Varsinaanen kokki

Minen oo koskaan ollu mikään varsinaanen kokki. Tenavat sanooki jo piänenä, notta ”Toisinansa meirän äitee onnistuu, toisinansa taas ei”. Koska on ollu liika vähä sualaa, koska on tullu liikaa jotaki toista lajia. Yks joulu latasin pikkuusen enemmän riisiä valamistumahan kun oli tarkootus ja siitä riisimäärästä olis riittäny koko komppanialle ainakin viikoksi. Mulle on siitä muutaman kerran vuasien saatos mainaastu.

Lapsuuren kotonani viälä asuessani valittin aina siivouksen ruaanlaiton sijasta. Nelijän kuukauren talouskoulun opitki valuuvat ku vesi hanhen selijästä, mutta oomma ny onneksi saanu kaks lasta ruakittua aikuuseksi.

Tuli miälehen nämä kaks toilaalua yläasteen kotitaloustunnilta.

”Isoon arkkupakastimen sulatus”

Kerran me saimma mun parhaan lapsuurenkaverin kans opettajalta tehtäväksi tyhyjätä ja sulattaa kotitalousluakan arkkupakastimen. Tyhyjäys sujuu vauhrilla ja ilaman turhia viivytyksiä, ku saimma opettajalta selekiät ohojehet. Sitte siinä sulatusvaihees meillä meni kaverin kaa sormi suuhun. Virrat pois, selekiää joo-o, mutta kuinkas hyvänen aika me saisimma sen paksun jääkerroksen siältä arkkupakastimen reunoosta ja pohojasta pois. Taas kerran miätiimmä sitä, notta tämä toimeksianto pitääs suarittaa vilakkahasti. Meirän kotitaloustunnit olivat nimittäin eri koululla, kun ”pääkoulu”, johonka oli linja-autokuljetus.

Olimma niinku tämän päivän Pat ja Mat ja saimma kuningasirean: otimma kaks isoa kattilaa ja keitimmä niihin kuumaa vettä ja olimma justihin menos kaatamahan veret sinne arkkuhun jäänsulattamisen nopeuttamiseksi, kun opettaja sai meitä ”hännästä” kiinni. Olisimma varmahan viälä tänäki päivänä lappaamas sitä vettä siältä arkun pohojalta, jonsei opettaja olisi tikkana ollu kattomas meirän perähän. No, opiimma sitte pakastimen sulatuksenkin kantapään kautta.

”Lindströmin piffien valamistus”

Kaikkein orotetuin kotitaloustuntien tehtävä oli suunnitella ja valmistaa kokonainen ateria toiselle ryhmän kaksikolle. No, ystäväni kans suunnittelimma menuun, johona oli raastesalaatti, keitetyt perunat, Lindströmin piffit ja mansikkakiisseli jäläkiruaaksi. Menu valamistuu hyväs taharis ja vesi oli ittelläki kiälellä. Kumpikaa meistä ei ollu teheny piffiä koskaa kotonansa, mutta rupesimma intoa puhkuen tekemähän valamisteluja. En tiärä oliko tuntimitootus piäles nuas meirän kotitaloustunniis, mutta aina tuntuu olevan niin kovan kiirus. No, posket punaasena kuarittihin perunat ja tehtihin salaatti. Piffien kans tuliki sitte kiirus, eikä me oltu niin turhan nuukia punajuurien piänimisen suhtehen vaan oltihin vähä suurpiirteisiä. Vihiroon tuli aika paistaa piffit pannulla. No, ei niistä kyllä varsinaasia kulinaarisia hittejä tullu. Piffit rakooli eiväkkä pysyny koos, mutta maku oli sikahyvä.

Viimmeen oli opettaja sitte tulos arvostelemahan annoksen. Kokosimma valamisannokset lautasille niin, notta piffit pysyy suurinpiirteen kasas. No, tottahan ne kasas pysyy, ku ne oli tukittu sinne salaatin ja perunoottejen välihin, mutta opettajaa ei nii vaa huijattu. Tottahan se muhkuraanen ulukomuato paljasti, että likat oli vähä oikaassu tehtäväs.

