On heinäkuinen kesäilta

Kostea, vieno tuuli käy yli lakeuden.
Tunnen sen sipaisun poskellani.

Tuuli on täynnä kesän tuoksuja ja makuja,
jotka tulvivat luokseni.

Jokainen niistä jättää ihanan jäljen.
Talletan ne yksitellen sieluuni.

Hellästi, ihan hiljaa, tuuli etenee
koskettaen jokaista kaunista luonnonkukkaa sekä
täyteläistä, tuleentuvaa viljankortta
toivottaen hyvää yötä.

Samaan aikaan myös usva nousee ja
kuin lintuemo se kietoo koko lakeuden
siipiensä suojaan.

Kukaan eikä mikään jää huomiotta.

Aurinko, kolmas osa tätä luonnon
kaunista ja ihmeellistä näkymää,
on myös laskemassa mailleen.

Lakeuden vetovoima kasvaa ja vahvistuu.
Lakeus ei ota mitään vaan antaa kaiken.
Lakeus on lämmin ja kutsuva.
Lakeus on sydämessäni – aina.

Mainokset

Mun hyvä kesäaamu

Aurinko herättää hellästi,
kutittelee säteillään silmäluomia
havahduttaen mut unesta valoon.

Venyttelen ja hymyilen.
Tähän aamuun oli hyvä herätä,
koska kehoani ei pakota ja sain nukuttua.
Kaikki aistit valmiina astelen pihamaalle.

Kuulen kuinka varpunen aloittaa aamukonserttinsa.
Nukkavierusta asustaan huolimatta,
se on itsevarma esiintyjä.

Ihailen kuinka leppeä tuuli
piirtää pieniä laineita viljapeltoon
heiluttaa kotikoivumme lehtiä ja
saa lumipalloheisipuun kukat varisemaan.

Katselen kuinka taivaalla kumpupilvet lipuvat hiljaa ohitse.
Ne näyttävät ihan untuvapalloilta,
sellaisilta, joita haluaisin koskettaa.

Ilmassa tuoksuu raikkaalta ja ihanalta.
Hymyilen, kun tunnistan tutut, ihanat tuoksut:
ruohon, ruusut ja apilat – Suomen kesän

Ilmassa on myös iso annos
rakkautta, toivoa ja kiitollisuutta.

Kaiken tämän keskellä
tunnen itseni pieneksi
mutta myös siunatuksi.

On onni osata arvostaa pieniä asioita.

Aurinko

Tuo elämän ylläpitäjä
maamiesten ystävä
hellii säteillään orastavaa viljaa
avaa puiden ja pensaiden silmut
herättelee perennat talviuniltaan

Tuo valo kaunis, ihmeellinen
rauhoittaa ja luo uskoa tulevaan
vuodesta toiseen illasta iltaan
yhä uudestaan ja uudestaan
se lohduttaa yöllä yksin valvovaa

Tuo samainen aurinko muistaa säteillään
nuorta äitiä joka arjesta väsyneenä
kylvää urheasti juurikasveja lapsineen
Valon saa myös rakkaudella tehty kukkapenkki
jonka vierellä istuu läheisiään kaipaava mummo.

Kaikkensa antaneena
pitkän päivätyön jälkeen
tuo rakas uskollinen aurinko
maalaa vihdoin koko taivaankannen
toinen toistaan upeimmilla väreillä

Varjot pitenevät, ilta viilenee
aurinko katoaa lähimetsän taa nukkumaan

Pienen pieni lupiini

On varhainen kevätaamu.
Pienen pieni lupiini
heräilee uuteen päivään.

Se kasvaa maantienojassa
lähes piilossa ihmisten katseilta,
omassa maailmassaan.

Kasvupaikka ei ole häävi,
mutta se ei haittaa.
Kasvukavereina nokkonen ja paju,
mutta sekään ei haittaa.

Pienen pieni lupiini
ei pidä meteliä itsestään
vaan kasvaa hiljalleen.

Se ei ole arvostettu kukkanen,
mutta tuntee itse oman arvonsa.

Onnellisena tuo pienen pieni lupiini
kantaa hellästi sylissään vesipisaraa.

Yhdessä ovat siinä nuo kaksi pientä
rohkeina tässä ohikiitävässä hetkessä
valmiina kohtaamaan uuden päivän.

Päivän joka voi muuttaa koko loppuelämän.

Usva

Miltei huomaamatta taianomainen usva
nousee hiljaa hiipien koko lakeuden ylle.

Tunnen sen viileän kosteuden kasvoillani,
tunnen miten se soljuu sormieni välistä,
tunnen miten syvä rauha laskeutuu sisimpääni.

Kuin valkea untuvapeitto,
usva vaeltaa eteenpäin
yhä kauemmas ja kauemmas.

Sarka saralta ja oja ojalta,
se kietoo hellästi viipyillen
koko lakeuden armolliseen vaippaan.

Oli päivä sitten ollut millainen tahansa
tässä hetkessä voi aloittaa alusta.

Kaikki paha on poissa,
kaikki suru on poissa.

Pieni kyynel vierähtää poskelleni,
mutta tämä kyynel kertoo ilosta.

Lakeus voimapuuni

Päivät soljuvat hitaasti eteenpäin.
Tunnen polkevani paikoillani,
tunnen etten saa otetta oikein mistään.

Lähden kulkemaan kohti lakeutta,
jonka kauneus ei koskaan petä,
joka ei koskaan jätä mua kylmäksi.

Katselen edessäni avautuvaa
kaunista maisemaa, tuota ikuista, ihanaa,
alati muuttuvaa voimapuutani.

