Kesällä 1976

Elettihin kesää 1976. Meitä oli silloon mailmas jo viis nopiaa ja rohkiaa tenavaa. Me asuumma isoos kakskerroksises pohojalaastaloos. Taloo tarvitti remonttia, joten eikun isä kaharen kylän nikkariveljeksen kans remontoomahan.

Se oli kyllä aika erikoonen tilanne. Nikkarit ottivat klasit ja kaikki muut alakerrasta pois niin ettei jäljellä ollu ku hirret, nostivat taloon tunkiilla ilamahan ja tekivät uuren kivijalaan alle.

Meirän tuvasta raasittihin kaikki maharollinen keittiöjuttu traktoritallihin. Jep, luit oikeen traktoritallista tuli meirän keittiö. Tila oli justihin sopiva. Sinne sopii niin hella, jääkaappi, tiskikaapit ja ruakapöytä penkkiinensä. Traktoritalli sijaitti navetan päärys ja sen seinät olivat tiilestä ja lattia betonista. Tila pysyy koko remontin ajan viiliänä ja oli siksikin meille kuumana kesänä mialuunen.

Meillä oli pihapiiris leikkimökki ja sen takana ex-sauna, joka oli sittemmin kutomatupa ja sitte remontin aikana sitä kutsuttihin mökiksi ja se oli meirän perheen nukkumapaikka. Voi hyväänen, että oli joka neliösentti käytös siitä mökistä. Siälä nukkuu siis meirän vanhemmat ja me 5 tenavaa. Muistan, kuinka mä nukuun pikkuveljen kans samas sivustaverettäväs sängys. Voi elämä niitäki öitä, ku se onnetoon potkii, ynäji ja pyärii, muttei sitä raaskinu laattiallekaan punnata vaan nostin käret naaman suajaksi potkuulta. Aamulla herättihin monta kertaa käsikaulaa ja oltihin taas kaveria. Ensiksi se tuntuu seikkailulta, oltihin niin kuin retkellä. Muutaman viikon jälkehen olimme kaikki valmiita muuttamahan ja vähän äkkiää talohon sisälle. Iltaasin iholle tunkevat kärpääset ja hyttyyset ei liioon auttanehet asiaa.

Isoos perhees tapahtuu aina monenlaasia sattumuksia. Mun silloon 2 vuatiahalla Jaakko-veliillä oli sata jalakaa mahan alla. Kyllähän sitä toki perähän kattottihin, mutta se oli niin vilikas, että sitä sanottihinkin Jaska Jokuseksi. No ensin se oli kaahinu sähkömiähen peräs tikkahia pitkin yläkerran ylimmälle askelmalle. Kaikki olis menny hyvin, mutta sitte se keksii oikaasta selekänsä ja putos tikkahilta. Onneksi ei ollu laattiaa viälä vaan vesseli kämähti maahan. Itkuhan sitä tuli, muttei muuta. Toisen kerran tämä sama velikulta putos eteesehen kaivettuhun kellarihin. Jep, no tuli vaa toinen kovempi kohta päähän ja itkuulla siitäkin selevittihin.

Me käytihin pesuulla navettarakennukses olevas saunas. Ulkohuussi oli pualestansa ”huanesten takana” elikkäs puarin takana vähä syrijäs. Kyllä sinne kiiruhtaes tuli monesti miälehen, notta kohta päästhänki sisävessahan asioomahan. Sitten ei enää tarvitte tarkkaalla, notta pyäriikö huussis lukki-hämähäkkiä liika likellä tai onko huussin takana veljien kaveria ”tarkkaaluasemis”.

Kesä meni niinku siivillä. Meillä kun oli jo omasta takaa palio tenavia, saatihin omin päinkin tarvittava osallistujamäärä monehen leikkihin. Siihen aikahan oltihin koko päivä pihalla ja ainut asia joka toi ulukonaliikkumiskiallon oli se jos sattuu tulla kipiäksi. Me tykättihin leikkiä 10 tikkua lauralla, tervapaltaa, väriä, peiliä ja tiätysti piiloosta.

Torella monta kertaa lähärettihin isoolla joukolla polokupyärillä uimahan Murskalle tai Ojutjärvelle Murska oli uimapaikka, johona rohkeemmat hyppiivät korkialta kalliolta pitkiä leiskatuksia vetehen. Kotia lähties heitethin vaa sortsit ja t-paita uikkarien päälle ja uikkarit oli jo ihan kuivat ku kaarrettihin kotipihaan.