Loppu hyvin kaikki hyvin: Ruaan maku oli kohorallansa ja seuraavalla kerralla piäniimmä sitte ne punajuurekkin.

(Kuvituskuva: Annin Marjatarhan vanhasta tuvasta)

Mainokset

Lapsuusmuistoja

Koulujen kesälomat alakas ja jokku meistä esittelivät äiteelle ja isälle toristuksensa komeeta numeroota isoohin äänehen. Toiset meistä taas jättivät omat paperinsa vaivihkaa tuvan piirongin nurkalle ja luikahtivat tuvasta kamarihin tavanomaasen hulinan turvin vaihtamhan tyävaattehet.

Sinä samaasena päivänä nimittään päästettihin lehemät, vasikat ja hiahot pihalle pitkän navetas olon jäläkehen. Me seisoomme veljien kans pitkät riskut käres ja orotimma, että isä avaas sontatunkion pualeesen navetan oven ja päästääs eläämet pihalle. Voi sitä ammumista ja mölinää, kun ne hyppiivät häntäpystyä kohti lairunta. Siinä sitä sai olla tikkana riskunsa kans, jotta elukat pysyy haas.

Haka oli airattu ja airasta sai sähköiskut, jos siihen koski. Välillä kilapaaltihin siitä, kuka meistä uskalti pitää kauimmin sähköairasta kiinni tai kuka veljeksistä uskalti pissata airan päälle. Joopa joo, kaikkia sitä piti muksuna kokeella.

Kun lehemät oli saatu yhtä vaille pihalle, yks lehemä sai jonku tiltin. Soli joskus ennemmin osoottanu jonkunlaasta pöllöönmerkkiä vähä puuskuttamalla parressansa. No, sille tuli vissihin mitta täytehen, koska se sitte villaantuu, meni sähköairoosta läpitte, lähti juaksemhan kylälle päin ja isä juaksi perähän. Lehemä paineli ku riivattu pitkin tiätä ja peltoja, eikä keriinny vissihinkään kunnolla kattoa etehensä, koska se humpsahti lopuksi jokehen. Joesta lehemän onkiminen onki vähä erilaasta ku affenen, mutta meirän isä sai karkulaasen kiinni. Sen jäläkehen suuntana oliki sitte enää lehemien vanhaankoti.

On sellaanen sanonta, notta ”Joukos tyhymyys tiivistyy” ja näinhän se taitaa olla.Yhtenä iltana me oltihin veljesten kans meirän omas pihas. Joku meistä hokas navetan oven viäres maitokärryt. Tuumasta toimehen eli yks kuskiksi ja muut kyyttihin. Maitokärryyllä pääsi yllättävän kovaa, kun äkkiväärät oikialle ja vasemmalle saivat kyytis olijat heittelehtimhän pualelta toiselle ja nauru raikas.

Meitä oli kyllä varootettu, notta sormet saattaa jäärä pinnojen välihin ja aisa voi paukahtaa kuskin leukaperiihin. Niinhän siinä sitte justihin kävi kuskattavien lähärettyä ja menopelin kevennettyä. Mojaus tuli yllättävän äkkiää leukaperiihin ja otti kipiää, mutta kipua kesti vaa hetken, koska oli jo uus metku kiikaris.

Syksy ku oli aluullansa, nii marjapuskat ja omenapuut kantoovat makoosta, mutta viälä pualiraakaa satoa. Jep, oli sekin tiaros, että raakoja omenia ja marjoja ei kannata nassuttaa, mutta otimma niitä silti. Vanhempien varootukset unohtuuvat sen siliän tiän, kun rupesimma leikkimhän piiloosta.

