muuta. Hittin titti oli aika äkkiväärä ja moni siitä laskenu joutuukin lähtemhän kotia katkennehen suksen tai sauvan kans.

Poijat tekivät osahan mäistä viälä loppulaskuhun hyppyriä. Vauhrinotos ja ponnistaes ne varmanhan tunsivat olevansa ku Jari Puikkonen, mutta alastulos olivatkin sitte yllättäen ihan omia ittiänsä. Rohkiammilta tenavilta meni niitä suksia poikki ku pärehiä, kun niillä ei tuntunu olevan mitään kuusaa, mistä voi laskia tai eres kuvitella pääsevänsä ehejänä alahan. No niin tai näin, mutten muista, että siälä olis keltään menny poikki, muuta kun suksia tai sauvoja ja ehkä vähä tullu kolhuja ja kuhumuja eteläpohojalaasehen ittetuntohon.

Kilometrin mittaasen hiihtolenkin varrella oli sitte se Mustosen mäki. Siitä ku pärähytti alaha niin tuli niin kova vauhti, notta sukset kantoo pitkälle pellolle saakka, tuuli vaa vinkuu korvis, silimistä vuati vettä ja tunti ittensä aika velhoksi. Niin siis jos pysyy pystys. Minen varsinaasesti päässy vanhana kankiana tuallaasta kokemahan, kuulin vaa toisten niin kertovan.

Ei se hiihtouran tyssääminen mulla ainakaa yrityksehen kaatunu. Joka päivä hiihtokeliillä mä klipsuttelin velijien peräs enkä antanu periksi. Nua mäet oli silloon lapsuures niin suuria, notta aivan huikaasi alahalla niitä kattoes. No joka ilta me sitte hiihrimmä väsyksis kotia ja olimma aina märkiä ku uitetut kissit. Kotia tultua söimme iltapalaa ja tuskin meillä oli viälä eres molemmat jalaat sängys, kun jo kuuluu tasaanen tuhina kamarista.

Minen käsitäs, mitenkä se äitee aina taikoo meirän vaattehet kuiviksi piänes pannuhuanehes. Hiihtämähän lähties kuivat ja lämpööset lapaaset olivat kotia tultua jokahisella kauhian hajuuset, vanunehet aivan tönkööksi, eiväkkä ollu enää lämpöösiä. Aina meillä oli kuitenkin kouluaamuina kuivaa ja puhurasta vaatetta päälle laitettavaksi.

Koulus me kans hiihrimmä välitunnilla koulun ympäri tehtyä latua pitkin. Sitä kiärrettihin aivan tuskas (siltä se ainakin musta tuntuu) monta kertaa päiväs eli joka välitunti. Kiarrokset pantihin ylähän ja eniten kiärtänehet sai palakintoja.

Hiihtokilapaalut olivat mulle aharistavia, kun mun suksi ei torellakaan kulukenu. Hiihrin ja hiihrin ja olin purskahtaa itkuhun kun Saarimaan poijat huutivat seliän takana, notta ”LATUA”. Minähän hyppäsin ku sähköiskusta larun viärehen ja meinasin kaatua siitä tuulahruksen voimasta, kun ne vanhemmat poijat vilistivät mun ohitte. Mun naama oli maalihin tulles aivan tulipunaanen ja suun ympärys valakoonen.

Muistelen niin, että kaikki koululaaset saivat johonakin kisoos hopialusikan, mutta pakko sanua, notta mua se ei pahemmin lämmittäny. No olihan meillä toki hyvä kunto, mutta kyllä mulle kirkastuu jo ala-astehella, notta meirän lapsuuren irolit Helena Takalo eikä Juha Mieto liioon saa ainakaan musta seuraajaa.

Varsinaanen kokki

Minen oo koskaan ollu mikään varsinaanen kokki. Tenavat sanooki jo piänenä, notta ”Toisinansa meirän äitee onnistuu, toisinansa taas ei”. Koska on ollu liika vähä sualaa, koska on tullu liikaa jotaki toista lajia. Yks joulu latasin pikkuusen enemmän riisiä valamistumahan kun oli tarkootus ja siitä riisimäärästä olis riittäny koko komppanialle ainakin viikoksi. Mulle on siitä muutaman kerran vuasien saatos mainaastu.

