Mun ensimmäänen mannakryynipuuro

Äitee tuli kesken navetta-askarehien tupahan ja sanoo notta: ”Ny saat opetella keittämhän mannakryynipuuroa, lehemä poikii ja pitää mennä apuuhin”

Minen ollu koskaa mikää innokas ruaanlaittaja, mutta maltoon kuitenki jättää Afrikan tähti pelin. Mä olin pelis justihin lentäny autiolle saarelle, koska olin aiva varma, notta siältä löytyy se kirkkahan punaanen smaraki-mikä-liä, josta sais 600 markkaa. Mutta siälä oliki se rumaasen rosvo ja se vei mun rahat. Olis ollu aika aharistavaa yrittää päästä takaasin kuivalle maalle, varsinkin ku veliet tirskuu viäres.

Äitee antoo tarkat ohojehet ja mä vastasin notta: ”No, joo joo, kyllä mä ny osaan niitä kryyniä sekoottaa, mee ny vaa auttamhan sitä Yrttiä poikimises”.

Ku maito oli kiahahtanu, kumahutin kaikki kryynit kertaverolla kattilahan, laitoon levyn piänemmälle ja sitte sekootin. Äitee oli neuvonu kyllä kaatamhan ne kryynit hilioollensa ja samalla olis pitäny sekoottaa. Joo, no ei sunkahan se ny tästä hellalta mihinkää karkaa, sekootin aina ku muistin, koska pikkuveljien Afrikan tähtipeli valahti parahiksi seliällensä laattialle, ku yks nopanheittäjä laski siirtymän väärin ja tuli piäni välienselevittely.

No,samas isä tulikin jo tupahan. ”Kyllä tuli isoo ja komia vasikka. Oli sen verran lujas, notta rupes aivan heikottamhan. Äitees kehuu, notta oot teheny puuroa, joko sitä voi ottaa?” Annoon luvan, vaikka ihimettelin kyllä ittekseni, notta se puuro oli jotenki klumppuusta tai siis se ei ollu nii siliää ku äireellä.

Isä otti isoon lastin puuroa, laittoo kanelia, hianosokeria ja maitua ja kauhoo puuroa isoon lusikallisen suuhunsa. Samahan aikahan olimma pikkuveljien kans saanehet taas Afrikan tähären namiskat paikoollensa, ku isä rykääsi.

Kaikki tapahtuu yhtä aikaa: isä rykääsi ja pyäritteli mannakryynimöykkyä hampahiensa välis, me velien kans säikährimmä nii notta Afrikan tähtiki oli taas silimällänsä laattialla ja minen tohtinu eres hengittää. Isä sai kuiteskin sanottua naama valakoosena notta: ”Mitä ihimettä soot likka oikee keittäny”

No, siinä vaihees, ei ollu enää mitää tehtävis, homma oli selevä ku pläkki: ei taira likasta tulla ainakaa Jaakkoo kolomosta näillä näytööllä.

Se rumaasen tuarejuusto

Siihen aikahan kun moon ollu yläasteella, niin mulla oli valinnaasaineena kotitalous. Menimmä toiselle koululle kotitaloustuntia varten linja-auton kyytis kesken koulupäivän. Vaikken mä koskaa häikäässykkää opettajaa keittotairoollani, olin kellokkahana opettelemas uusia asioota.

Tällä nimenomaasella kerralla meirän piti teherä perinteestä suamalaasta tuarejuustoa. No, eikun tuumasta toimehen, meirän neliän hengen ryhymä suariutuu tällä kertaa tehtävästä jouhiasti ja sitte vaa tehtihin enää keittiös loppusiivot ja juastihin reput fölijys linja-autohon.

Tuskin olimma päässehet seuraavan tunnin alakuhun, kun luakas tuli kuulutus. Kuulutukses käskettihin mennä heti rehtorin kansliahan ja siältä sanottihin mun nimen. Valahrin kalapiaksi, koska siitä ei hyvä heilunu, jos sinne joutuu. Muut rupes sipisemähän, notta mitä Satu on teheny.

Mun jalaat oli ku lyijynpalat, mutta sinne kansliahan oli mentävä. Avasin oven vapisevin käsin ja hiiviin sisälle. Kanslisti sanoo, notta sulle olis puhelu kotitalousopettajalta. Otin luurin käteheni ja mulla löi aivan tyhyjää, ku se opettaja kysyy, notta: ”Nii, kun minen löyrä sitä teirän ryhymän juustomuattia ollekkaa jääkaapista hyytymästä, ajattelin vaa kysyä, että satuukko sinä huamata mihinkä se on joutunu”. Väri katos mun naamalta ja johonki katos ääniki. Rykääsin ja sipajin hilijaa ”Voi halavattu, soon siälä kattilakaapis”, ”Nii, mitäh?!?” opettaja kakaasi ja samalla rehtori & kanslistiki höristivät korviansa ja kattovat silimäklasiensa ylitte mua suut auki ”Soon siälä kattilakaapis, tyrkkäsin sen ajatuksisnani sinne” sain sanottua vähä kovemmalla äänellä.

Jep-jep siitä juuston uurelleensijootuspaikasta sitä sitte riittiki mulle mainaasemista koko loppu lukukauren. Arvakkaapas, olinko aina viimmeenen kotitalousluakasta lähtijä meirän ryhymästä. Ja sitte OLIN, opiin kerrasta, notta ajatus pitää olla joukos, vaikka olis kuinka kiirus.

Marianne-nukke

Olin pikkulikka, kun sain lähteä isän kans kauppaan ostamaan nukkea lahjaksi. Kaupassa katseeni hakeutui kauneimpaan koskaan näkemääni nukkeen. Isä kysyi, sekö oli mun valinta, nyökkäsin hiljaa ja isä antoi rahat myyjälle. Painoin nuken hellästi ja varovasti rintaani vasten ja lähdimme kotia päin. Olin maailman onnellisin pikkulikka.

Annoin nukelle nimeksi Marianne. Nukella oli pitkä vaalea tukka ja siniset silmät, jotka menivät kiinni ja auki nuken asennon vaihtuessa. Äiti teki Mariannelle vaatteita ja osti punaisen kantokopan ja niin nukke oli leikeissä mukana ihan joka paikassa.

Yhtenä iltana sitten sain idean, että meikkaan nuken. Voi mikä itku ja suru tuli, kun äiti sanoi, ettei Marianne tuon meikkauksen jäljiltä enää palaa ennalleen. Meikit olivat tussikyniä. En muista, että olisin mitään muuta asiaa lapsena niin kovasti surrut.

No, tuosta hetkestä ehti kulua yli 40 vuotta, ennen kuin tapahtui jotain odottamatonta. Olin viikonloppuna Jämsässä serkkulikan luona ja kävimme kirpputorilla. Ehdin juuri kertoa hänelle surullisen tarinan Mariannesta, kun astuin seuraavan hyllyrivin eteen ja henki salpautui kurkkuun. Siinä edessäni hyllyllä istui ihka samanlainen Marianne-nukke, kuin lapsuudessani. Samat ihanat silmät, samat pulleat posket, samanlainen ihana tukka. Voi rakkaus, mikä tunne vyöryi ylitseni ja itkuhan siinä tuli. Lähdin kaupasta Marianne sylissäni ja se oli kyllä onnellinen päivä.