Silmin kantamattomiin jatkuvia peltosarkoja sekä
sisulla yhä pystyssä pysyviä harmaita, vanhoja latoja.

Hengitän hiljaa,
jotta saisin mukaani jokaisen arvokkaan hetken.

Seison paikoillani,
jalkani ovat kuin liimautuneet niille sijoilleen.
Tunnen kuinka sydämeni lyö taas voimakkaammin.

Rakas voimapuuni ottaa mua kädestä kiinni,
halaa avosylin, jättää sieluuni lämpimän olon.

Tunnen itseni pieneksi,
niin pieneksi, mutta etuoikeutetuksi,
että saan elää täällä elämääni.

Lakeus lohduttaa ja antaa uutta voimaa.
Lakeus on ollut ja tulee aina olemaan.

Se pieni hetki

Huonosti nukutun yön jälkeen väsymys painaa,
mutta otan kamerani ja lähden kuvaamaan.

Tulen ennestään tutun pellon laitaan.
Ajatukseni ja koko olemukseni täyttyy odotuksesta.

Ympärilläni on vain peltolakeuden rikkumaton hiljaisuus.
Vedän keuhkot täyteen keväisen mullan huumaavaa tuoksua.

Tuossa hetkessä on vain minä ja kamerani.

Kuulen etäältä joutsenpariskunnan kutsuhuudon ja lähden ääntä kohden.
Kuljen varoen pitkin ruohoista, osittain lumista ojanpengertä,
kunnes tulen suojaisan metsikön reunaan.

Löydän kanervikosta itselleni paikan ja maltan odottaa.

Tuo kauniin valkoinen joutsenpari on täysin lumoutunut toisistaan,
eikä huomaa mitään muuta ympärillään.

Lintujen sorjat kaulat tuskin hipaisevat toisiaan,
mutta niiden välisen kiintymyksen aistii jo kauas.

Raikkaassa kevättuulessa nuo uljaat joutsenet,
nauttivat toinen toisensa seurasta.

* * *

Olen juuri oikeassa paikassa, juuri oikeaan aikaan.

Kuinka pieni asia antaa uutta voimaa ja tekee onnelliseksi.
Kuinka kuvaaminen saa unohtamaan surut ja murheet.

On lahja saada vangituksi taianomainen hetki.
On lahja saada elää juuri nyt.
On lahja olla olemassa.

Hymyilen onnellisena,
lämmin olo valtaa koko sisimpäni.

Sitä on valokuvaaminen.
Se pieni hetki auttaa jaksamaan,
se kantaa, se vie mukanaan.

Marraskuinen hetki Kauhavan Alajoella

Olen sokea
kaikelle muulle ympärilläni.

Olen hyvällä tavalla täysin turta,
tunnen vain tämän maiseman kauneuden sydämessäni.

Olen melkein kuuro,
kuulen vain lakeuden rikkumattoman hiljaisuuden.

Vedän keuhkot täyteen ilmaa ja puhallan hitaasti nautiskellen ulos,
kun etäältä kuulen etelään lähtevän joutsenparin kutsun.

Seuraan lumoutuneena miten pari nousee siivilleen ja
kauniisti kaartaen ne katoavat joenmutkan hellään huomaan.
Mielessäni pyydän niille varjelusta pitkälle matkalleen.

Annan sitten katseeni liukua hitaasti,
yli ruohottuneiden, pajuisten ojien,
yli tummanpuhuvien peltosarkojen,
jotka odottavat lumipeittoa suojakseen.

Siellä täällä seisovat ladot saavat sydämeni sykkimään.
Ne kertovat omaa kaunista kieltään ”pohojalaasuuresta”.

Nautin tästä ohikiitävästä hetkestä lakeuden edessä.
Tämä on se maisema, jota rakastan.

Haapapariskunta

Rakastunut puupariskunta
vangitsi katseen keskellä metsää,
oli pakko mennä lähempää katsomaan.

Toisiinsa kietoutuneet, kauniit puut
ovat olleet ikänsä lähekkäin,
kasvaneet yhteen pitkin pituuttaan ja
vartioineet metsää vierekkäin.

Ne ovat saaneet turvaa toisistaan,
pysyneet pystyssä kovassa viimassa,
kasvattaneet lehtiverhonsa samassa tahdissa,
kurottaneet taivaalle tähdenlennot nähdäkseen,
punoutuneet yhteen yhä tiiviimmin,
toinen toistaan suojellen ja tukien.

Hymy nousi kasvoilleni,
lämmin ailahdus kävi sydänalassa,
onneksi sain ikuistaa tämän hetken.

Polku metsässä

Pieni, kapea polku mutkittelee edessäni,
aivan kuin se ei osaisi päättää,
tai tietäisi mihin mennä.

Havahdun äkisti ajatuksistani,
puunjuuret määrittävät nopeuteni.

Polku muuttaa suuntaa puolelta toiselle,
yli kivikkojen ja maatuneiden kantojen,
metsän pitkien heinikkojen lävitse.

On ihana keskikesän päivä,
ilmassa on taianomaista väreilyä.

Linnut laulavat sydämensä halusta,
leppeä tuuli hyväilee poskeani,
aurinko paistaa täydeltä terältä.

Aika tuntuu pysähtyvän,
vedän syvään henkeä.

Nautin metsän tuoksusta,
tästä puhuttelevasta hiljaisuudesta,
kunpa tämä hetki kestäisi kauan.

Olen onnellinen ja kiitollinen,
että saan kävellä polkua pitkin,
että saan elää juuri nyt
tämän hetken tällä kauniilla polulla.