Lapsuuren kotonani viälä asuessani valittin aina siivouksen ruaanlaiton sijasta. Nelijän kuukauren talouskoulun opitki valuuvat ku vesi hanhen selijästä, mutta oomma ny onneksi saanu kaks lasta ruakittua aikuuseksi.

Tuli miälehen nämä kaks toilaalua yläasteen kotitaloustunnilta.

”Isoon arkkupakastimen sulatus”

Kerran me saimma mun parhaan lapsuurenkaverin kans opettajalta tehtäväksi tyhyjätä ja sulattaa kotitalousluakan arkkupakastimen. Tyhyjäys sujuu vauhrilla ja ilaman turhia viivytyksiä, ku saimma opettajalta selekiät ohojehet. Sitte siinä sulatusvaihees meillä meni kaverin kaa sormi suuhun. Virrat pois, selekiää joo-o, mutta kuinkas hyvänen aika me saisimma sen paksun jääkerroksen siältä arkkupakastimen reunoosta ja pohojasta pois. Taas kerran miätiimmä sitä, notta tämä toimeksianto pitääs suarittaa vilakkahasti. Meirän kotitaloustunnit olivat nimittäin eri koululla, kun ”pääkoulu”, johonka oli linja-autokuljetus.

Olimma niinku tämän päivän Pat ja Mat ja saimma kuningasirean: otimma kaks isoa kattilaa ja keitimmä niihin kuumaa vettä ja olimma justihin menos kaatamahan veret sinne arkkuhun jäänsulattamisen nopeuttamiseksi, kun opettaja sai meitä ”hännästä” kiinni. Olisimma varmahan viälä tänäki päivänä lappaamas sitä vettä siältä arkun pohojalta, jonsei opettaja olisi tikkana ollu kattomas meirän perähän. No, opiimma sitte pakastimen sulatuksenkin kantapään kautta.

”Lindströmin piffien valamistus”

Kaikkein orotetuin kotitaloustuntien tehtävä oli suunnitella ja valmistaa kokonainen ateria toiselle ryhmän kaksikolle. No, ystäväni kans suunnittelimma menuun, johona oli raastesalaatti, keitetyt perunat, Lindströmin piffit ja mansikkakiisseli jäläkiruaaksi. Menu valamistuu hyväs taharis ja vesi oli ittelläki kiälellä. Kumpikaa meistä ei ollu teheny piffiä koskaa kotonansa, mutta rupesimma intoa puhkuen tekemähän valamisteluja. En tiärä oliko tuntimitootus piäles nuas meirän kotitaloustunniis, mutta aina tuntuu olevan niin kovan kiirus. No, posket punaasena kuarittihin perunat ja tehtihin salaatti. Piffien kans tuliki sitte kiirus, eikä me oltu niin turhan nuukia punajuurien piänimisen suhtehen vaan oltihin vähä suurpiirteisiä. Vihiroon tuli aika paistaa piffit pannulla. No, ei niistä kyllä varsinaasia kulinaarisia hittejä tullu. Piffit rakooli eiväkkä pysyny koos, mutta maku oli sikahyvä.

Viimmeen oli opettaja sitte tulos arvostelemahan annoksen. Kokosimma valamisannokset lautasille niin, notta piffit pysyy suurinpiirteen kasas. No, tottahan ne kasas pysyy, ku ne oli tukittu sinne salaatin ja perunoottejen välihin, mutta opettajaa ei nii vaa huijattu. Tottahan se muhkuraanen ulukomuato paljasti, että likat oli vähä oikaassu tehtäväs.

Loppu hyvin kaikki hyvin: Ruaan maku oli kohorallansa ja seuraavalla kerralla piäniimmä sitte ne punajuurekkin.

(Kuvituskuva: Annin Marjatarhan vanhasta tuvasta)

Lapsuusmuistoja

Koulujen kesälomat alakas ja jokku meistä esittelivät äiteelle ja isälle toristuksensa komeeta numeroota isoohin äänehen. Toiset meistä taas jättivät omat paperinsa vaivihkaa tuvan piirongin nurkalle ja luikahtivat tuvasta kamarihin tavanomaasen hulinan turvin vaihtamhan tyävaattehet.