Yks meistä oli sen verran hiras ettijä, että tuli näläkä siälä marjapuskas piilos köllöteltyä eikä niitä mustaviinimarjoja ja ”valakiaa kuulasta” voinu kukaa meistä vuarollansa vastustaa. No, ei menny kauaa, ku vattanpohojas nipristeli pualivalamihit marjasaalihit. Oli se vaa kummaa touhua, ku piti aina teherä justihin sitä mistä meitä oli varootettu tai kiälletty. Ei sunkahan me mitää pahoja oltu, paksukalloosia vissihin vaa.

Isä hommas meille kerran sianporsahan. Se kastettihin juhulallisin menoon Nasse-seräksi. Nimi tuntuu meistä torella omaperääseltä keksinnöltä, vaikka teevees esiintyy samoohin aikoohin Loirin Nasse-setä. No niin tai näin, Nasse-setä oli mukava sika. Silloon varsinkin ku soli piäni, sitä oli kiva rapsuttaa. Se juaksi tosi kovaa meirän erellä pakohon ja välillä osat vaihtuu ja se yritti saara meitä kiinni.

Sitte tuli aika Nasse-serän muuttaa eläänten taivaasehen. Äiti laittoo meille lihaperunoota, mutta yks velii huuti notta ”Minen ainakaa sitte kyllä kaveria syä”. Kunniootimma veljen elämänvilosofiaa sillä ruakaalukerralla, eikä sen tarvinnu syärä lihaperunoota. Aika parantaa haavat sanotahan, koska jo seuraavalla viikolla samaaselle veljelle laski äiteen tekemä jauhelihasoosi ja Nasse-setä oli enää kultaanen muisto.

Oli meillä kukko ja kanojakin, mutta elätiksi hommatut kaks marsua olivakki villi pari. Ne hommattihin meille alakoulun rehtorilta ja minä sain ne huaneeseheni kaveriksi. Marsujen pesää hoiti vanha lasten punkka. Niiren kans kuluu palio aikaa ja oli kiva tulla koulusta niiren kans leikkimähän.

Yhtenä iltana olin suihkus ja vanhin velii tuli huutamahan mulle, notta ”Tuu äkkiä kattomhan, marsuulle on tullu kaks poikasta”. Eihän siinä mitään, aiwan mahtava asia, mutta pianoonen yllätys se kyllä oli, koska molimma ostanehet ne molemmat marsut urospualisina.

Ajatusten siivin

Kun muistelee omaa lapsuutta,
tuntuu, että aina paistoi aurinko.

Olimme iloinen ja rohkea lapsikatras,
keksimme yhdessä vaikka mitä juttuja ja
olimme kaiken aikaa pihalla leikkimässä.

* * *

Kun muistelee omaa lapsuutta,
sydän täyttyy rakkaudesta,
kallisarvoisista, yhteisistä muistoista.

Kuinka viattomia silloin olimmekaan.
Kuinka paljon iloa ja naurua päiviimme mahtui.
Meitä ei koskettanut maailman melskeet,
vaan saimme kasvaa turvallisessa kodissa.

* * *

Kun muistelee omaa lapsuutta,
on aika kiittää edeltä menneistä rakkaistamme.

Saamme lohtua kaiken ylittävästä toivosta,
jälleen näkemisestä ja lämpimästä halauksesta,
joka kantaa meitä eteenpäin tässä ajassa.

Se rakkain muisto isästä & mieluinen kesätyöpaikka

Elettiin vuotta 1985 ja olin saanut kesätyöpaikan Kauhavan Kosolanmäellä sijaitsevalta Iisakin Jussin tuvalta museoesittelijänä. Olin onnesta mykkyrällä ja tuo ihana paikka vei heti sydämeni mennessään.

