Se on puhtaanvalkoinen, kevyt, läpikuultava, ihanan pehmeä. Se matkaa läpi monien vesien. Välillä se takertuu rantakaislikkoon, mutta kohta se taas pääsee jatkamaan matkaansa.
Tuolla pienen pienellä höyhenellä ei ole määränpäätä, ei tarvetta saada tiettyä matkaa taitettua. Iloisena se vain makoilee vedessä, on tyytyväinen oloonsa ja luottaa siihen, että virta kuljettaa ja huolehtii siitä. Höyhen nauttii auringonpaisteesta, joka hellii sitä valonsäteillään.
Olisinpa kuin tuo huoleton pienen pieni höyhen. Olisinpa vapaa odotuksista, niin omista kuin toistenkin. Saisinpa vain hiljaa nauttia ja makoilla virrassa tuulen kuljettamana, olla huoleton, luottaa siihen, että matkanteko on jonkun toisen harteilla. Voisinpa unohtaa kaikki murheet, uida kilpaa syksyn värikkäitten lehtien kanssa.
Illan tullen haluaisin vielä nukahtaa pehmeään veteen laineiden tuudittaessa lempeään uneen ja herätä uuteen aamuun ihan uudessa paikassa.
Kuinka mielelläni vaihtaisin osia edes yhdeksi päiväksi.
Ollahan käyty ny äiteen kans monta kertaa jahtaamas kanttarellia mettäs.
Käytäntö ja suunnitelma on aina sama eli auto salaa parkkihin ja sitte linkaasemma mettähän. Jaa mitä varten? No sitä varten, nottei meirän apajapaikat vaa tuu suuren väen tiatoosuutehen. Kanttarellit on nii harvas, notta niiren löytäminen on tyälästä.
Tarvikkehet on kans aina samat elikkäs kävelysauva, ötökkämyrkky, isoo pajukori ja tiätysti kännykkä. Kaveri täs nauroo yks päivä, ku kerroon mun isoosta korista. No, ajatelkaa ny ittekki jos tuloo isoo esiintymä siäniä vastahan, eikä olisi paikkaa mihikä niitä kerääs. Raisteloo pelekkä ajatuskin.
No, mulla on siis kävelysauva oikias käres ja se on kyllä monta kertaa pelastanu mun ns. isooon-aristokraatti-nenäni uppoamasta sammaleesehen. Oon ollu menontiällä useen ja käret on heilunu ku heinämiähellä ja oon menny ketohon närehien juurelle monta kertaa. Soon kumma, ku keskellä mettääki pitää yrittää ponkaasta muina naisina heti pystyhyn ja vilakaasta sivuullensa notta näkikö kukaa. Tuskin se mun räpikööminen mitää huamiota herättää mettän eläämiskään. Oon välis kyllä ajatellu, notta mitä jos tuloo susi tai karhu meitä vastahan. No, sitte ajattelin ku asiaa oikeen tuumasin, notta tuskin niiren ny niin näläkä on, notta pitääs kahta kuivaa ja sitkiää mummaa ruveta ensi töiksensä maiskuttamahan. On siälä varmahan ny tuarehempaakin syämistä. Sen ajatuksen turvin, ettiin taas siäniä.
Mun kävelykeppi on siitä kätevä, notta siinä on heijastinnauhaa kiaputettuna vartehen, koska käyn sauvakävelemäs iltapimiäs talavella. Soon hyvä, jos satuthan äiteen kans eksymähän, nii meirät löytää pimiästä mettästä taskulampun varas. Heh, eikö ookkin viksu ajatus.
No sitte tua hyttyysmyrkky, siitä ei oo kyllä mihinkää, mutta oon kurispäältä tupsahuttanu sitä itteheni. Soon kuulkaa sillä lailla, notta hirvikärpääsiä ei nii vaa estetäkkää kiipimästä kimppuhun ja lippiksen alle. Eikä ne rumaaset eres oikaase koipiansa vaikka puristat niitä kuinka lujaa. Ehei, ne vaa heilutteloo jalakojansa kahta kovemmin. Moon silti sitä miältä, notta ne ei pääse mun ja kanttarellien välihin. Kotia tultua riisun vaattehet ja tapan ne kaikki, ennenku rupian siivoamahan siäniä.
Yhtä asiaa en oo niin äiteellekään mainostanu kauhasti, mutta mullei oo suuntavaistoa, ei sitte palaakaan. Mun ei tartte ku kiärtää kivi mettäs, niin en enää tiärä mistä päin oon siihen tullu. Kanttarellit on kuitenki nii makoosia löytöjä, että viälä tähän asti ainakin oomma osannu mettästä autolle. Niin ja jos toren sanon, niin on isäntä pyytäny poijan laittamhan mulle maastokartan kännykkähä, jos oikee isoo hätä tuloo. Siinon vaan yks juttu. Me nimittäin saimma miähenkin kans monta riitaa aikaaseksi, kun en tajunnu mikä markkeeraa meirän autoa navigaattoris. Vasta usiemman ohimennehen risteyksen jäläkehen Pauli kysyy notta: ”Kai sä ny akka tiärät, notta tua liikkuva kolomio tarkoottaa meirän autoa?!” johonka minä vastasin huulet väristen, notta ”No, johan ny toki mä tiärän!”