Sinä samaasena päivänä nimittään päästettihin lehemät, vasikat ja hiahot pihalle pitkän navetas olon jäläkehen. Me seisoomme veljien kans pitkät riskut käres ja orotimma, että isä avaas sontatunkion pualeesen navetan oven ja päästääs eläämet pihalle. Voi sitä ammumista ja mölinää, kun ne hyppiivät häntäpystyä kohti lairunta. Siinä sitä sai olla tikkana riskunsa kans, jotta elukat pysyy haas.

Haka oli airattu ja airasta sai sähköiskut, jos siihen koski. Välillä kilapaaltihin siitä, kuka meistä uskalti pitää kauimmin sähköairasta kiinni tai kuka veljeksistä uskalti pissata airan päälle. Joopa joo, kaikkia sitä piti muksuna kokeella.

Kun lehemät oli saatu yhtä vaille pihalle, yks lehemä sai jonku tiltin. Soli joskus ennemmin osoottanu jonkunlaasta pöllöönmerkkiä vähä puuskuttamalla parressansa. No, sille tuli vissihin mitta täytehen, koska se sitte villaantuu, meni sähköairoosta läpitte, lähti juaksemhan kylälle päin ja isä juaksi perähän. Lehemä paineli ku riivattu pitkin tiätä ja peltoja, eikä keriinny vissihinkään kunnolla kattoa etehensä, koska se humpsahti lopuksi jokehen. Joesta lehemän onkiminen onki vähä erilaasta ku affenen, mutta meirän isä sai karkulaasen kiinni. Sen jäläkehen suuntana oliki sitte enää lehemien vanhaankoti.

On sellaanen sanonta, notta ”Joukos tyhymyys tiivistyy” ja näinhän se taitaa olla.Yhtenä iltana me oltihin veljesten kans meirän omas pihas. Joku meistä hokas navetan oven viäres maitokärryt. Tuumasta toimehen eli yks kuskiksi ja muut kyyttihin. Maitokärryyllä pääsi yllättävän kovaa, kun äkkiväärät oikialle ja vasemmalle saivat kyytis olijat heittelehtimhän pualelta toiselle ja nauru raikas.

Meitä oli kyllä varootettu, notta sormet saattaa jäärä pinnojen välihin ja aisa voi paukahtaa kuskin leukaperiihin. Niinhän siinä sitte justihin kävi kuskattavien lähärettyä ja menopelin kevennettyä. Mojaus tuli yllättävän äkkiää leukaperiihin ja otti kipiää, mutta kipua kesti vaa hetken, koska oli jo uus metku kiikaris.

Syksy ku oli aluullansa, nii marjapuskat ja omenapuut kantoovat makoosta, mutta viälä pualiraakaa satoa. Jep, oli sekin tiaros, että raakoja omenia ja marjoja ei kannata nassuttaa, mutta otimma niitä silti. Vanhempien varootukset unohtuuvat sen siliän tiän, kun rupesimma leikkimhän piiloosta.

Yks meistä oli sen verran hiras ettijä, että tuli näläkä siälä marjapuskas piilos köllöteltyä eikä niitä mustaviinimarjoja ja ”valakiaa kuulasta” voinu kukaa meistä vuarollansa vastustaa. No, ei menny kauaa, ku vattanpohojas nipristeli pualivalamihit marjasaalihit. Oli se vaa kummaa touhua, ku piti aina teherä justihin sitä mistä meitä oli varootettu tai kiälletty. Ei sunkahan me mitää pahoja oltu, paksukalloosia vissihin vaa.

Isä hommas meille kerran sianporsahan. Se kastettihin juhulallisin menoon Nasse-seräksi. Nimi tuntuu meistä torella omaperääseltä keksinnöltä, vaikka teevees esiintyy samoohin aikoohin Loirin Nasse-setä. No niin tai näin, Nasse-setä oli mukava sika. Silloon varsinkin ku soli piäni, sitä oli kiva rapsuttaa. Se juaksi tosi kovaa meirän erellä pakohon ja välillä osat vaihtuu ja se yritti saara meitä kiinni.