Yleisurheilulajit oli kans meirän suasikkeja. Vanhemmat ostivat meille keihään ja kuulan, joita me sitten heiteltihin ja työnnettiin ja saatihin hillittömiä tuloksia. Pihamaalle piirrettihin raja, josta otettihin vauhtia ja hypättihin pituutta. Pituushyppy ei ollut niin jännä laji, joten sen harjootteleminen jäi vähemmälle. Toista oli sitten isän rakentama korkeushyppyteline, josta tuli hitti. Me matkiimma eri tyylejä TV:stä seuratuista kesäkisoosta eli toiset meistä yrittivät flopata ja toiset kierähti. Meistä tuli aika hyviä siinä hommas, vaikka itte sanonkin.

Ilta toisensa jälkeen hypittihin ja merkattihin tuloksia ylös. Pehmusteena ollehet heinäsäkit piti vaan muistaa aina illalla kerätä sateen varalta suojahan. Isä nikkaroo veljesten kans puupölliistä painonnostovälinehen, jonka avulla nämä ”pula-ajan Tarzanit” sitte kasvattivat hauiksiansa. Linnunpönttöjen yms. nikkarointi kuuluu sekin kesäajan touhuuhin.

Kun me isommat sisarukset pääsimme jo itte polkupyörällä uintireissuille, isä kaivoo perheen pienimmille puutarhaan altahan. Altahan pohjalle levitettihin isoo pressu ja pressulle päästettiin vettä. Kun vesi sitten vähän leppoosas auringonpaistehes lämpeni, perheemme kaksi piänintä ”päästettihin irti”. Me isoommat seurasimma ja nauroimma kippuras, kun nämä kaksi vesipetoa hyppiivät, pomppiivat ja välillä hörppäsivät vettäkin innoossansa.

Meirän pihamaalla oli hyvin tilaa pelata tennistä, sulukapalloa sekä hypätä ruutua ja narua. Pihamaa oli myös sopivan tasaanen ja kova opetella erilaisia temppuja superpalloolla.

Meillä oli kans isän tekemä kiikkuteline, jossa toisella pualella oli kiikku ja toisella puolella renkahat, johona roikuttihin ja tehtihin vaikka mitä liikkeetä – notkeeta kun silloin vielä oltihin. Kiikun vieres oli leikkimökki, joka oli tosi rakas paikka. Siälä tuli vietettyä palijon aikaa. Välillä se oli hirmukunnossa suuren lapsikatrahan hiakasta tehtyjen nisupullakaffikestien jäljiltä. Toisinaan taas pirettihin siivousurakka ja mökki kiilti joka nurkalta. Astiat olivat koriasti omilla telinehillänsä, nukenvaunut nurkas, nuket kyyris sekä tiätysti ikkunapöyrälle tuarut niittyleinikit ja kissankellot maljakos. Usein me oltiin siellä kavereiden kans öitäkin, vaikka pelättihinkin hämähäkkejä, varsinkin isoja lukkeja, jokka välillä halusvat jakaa yöpyjän kans petipaikan.

Muutto takaasin kotia oli onnellinen päivä. Mökkiyät, huussi ja traktoritallikeittiö jäivät muistoohin. Muutto oli mulle perheen ainoana tyttärenä aivan napakymppi. Sain nimittäin ikioman huaneen ja voi sitä onnen päivää. Huoneessa oli ruskia koulupöytä, lipasto, valakoonen kampauspöytä, sänky ja valakoonen avohyllykkö. Olin siihen asti nukkunut veljien kans peräkamaris, mutta olihan tämä nyt ihan eri asia. Olin niin tohkeissani omasta huoneestani ja tunsin itteni prinsessaksi.

Pyysin äitiä tarkistamahan nämä kirjootukset ja tähän kohtahan tulikin sitte lisäys: ”Ekkö sä ny muista, että Kari nukkuu sun kans sun huonees nuorisohetekallansa”, ”Ai jaa, nukkuu vai… non nii, niin se aika kultaa muistot.”

Isälle 14.11.2021

Jostain muistuu mieleeni Boston tupakan aromikas tuoksu.
Hymyilen, koska se tuo mieleeni sinut isä.

Kerroit jännittäviä iltasatuja,
joskus ehkä liiankin jännittäviä,
mutta raamikas olemuksesi toi turvaa
yön pimeyttä vastaan.

Opetit meille, että toisten auttaminen kuuluu
jokapäiväiseen, tavalliseen elämään.
Opetit meille myös asioiden ja tavaroiden jakamisen merkityksen.

Tulit auttamaan kotimme rakentamisessa.
Itseäsi säästämättä nikkaroit, siivosit ja autoit joka kerran,
kun joku meistä lapsista oli avun tarpeessa.