Iisakin Jussin tuvalle johtava tie oli siihen aikaan pitkä hiekkatie, joka jyrkkeni loppumatkasta. Työnsin Jopoani mäkeä ylös ja samalla ihailin ojanvarsilla kasvavia kissankelloja, päivänkakkaroita ja niittyleinikkejä. Aurinko paistoi täydeltä terältä. Ilmassa tuoksui Kesä isolla koolla.

Kun pääsin Iisakin Jussin tuvalle ja pihamaalle vedin keuhkot täyteen ilmaa ja puhalsin hitaasti ulos. Nautin siitä, että sain olla siellä töissä – tästä tulee taas hyvä päivä. Avasin ensin päärakennuksen oven ja sitten aitan, lutin ja tallin. Kaikki oli valmista tulijoita varten.

Museokierros alkoi suuresta tuvasta, joka vei aina sellaisen ihmisen mukanaan, joka osasi arvostaa vanhaa talonpoikaistavaraa ja sen ajan elämää. Jaoin vieraiden kanssa tuon saman ihastuksen. Suuret kokkasängyt nurkassa, mahtava maitokaappi ja kaappikello, kaikki nuo ihanat yksityiskohdat kertoivat omaa tarinaansa. Kierros jatkui kamarien kautta yläkertaan ja sitten tutustuttiinkin jo luttirakennukseen. Luttirakennuksessa oli yksi makuuaitta, joka oli täynnä vanhoja, kauniita tekstiilejä, jotka kertoivat siitä, miten kaunista käsityötä silloin rakkaudella tehtiin. Aitassa, tallissa ja muissa piharakennuksissa pääsi näkemään millaisia työkaluja entisaikoina käytettiin.

* * * * * *

Muistan erään päivän, kun oli aivan tavattoman kuuma ja raskas ilma. Vierailijat olivat kai laskeneet, että tänään ei kannata mennä museolle, koska taivas näytti sellaiselta, että kohta tulee vettä ja kunnolla. Istuin siis yksin ja odotin, että kello menisi eteenpäin. No, sitten se alkasi, nimittäin se aivan kaamea ukonilma. Voi Luoja, kuinka pelkäsin.

Taivas musteni hetkessä ja Iisakin Jussin tupa oli mun ”turvapaikkani”. Istuin isossa tuvassa kiikkustuolissa ja yritin jotenkin hillitä hysteerisen olotilani. Joka kerran kun salama välähti ja pian sen jälkeen jyrisi, kävi sävähdys koko kehossani. Olin nimittäin lapsesta saakka pelännyt ukkosta enemmän kuin mitään muuta. Satoi kaatamalla ja isot pisarat tuntuivat tulevan tuvan lasista sisälle, tuuli ulvoi kovissa puuskissa ja ne salamat ja se jyrinä. Talo sijaitsi korkealla mäellä ja pelkäsin koko ajan, että mitä jos salama iskee tänne museolle. Toki siellä näytti olevan vaahtosammutin, mutta sekään ei oloani parantanut. Tuntui, että olin yksin koko maailmassa ja iso itkuhan siinä tuli.

Tuntui, että kului ikuisuus, mutta sitten kuului ulkoa jotain muuta ääntä. Nostin varovasti katseeni lattianrajasta ja katsoin ikkunasta ulos. Näin pientä kajastavaa valoa tuvan ikkunasta ja tuo valo sai mut nousemaan hitaasti kiikkustuolista. Ikkunan pintaa valuva vesi esti kunnolla näkemästä ulos, mutta tunnistin oikein, se oli meidän perheen Taunus. Tuo rekkari VEA-664 piirtyi iäksi mieleeni. Sain kun sainkin itseni liikkeelle pitkästä jännityksestä ja juoksin enää mitään pelkäämättä ulko-ovelle ja näin parahiksi, kun isä tuli mua kohden. ”Tulin sua tohorittamahan” isä sanoi ja itkuhan siinä tuli taas, mutta tällä kertaa helpotuksesta. Muistan, kuinka menimme sitten takaisin sisälle sateen suojaan ja isä oli mun kans niin kauan, että ukkonen meni ohi.