Sitte tuli aika Nasse-serän muuttaa eläänten taivaasehen. Äiti laittoo meille lihaperunoota, mutta yks velii huuti notta ”Minen ainakaa sitte kyllä kaveria syä”. Kunniootimma veljen elämänvilosofiaa sillä ruakaalukerralla, eikä sen tarvinnu syärä lihaperunoota. Aika parantaa haavat sanotahan, koska jo seuraavalla viikolla samaaselle veljelle laski äiteen tekemä jauhelihasoosi ja Nasse-setä oli enää kultaanen muisto.

Oli meillä kukko ja kanojakin, mutta elätiksi hommatut kaks marsua olivakki villi pari. Ne hommattihin meille alakoulun rehtorilta ja minä sain ne huaneeseheni kaveriksi. Marsujen pesää hoiti vanha lasten punkka. Niiren kans kuluu palio aikaa ja oli kiva tulla koulusta niiren kans leikkimähän.

Yhtenä iltana olin suihkus ja vanhin velii tuli huutamahan mulle, notta ”Tuu äkkiä kattomhan, marsuulle on tullu kaks poikasta”. Eihän siinä mitään, aiwan mahtava asia, mutta pianoonen yllätys se kyllä oli, koska molimma ostanehet ne molemmat marsut urospualisina.

Ajatusten siivin

Kun muistelee omaa lapsuutta,
tuntuu, että aina paistoi aurinko.

Olimme iloinen ja rohkea lapsikatras,
keksimme yhdessä vaikka mitä juttuja ja
olimme kaiken aikaa pihalla leikkimässä.

* * *

Kun muistelee omaa lapsuutta,
sydän täyttyy rakkaudesta,
kallisarvoisista, yhteisistä muistoista.

Kuinka viattomia silloin olimmekaan.
Kuinka paljon iloa ja naurua päiviimme mahtui.
Meitä ei koskettanut maailman melskeet,
vaan saimme kasvaa turvallisessa kodissa.

* * *

Kun muistelee omaa lapsuutta,
on aika kiittää edeltä menneistä rakkaistamme.

Saamme lohtua kaiken ylittävästä toivosta,
jälleen näkemisestä ja lämpimästä halauksesta,
joka kantaa meitä eteenpäin tässä ajassa.

Se rakkain muisto isästä & mieluinen kesätyöpaikka

Elettiin vuotta 1985 ja olin saanut kesätyöpaikan Kauhavan Kosolanmäellä sijaitsevalta Iisakin Jussin tuvalta museoesittelijänä. Olin onnesta mykkyrällä ja tuo ihana paikka vei heti sydämeni mennessään.

Iisakin Jussin tuvalle johtava tie oli siihen aikaan pitkä hiekkatie, joka jyrkkeni loppumatkasta. Työnsin Jopoani mäkeä ylös ja samalla ihailin ojanvarsilla kasvavia kissankelloja, päivänkakkaroita ja niittyleinikkejä. Aurinko paistoi täydeltä terältä. Ilmassa tuoksui Kesä isolla koolla.

Kun pääsin Iisakin Jussin tuvalle ja pihamaalle vedin keuhkot täyteen ilmaa ja puhalsin hitaasti ulos. Nautin siitä, että sain olla siellä töissä – tästä tulee taas hyvä päivä. Avasin ensin päärakennuksen oven ja sitten aitan, lutin ja tallin. Kaikki oli valmista tulijoita varten.

Museokierros alkoi suuresta tuvasta, joka vei aina sellaisen ihmisen mukanaan, joka osasi arvostaa vanhaa talonpoikaistavaraa ja sen ajan elämää. Jaoin vieraiden kanssa tuon saman ihastuksen. Suuret kokkasängyt nurkassa, mahtava maitokaappi ja kaappikello, kaikki nuo ihanat yksityiskohdat kertoivat omaa tarinaansa. Kierros jatkui kamarien kautta yläkertaan ja sitten tutustuttiinkin jo luttirakennukseen. Luttirakennuksessa oli yksi makuuaitta, joka oli täynnä vanhoja, kauniita tekstiilejä, jotka kertoivat siitä, miten kaunista käsityötä silloin rakkaudella tehtiin. Aitassa, tallissa ja muissa piharakennuksissa pääsi näkemään millaisia työkaluja entisaikoina käytettiin.