P.S. Tämän päivän reisusta ei oo kerrottavaa jäläkipolovillen, kanttarellia ei herunu. Äiti sai tapansa mukahan pualukoota sankoohinsa, mutta minen saanu eres yhtä kantarellia.
Hymy hiipii huulilleni heti aamusta, kun pieni auringonsäde herättää minut valollaan ja toivottaa hyvää huomenta. On ihana saada herätä kauniiseen aamuun. Otan kamerani ja lähden ulos.
Kurkipari kutsuu toisiaan metsikön takana. Niiden kuulaan kirkkaat äänet halkovat ilmaa ja kaikuvat metsän laidalta läpi aamukasteisen pellon herättäen koko lakeuden viimeisetkin uniset.
Tunnen kasvoillani syysaamun viileän raikkaan tervehdyksen. Kylmän värähdys käy lävitseni, mutta on onni saada olla tässä juuri nyt.
Kävelen eteenpäin pitkin märkää ruohikkoa ja kenkieni jäljistä jää taakseni pieni polku. Kuin pieni lapsi mutkittelen onnellisena ja pysähdyn kyykistyen kuvaamaan siellä täällä.
Katseeni kiinnittyy kasteen peittämään hämähäkin seittiin. Pieni hämähäkki on tullut piilostaan kokemaan verkkojaan. Taitavasti se liikkuu liukkaalla seitillä. Huomatessaan ettei ole yksin hämähäkki kirmaa taitavasti kaltevalta seitiltään turvaan lehden alle.
Tiellä kulkee leikkuupuimuriarmeija kärryineen ja traktoreineen. Kesä on mennyt ja syksy ottanut jo hyvän otteen luonnosta. Ilma on täynnä ihania, makeita tuoksuja. On onni saada elää tämä hetki.
Vettä tuli ku Esteristä, kun lähärimmä. Miäs toteskin notta ”Justihin niin, vettähän sitä tuloo, niinku tavallista, ku meirän väki lähtöö lomille”. Väki oli silti iloosella miälellä ja ajoomma sateesta hualimatta kohti Kolia ja mökkiä. Ekana aamuna latasin mokkamaasterin. Sekosin vissihin laskuus ja latasin sinne ruuttahan oikee hervottoman määrän kaffinpööniä. Nuarisolla oli jokaasella aivan tukat pystys ja silimät killitti ymmyrkääsinä kaffin jäläkehen, mutta ainaki ne heräs. Ajattelin vaan ittekseni, notta näinköhän ne keittäävät itte seuraavat aamukaffit.
Akka- ja Ukko-Koli on sellaasia vähä isoompia mäkiä tai siis vaarooksi niitä sanotahan. Sellaasia ei oo täälä lakeuksilla yhtäkää. Onneksi otin kävelysauvat mukahani. Mun piti tasamaalla kasvanehena ja parkinsonia sairastavana opetella uus kävelytyyli. Piti nostella jalakoja ylähä eikä lintustaa vaa menemhän maata pitkin. Jösses, ku pulssiki nousi enkä pystyny ku puuskuttamahan ylähä noustes. Komeeta kallioota nousi ylähän molemmin pualin kävelypolokua. Sain kaahittua muiren mukana sinne vaaran huipulle. Mikkä näkymät siältä olikaa. Mua aivan huippas, kun heitin irti sauvoosta, notta sain otettua valokuvia.
Mentihin seuraavaksi Pirunkirkkohon, joka oli sellaanen z-kirijaamen muatoonen luala, johonka pääsöö kapiaa ja pimiää käytävää pitkin. Se oli mun tämän reissun ensimmäänen ittensä voittamisen paikka, koska mulla on sekä pimiän että ahtahan paikan kammo. Likka näytti puhelimensa taskulampulla mulle tiätä. Välis likka veti kärestä ja miäs tuuppas mua takapualesta, niin pääsin ku pääsinki lualan perälle. Käytihin kans Eva Ryynäsen ateljees, kotitaloos ja kirkos Paateris sekä elämyspiha Pikku-Kilis.