Tämä on se rakkain muisto isästä. Ajattelin, että vaikka isällä oli paljon tekemistä kotona sinäkin päivänä, hän tuli mun avuksi ja turvaksi, kun eniten häntä tarvitsin. Muistan isää tänäkin päivänä lämmöllä ja rakkaudella, koska hän antoi meille turvallisen lapsuuden.

Mun ensimmäänen mannakryynipuuro

Äitee tuli kesken navetta-askarehien tupahan ja sanoo notta: ”Ny saat opetella keittämhän mannakryynipuuroa, lehemä poikii ja pitää mennä apuuhin”

Minen ollu koskaa mikää innokas ruaanlaittaja, mutta maltoon kuitenki jättää Afrikan tähti pelin. Mä olin pelis justihin lentäny autiolle saarelle, koska olin aiva varma, notta siältä löytyy se kirkkahan punaanen smaraki-mikä-liä, josta sais 600 markkaa. Mutta siälä oliki se rumaasen rosvo ja se vei mun rahat. Olis ollu aika aharistavaa yrittää päästä takaasin kuivalle maalle, varsinkin ku veliet tirskuu viäres.

Äitee antoo tarkat ohojehet ja mä vastasin notta: ”No, joo joo, kyllä mä ny osaan niitä kryyniä sekoottaa, mee ny vaa auttamhan sitä Yrttiä poikimises”.

Ku maito oli kiahahtanu, kumahutin kaikki kryynit kertaverolla kattilahan, laitoon levyn piänemmälle ja sitte sekootin. Äitee oli neuvonu kyllä kaatamhan ne kryynit hilioollensa ja samalla olis pitäny sekoottaa. Joo, no ei sunkahan se ny tästä hellalta mihinkää karkaa, sekootin aina ku muistin, koska pikkuveljien Afrikan tähtipeli valahti parahiksi seliällensä laattialle, ku yks nopanheittäjä laski siirtymän väärin ja tuli piäni välienselevittely.

No,samas isä tulikin jo tupahan. ”Kyllä tuli isoo ja komia vasikka. Oli sen verran lujas, notta rupes aivan heikottamhan. Äitees kehuu, notta oot teheny puuroa, joko sitä voi ottaa?” Annoon luvan, vaikka ihimettelin kyllä ittekseni, notta se puuro oli jotenki klumppuusta tai siis se ei ollu nii siliää ku äireellä.

Isä otti isoon lastin puuroa, laittoo kanelia, hianosokeria ja maitua ja kauhoo puuroa isoon lusikallisen suuhunsa. Samahan aikahan olimma pikkuveljien kans saanehet taas Afrikan tähären namiskat paikoollensa, ku isä rykääsi.

Kaikki tapahtuu yhtä aikaa: isä rykääsi ja pyäritteli mannakryynimöykkyä hampahiensa välis, me velien kans säikährimmä nii notta Afrikan tähtiki oli taas silimällänsä laattialla ja minen tohtinu eres hengittää. Isä sai kuiteskin sanottua naama valakoosena notta: ”Mitä ihimettä soot likka oikee keittäny”

No, siinä vaihees, ei ollu enää mitää tehtävis, homma oli selevä ku pläkki: ei taira likasta tulla ainakaa Jaakkoo kolomosta näillä näytööllä.

Se rumaasen tuarejuusto

Siihen aikahan kun moon ollu yläasteella, niin mulla oli valinnaasaineena kotitalous. Menimmä toiselle koululle kotitaloustuntia varten linja-auton kyytis kesken koulupäivän. Vaikken mä koskaa häikäässykkää opettajaa keittotairoollani, olin kellokkahana opettelemas uusia asioota.

Tällä nimenomaasella kerralla meirän piti teherä perinteestä suamalaasta tuarejuustoa. No, eikun tuumasta toimehen, meirän neliän hengen ryhymä suariutuu tällä kertaa tehtävästä jouhiasti ja sitte vaa tehtihin enää keittiös loppusiivot ja juastihin reput fölijys linja-autohon.