* * * * * *

Muistan erään päivän, kun oli aivan tavattoman kuuma ja raskas ilma. Vierailijat olivat kai laskeneet, että tänään ei kannata mennä museolle, koska taivas näytti sellaiselta, että kohta tulee vettä ja kunnolla. Istuin siis yksin ja odotin, että kello menisi eteenpäin. No, sitten se alkasi, nimittäin se aivan kaamea ukonilma. Voi Luoja, kuinka pelkäsin.

Taivas musteni hetkessä ja Iisakin Jussin tupa oli mun ”turvapaikkani”. Istuin isossa tuvassa kiikkustuolissa ja yritin jotenkin hillitä hysteerisen olotilani. Joka kerran kun salama välähti ja pian sen jälkeen jyrisi, kävi sävähdys koko kehossani. Olin nimittäin lapsesta saakka pelännyt ukkosta enemmän kuin mitään muuta. Satoi kaatamalla ja isot pisarat tuntuivat tulevan tuvan lasista sisälle, tuuli ulvoi kovissa puuskissa ja ne salamat ja se jyrinä. Talo sijaitsi korkealla mäellä ja pelkäsin koko ajan, että mitä jos salama iskee tänne museolle. Toki siellä näytti olevan vaahtosammutin, mutta sekään ei oloani parantanut. Tuntui, että olin yksin koko maailmassa ja iso itkuhan siinä tuli.

Tuntui, että kului ikuisuus, mutta sitten kuului ulkoa jotain muuta ääntä. Nostin varovasti katseeni lattianrajasta ja katsoin ikkunasta ulos. Näin pientä kajastavaa valoa tuvan ikkunasta ja tuo valo sai mut nousemaan hitaasti kiikkustuolista. Ikkunan pintaa valuva vesi esti kunnolla näkemästä ulos, mutta tunnistin oikein, se oli meidän perheen Taunus. Tuo rekkari VEA-664 piirtyi iäksi mieleeni. Sain kun sainkin itseni liikkeelle pitkästä jännityksestä ja juoksin enää mitään pelkäämättä ulko-ovelle ja näin parahiksi, kun isä tuli mua kohden. ”Tulin sua tohorittamahan” isä sanoi ja itkuhan siinä tuli taas, mutta tällä kertaa helpotuksesta. Muistan, kuinka menimme sitten takaisin sisälle sateen suojaan ja isä oli mun kans niin kauan, että ukkonen meni ohi.

Tämä on se rakkain muisto isästä. Ajattelin, että vaikka isällä oli paljon tekemistä kotona sinäkin päivänä, hän tuli mun avuksi ja turvaksi, kun eniten häntä tarvitsin. Muistan isää tänäkin päivänä lämmöllä ja rakkaudella, koska hän antoi meille turvallisen lapsuuden.

Mun ensimmäänen mannakryynipuuro

Äitee tuli kesken navetta-askarehien tupahan ja sanoo notta: ”Ny saat opetella keittämhän mannakryynipuuroa, lehemä poikii ja pitää mennä apuuhin”

Minen ollu koskaa mikää innokas ruaanlaittaja, mutta maltoon kuitenki jättää Afrikan tähti pelin. Mä olin pelis justihin lentäny autiolle saarelle, koska olin aiva varma, notta siältä löytyy se kirkkahan punaanen smaraki-mikä-liä, josta sais 600 markkaa. Mutta siälä oliki se rumaasen rosvo ja se vei mun rahat. Olis ollu aika aharistavaa yrittää päästä takaasin kuivalle maalle, varsinkin ku veliet tirskuu viäres.

Äitee antoo tarkat ohojehet ja mä vastasin notta: ”No, joo joo, kyllä mä ny osaan niitä kryyniä sekoottaa, mee ny vaa auttamhan sitä Yrttiä poikimises”.