Yks päivä vuakrattihin kaks sähköavusteesta ”fat bikea” vai-mitä-lie-olivakkaa. Ensiksi tenavat kävivät parin tunnin lenkillä. No sitte poika tuli hihkumhan mökin ovelle, notta ”Äitee, tuu sinäkin isän kans kokeelemahan näitä pyäriä.” Muhun iski suarastansa pakokauhu, kun kuulin itteni sanovan että ”Jos mä ny sitte vähä vaikka”. Poika seliitti mulle tarkasti ja selekiästi joka nippelin ja vintan mitä siinä pyäräs oli, mutta vaikka se kaikki infotuluva leijuu lujaa mun ylimmärrykseni ylitte eiku siihen mökkitiälle sitte polokemhan. Käret täräji, jalaat täräji, mutta mä pääsin ku pääsinki ajamhan sillä pyärällä. Lähärethin sitte isännän kans kaharen piänelle lenkille. Minen muistanu, kummasta oikian kären sormesta sai isoompia ja piänempiä vaihteeta keskisormesta vai peukusta ja siitähän seuras se, notta ensimmääses ylämäes pyörä pysähtyy ku seinähän. Vasta sitte ku miäs sanoo mulle, notta ”Peukusta piänempää silimähän” rupesin muistamhan kuinka niitä vaihteeta piti vaihtaa. Voi jysäys, kun ensimmääsen mäen alla laitoon piänemmän vaihtehen ja polojin ja sitte tuntuu niinku tuuppaus takapuales ja pyärä suarastansa lenti mäen päälle. Ajattelin notta tältä se varmahan tuntuu pääsiäästrullillaki lentää paikasta toisehen ja ihaalla samalla ohivilahtavia maisemia. Miäs hihkuu mulle tuan tuasta, että ”Hilijennä ny akka vähä tahtia, nottet kaaru.” mutta enhän mä malttanu, varsinkaa ku päästeltihin mettäs leveetä larunpohojia pitkin. Voi hyväänen, kun oli taas ittensä voittamisen paikka. Kyllä ku vaa sais vähä isoomman inreksikorootuksen sairaseläkkeesehen, niin sais hommata tuallaasen menopelin.
Nähtihin monta kaunista paikkaa, oltihin oman perheen kesken ja ennen kaikkea saimma viättää aikaa Lukaksen kans. On aina kuitenki hyvä tulla reissusta kotia. Mitä enemmän maasto tuli tasaasemmaksi ja mitä lähemmäs päästihin tätä lakeutta, sitä paremmalta tuntuu.
Puhtaan valkoinen joutsen
ympärillään rikkumaton hiljaisuus.
Tuo joutsen täysin omassa maailmassaan,
ei huomannut ketään ohi kulkevaa.
Linnun koko maailma oli tässä ja nyt,
oli kuin kaikki muu olisi ympäriltä kadonnut.
Ihmiset kamppailevat kiireissään,
odottavat saavansa aikaan jotain suurta elämässään.
Hyvä ja merkityksellinen elämä
ei välttämättä ole mitään suurta ja isoa,
vaan se on iso joukko pienen pieniä asioita.
Ihan tavallista arkea, läheisyyttä, hyviä ystäviä ja omia rakkaita.
Yritetään elää niin kuin tuo ihana joutsen,
kiitetään yötä, joka tuo uuden huomisen,
huomioidaan jokainen läheinen,
arvostetaan jokaista pienen pientäkin tekoa.
Elämme pelottavassa ja epävarmassa maailmassa
ja yritämme selvitä arjestamme.
Kuuntelemme epäuskon vallassa uutisia ja neuvoja,
miten meidän tulisi olla ja elää.
Normaali elämä, arki sellaisena kuin sen jokainen
omalta kohdaltaan muistaa, tuntuu kuin haavekuvalta,
niin kaukaiselta ja saavuttamattomalta.
Tulevasta ei tiedä kukaan,
mutta jokainen löytää omat voimanlähteensä.
Mulle antavat eniten uskoa ja luottamusta tulevaisuuteen:
rakkaat läheiset, lakeusmaisema ja joutsenet.
Nuo puhtaan valkoiset linnut erottuvat jo kaukaa edukseen
lähestyessäni keväisiä peltosarkoja.
En osaa selittää, miksi ne vetävät mua puoleensa,
mutta seuratessani niiden liikkeitä,
unohdan ympäriltäni kaiken muun ja ajankulunkin.
Joutsenten kaunis olemus ja herkkä laulu
antavat lohtua ja voimaa.
Lakeuksilla tunnen olevani kotona, turvassa.
Kumpupilvet lipuvat ohitseni ja ilmassa tuoksuu kevät.
Lähelläni ei ole mitään pahaa eikä pelottavaa.
Joutsenet ovat laskeutuneet isolle pellolle,
etsivät maasta ruokaa ja liikkuvat verkalleen
ojennellen sorjia kaulojaan.
Samalla ne tarkkailevat ympäristöään
ja pitävät huolta toistaan.
Yksi joutsen ottaa äkkiää pari nopeaa askelta,
levittää uljaat siipensä, halkoo niillä ilmaa ja
nousee rohkeasti siniselle taivaalle lakeuden ylle.
Muut seuraavat. Ketään ei jätetä yksin,
vaan jokainen lähtijä odotetaan mukaan.
Jäätyäni yksin havahdun kuin ihanasta unesta.
Hymyilen ja sanon mielessäni:
”Näkemiin ystäväni, näemme taas huomenna.”
Helmiä lakeudelta 