Lakeus voimapuuni

Päivät soljuvat hitaasti eteenpäin.
Tunnen polkevani paikoillani,
tunnen etten saa otetta oikein mistään.

Lähden kulkemaan kohti lakeutta,
jonka kauneus ei koskaan petä,
joka ei koskaan jätä mua kylmäksi.

Katselen edessäni avautuvaa
kaunista maisemaa, tuota ikuista, ihanaa,
alati muuttuvaa voimapuutani.

Silmin kantamattomiin jatkuvia peltosarkoja sekä
sisulla yhä pystyssä pysyviä harmaita, vanhoja latoja.

Hengitän hiljaa,
jotta saisin mukaani jokaisen arvokkaan hetken.

Seison paikoillani,
jalkani ovat kuin liimautuneet niille sijoilleen.
Tunnen kuinka sydämeni lyö taas voimakkaammin.

Rakas voimapuuni ottaa mua kädestä kiinni,
halaa avosylin, jättää sieluuni lämpimän olon.

Tunnen itseni pieneksi,
niin pieneksi, mutta etuoikeutetuksi,
että saan elää täällä elämääni.

Lakeus lohduttaa ja antaa uutta voimaa.
Lakeus on ollut ja tulee aina olemaan.

Marraskuinen hetki Kauhavan Alajoella

Olen sokea
kaikelle muulle ympärilläni.

Olen hyvällä tavalla täysin turta,
tunnen vain tämän maiseman kauneuden sydämessäni.

Olen melkein kuuro,
kuulen vain lakeuden rikkumattoman hiljaisuuden.

Vedän keuhkot täyteen ilmaa ja puhallan hitaasti nautiskellen ulos,
kun etäältä kuulen etelään lähtevän joutsenparin kutsun.

Seuraan lumoutuneena miten pari nousee siivilleen ja
kauniisti kaartaen ne katoavat joenmutkan hellään huomaan.
Mielessäni pyydän niille varjelusta pitkälle matkalleen.

Annan sitten katseeni liukua hitaasti,
yli ruohottuneiden, pajuisten ojien,
yli tummanpuhuvien peltosarkojen,
jotka odottavat lumipeittoa suojakseen.

Siellä täällä seisovat ladot saavat sydämeni sykkimään.
Ne kertovat omaa kaunista kieltään ”pohojalaasuuresta”.

Nautin tästä ohikiitävästä hetkestä lakeuden edessä.
Tämä on se maisema, jota rakastan.

Se kaunein näkemäni lato Kauhavan lakeuksilla

Salpaat hengitykseni,
saat täyden huomioni.

Olet kaunein koskaan näkemäni lato
täydellisin pienessä maailmassani.

Lähestyn sinua varoen
nautiskellen, hitaasti kävellen.

Etsin parhaimman puolesi,
ikuistan sinut koko kauneudessasi.

Sinua on ilo katsella,
kaikessa rauhassa ihastella.

Vaikka olet tummanpuhuva,
tuot ihanan valon sisimpääni.

Vaikka et ole enää nuori,
sinussa on karismaa,
käsittämätöntä vetovoimaa.

Olen niin halunnut lähellesi koko kesän,
nyt ei mikään enää estänyt tapaamistamme,
pääsin vihdoin vierellesi.

Tunnen, kuinka pyydät minulta hiljaa:
”Kuvaa minut, kerro tarinani maailmalle.
Olen muisto tuleville sukupolville
ehkä vielä tärkeä jollekulle toiselle
vanhan arvostajalle”.

Eletty elämä

Kaikkensa antanut ja tehnyt
kaikkensa suojannut.

Saappaat jalassa romahtanut,
jaksanut ylväästi loppuun asti.

Tästä on hyvä lähteä oppia jakamaan,
kertoa jälkipolville velvollisuudesta,
vastuun ottamisesta ja kantamisesta,
miten koskaan ei pitäisi joutua luovuttamaan.

Jokainen oljenkorsikin kerätty,
raskas tehtävä suoritettu,
eletty kunniakkaasti koko elämä.

Nyt on aika ja oikeus levätä
Luontoäidin hellässä huomassa,
pehmeän mullan suojissa
rakkaassa, kauniissa isänmaassa.

Vanha lato Alajoella

Kauan sitten olit loistossasi
vakaana ja ylpeänä seisoit omalla paikallasi.

Tarjosit kuivan paikan, suojaisan tilan,
muodostit ystävinesi lakeusmaisemaan ainutlaatuisen latomeren.

Nyttemmin ovat päätyhirret ryhtinsä menettäneet,
osaksi lahonneet jo maahan saakka,
talonväki piikoine ja renkineen iäksi pois lähteneet.

Viimeisillä voimillasi kannattelet
harmaita, hopeisia lautoja,
muistat, kuinka monesti tarjosit heinäväelle
odotetun lepohetken,
kuumaa kaffia ja nisun palasen,
muistorikas hetki läheisten kesken.

Kurkihirtesi ja koko olemuksesi
voisi kertoa monta tarinaa menneiltä vuosilta,
vielä tänäänkin vaalit väsymättä
rakkaan, menneen ajan muistoa.

Tunnet miten aurinko,
vanha ystäväsi antaa sinulle tukeaan,
siivilöit hellästi säteiden taianomaista, kaunista valoa,
olette yhdessä voimakkaita.

Tuo lämmin ystävyys,
etelä-pohojalaanen sisukkuus ja peräänantamattomuus,
saa jokaisen ohikulkijan niille sijoilleen pysähtymään,
näky riipaisee syvältä sielusta,
saa muistelemaan omaa menneisyyttä,
– aika pysähtyy.