Ku maito oli kiahahtanu, kumahutin kaikki kryynit kertaverolla kattilahan, laitoon levyn piänemmälle ja sitte sekootin. Äitee oli neuvonu kyllä kaatamhan ne kryynit hilioollensa ja samalla olis pitäny sekoottaa. Joo, no ei sunkahan se ny tästä hellalta mihinkää karkaa, sekootin aina ku muistin, koska pikkuveljien Afrikan tähtipeli valahti parahiksi seliällensä laattialle, ku yks nopanheittäjä laski siirtymän väärin ja tuli piäni välienselevittely.

No,samas isä tulikin jo tupahan. ”Kyllä tuli isoo ja komia vasikka. Oli sen verran lujas, notta rupes aivan heikottamhan. Äitees kehuu, notta oot teheny puuroa, joko sitä voi ottaa?” Annoon luvan, vaikka ihimettelin kyllä ittekseni, notta se puuro oli jotenki klumppuusta tai siis se ei ollu nii siliää ku äireellä.

Isä otti isoon lastin puuroa, laittoo kanelia, hianosokeria ja maitua ja kauhoo puuroa isoon lusikallisen suuhunsa. Samahan aikahan olimma pikkuveljien kans saanehet taas Afrikan tähären namiskat paikoollensa, ku isä rykääsi.

Kaikki tapahtuu yhtä aikaa: isä rykääsi ja pyäritteli mannakryynimöykkyä hampahiensa välis, me velien kans säikährimmä nii notta Afrikan tähtiki oli taas silimällänsä laattialla ja minen tohtinu eres hengittää. Isä sai kuiteskin sanottua naama valakoosena notta: ”Mitä ihimettä soot likka oikee keittäny”

No, siinä vaihees, ei ollu enää mitää tehtävis, homma oli selevä ku pläkki: ei taira likasta tulla ainakaa Jaakkoo kolomosta näillä näytööllä.

Se rumaasen tuarejuusto

Siihen aikahan kun moon ollu yläasteella, niin mulla oli valinnaasaineena kotitalous. Menimmä toiselle koululle kotitaloustuntia varten linja-auton kyytis kesken koulupäivän. Vaikken mä koskaa häikäässykkää opettajaa keittotairoollani, olin kellokkahana opettelemas uusia asioota.

Tällä nimenomaasella kerralla meirän piti teherä perinteestä suamalaasta tuarejuustoa. No, eikun tuumasta toimehen, meirän neliän hengen ryhymä suariutuu tällä kertaa tehtävästä jouhiasti ja sitte vaa tehtihin enää keittiös loppusiivot ja juastihin reput fölijys linja-autohon.

Tuskin olimma päässehet seuraavan tunnin alakuhun, kun luakas tuli kuulutus. Kuulutukses käskettihin mennä heti rehtorin kansliahan ja siältä sanottihin mun nimen. Valahrin kalapiaksi, koska siitä ei hyvä heilunu, jos sinne joutuu. Muut rupes sipisemähän, notta mitä Satu on teheny.

Mun jalaat oli ku lyijynpalat, mutta sinne kansliahan oli mentävä. Avasin oven vapisevin käsin ja hiiviin sisälle. Kanslisti sanoo, notta sulle olis puhelu kotitalousopettajalta. Otin luurin käteheni ja mulla löi aivan tyhyjää, ku se opettaja kysyy, notta: ”Nii, kun minen löyrä sitä teirän ryhymän juustomuattia ollekkaa jääkaapista hyytymästä, ajattelin vaa kysyä, että satuukko sinä huamata mihinkä se on joutunu”. Väri katos mun naamalta ja johonki katos ääniki. Rykääsin ja sipajin hilijaa ”Voi halavattu, soon siälä kattilakaapis”, ”Nii, mitäh?!?” opettaja kakaasi ja samalla rehtori & kanslistiki höristivät korviansa ja kattovat silimäklasiensa ylitte mua suut auki ”Soon siälä kattilakaapis, tyrkkäsin sen ajatuksisnani sinne” sain sanottua vähä kovemmalla äänellä.

Jep-jep siitä juuston uurelleensijootuspaikasta sitä sitte riittiki mulle mainaasemista koko loppu lukukauren. Arvakkaapas, olinko aina viimmeenen kotitalousluakasta lähtijä meirän ryhymästä. Ja sitte OLIN, opiin kerrasta, notta ajatus pitää olla joukos, vaikka olis kuinka kiirus.