Tuskin olimma päässehet seuraavan tunnin alakuhun, kun luakas tuli kuulutus. Kuulutukses käskettihin mennä heti rehtorin kansliahan ja siältä sanottihin mun nimen. Valahrin kalapiaksi, koska siitä ei hyvä heilunu, jos sinne joutuu. Muut rupes sipisemähän, notta mitä Satu on teheny.

Mun jalaat oli ku lyijynpalat, mutta sinne kansliahan oli mentävä. Avasin oven vapisevin käsin ja hiiviin sisälle. Kanslisti sanoo, notta sulle olis puhelu kotitalousopettajalta. Otin luurin käteheni ja mulla löi aivan tyhyjää, ku se opettaja kysyy, notta: ”Nii, kun minen löyrä sitä teirän ryhymän juustomuattia ollekkaa jääkaapista hyytymästä, ajattelin vaa kysyä, että satuukko sinä huamata mihinkä se on joutunu”. Väri katos mun naamalta ja johonki katos ääniki. Rykääsin ja sipajin hilijaa ”Voi halavattu, soon siälä kattilakaapis”, ”Nii, mitäh?!?” opettaja kakaasi ja samalla rehtori & kanslistiki höristivät korviansa ja kattovat silimäklasiensa ylitte mua suut auki ”Soon siälä kattilakaapis, tyrkkäsin sen ajatuksisnani sinne” sain sanottua vähä kovemmalla äänellä.

Jep-jep siitä juuston uurelleensijootuspaikasta sitä sitte riittiki mulle mainaasemista koko loppu lukukauren. Arvakkaapas, olinko aina viimmeenen kotitalousluakasta lähtijä meirän ryhymästä. Ja sitte OLIN, opiin kerrasta, notta ajatus pitää olla joukos, vaikka olis kuinka kiirus.

Marianne-nukke

Olin pikkulikka, kun sain lähteä isän kans kauppaan ostamaan nukkea lahjaksi. Kaupassa katseeni hakeutui kauneimpaan koskaan näkemääni nukkeen. Isä kysyi, sekö oli mun valinta, nyökkäsin hiljaa ja isä antoi rahat myyjälle. Painoin nuken hellästi ja varovasti rintaani vasten ja lähdimme kotia päin. Olin maailman onnellisin pikkulikka.

Annoin nukelle nimeksi Marianne. Nukella oli pitkä vaalea tukka ja siniset silmät, jotka menivät kiinni ja auki nuken asennon vaihtuessa. Äiti teki Mariannelle vaatteita ja osti punaisen kantokopan ja niin nukke oli leikeissä mukana ihan joka paikassa.

Yhtenä iltana sitten sain idean, että meikkaan nuken. Voi mikä itku ja suru tuli, kun äiti sanoi, ettei Marianne tuon meikkauksen jäljiltä enää palaa ennalleen. Meikit olivat tussikyniä. En muista, että olisin mitään muuta asiaa lapsena niin kovasti surrut.

No, tuosta hetkestä ehti kulua yli 40 vuotta, ennen kuin tapahtui jotain odottamatonta. Olin viikonloppuna Jämsässä serkkulikan luona ja kävimme kirpputorilla. Ehdin juuri kertoa hänelle surullisen tarinan Mariannesta, kun astuin seuraavan hyllyrivin eteen ja henki salpautui kurkkuun. Siinä edessäni hyllyllä istui ihka samanlainen Marianne-nukke, kuin lapsuudessani. Samat ihanat silmät, samat pulleat posket, samanlainen ihana tukka. Voi rakkaus, mikä tunne vyöryi ylitseni ja itkuhan siinä tuli. Lähdin kaupasta Marianne sylissäni ja se oli kyllä onnellinen päivä.