Lastenlapset olivat silmäteriäsi.
Kuinka monta kertaa vedit sormikoukkua,
kerroit satuja, leikit pihamaalla
tai vietit vaan muuten aikaa heidän kanssaan.

Kun vuodet sitten kuluivat,
sairaus alkoi verottaa jokapäiväistä elämää.
Viimein sairaus vei sinut luotamme kokonaan.

Kiitos, että olit turvamme pienestä saakka,
että annoit meille rakkautesi,
ja että olit isämme.

Yhteiselle matkalle

Olette ottaneet suuren askeleen eteenpäin.
Ottakaa jokainen yhteinen uusi päivä rohkeasti vastaan.


Elämä tuo eteenne tasamaata, mutta välillä myös ylä- ja alamäkiä.
Näissä hetkissä saatte toisistanne paljon voimaa ja tukea,
hitsaannutte vain entistä enemmän yhteen.


Muistattehan, että se ihan tavallinen jokapäiväinen arki on,
kaikessa harmaudessaan otollisin pohja teidän kahden rakkauden kasvaa ja näkyä.
Ottakaa luonteidenne erilaisuudet hyväksyen vastaan,
vain huomataksenne, että erilaisuus on rikkautta.
Ettehän unohda kunnioittaa ja arvostaa toinen toistanne joka päivä.


Eläkää joka hetki täydesti, kiittäkää yhteisestä arvokkaasta ajasta
ja nauttikaa elämästänne joka solullanne, joka hetki.


Muistattehan, että ette pidä toisianne itsestään selvyyksinä,
vaan kuljette yhtä matkaa, vierekkäin, samanarvoisina,
käsi kädessäniin ja muistakaa rakastaa ja vielä sittenkin rakastaa.

sdr

Suru elää mukana

Muistan kuin eilisen
kaikki yhteiset leikit ja kepposet,
pienen haavan polvessani,
ensimmäisen polkupyöräni.
Oli nukkeja, oli piilosilla oloa,
oli hiekkaleikkejä, oli yhdessäoloa.
Monta ja vieläkin useampaa
yhteistä hetkeä, rakkauden täyteistä.

Tiedän, että rakkaani ovat poissa,
mutta tunnen heidät yhä lähelläni.
Siinä he ovatkin, aina ja ikuisesti.
Veljeni, huolettomat pojanviikarit ja turvallinen isäni.

Miksi sitten aina välillä itken,
miksi kyyneleet alkavat putoilla hiljalleen, ilman lupaa?
Suru on kuin kipu, viiltävä tuska sielussani.
Se on ja tulee olemaan vielä ja yhä.

Yksi sana, yksi tuoksu ja olen taas suruni syövereissä.
Halkeilee tuo hauras suojamuuri, putoaa pala palalta alas asti.
Vähä vähältä suru muuttuu. Muuttuu toiseen muotoon.
Se ei enää salpaa hengitystä, ei peitä aurinkoa.
Se on jäänyt luokseni asumaan.

Silti suru ei ole kuin kotiini majoittuva vieras,
johon väsyn muutaman päivän päästä.
Ei niin, vaan suru elää kanssani, rakkaani ovat sydämessäni aina.

Annan kyynelten tulla, annan ikävän tulla,
annan surun ottaa aikansa ja paikkansa.

Elän mottoni mukaan.
”Elämä on tässä ja tällainen – ainoa laatuaan.
Otan kaiken vastaan vähän kerrallaan.”

Moi mumma

Kun tulet ovensuuhun ja sanot ”Moi, mumma”
nostat kädet ylös minua kohti,
en tiedä mitään mikä
toisi ihanamman tunteen sydämeen.

Kun ujutat kätesi käteeni,
hymyilet, ja sanot ”Mumma, tonne”
olen niin kiitollinen, että saan olla lähelläsi.
Sydämeni täyttyy rakkaudella.

Kun luemme kirjoja yhdessä,
sanot ja opit uusia sanoja,
tunnen itseni ylpeäksi
saadessani seurata oppimistasi,
olla mummasi.

Kun kipuat syliini,
kiedot käsivartesi kaulalleni,
puristat lujaa kädet yhteen,
olen maailman onnellisin,
enkä haluaisi tuon hetken loppuvan.

Kun sanot ”Mumma, pallo”
ja otat sormestani kiinni,
unohdan, murheet, kivut, kaiken muun
koska silloin on se tärkeä, ohikiitävä hetki,
jolloin haluat minut vierellesi.
Haluan nauttia tuosta ihanasta tunteesta
täysillä ja kokonaan.

Kun sitten lähdet kotiisi,
juokset syliin, halaat ja annat pusun,
alan jo laskea tunteja,
kunnes taas näemme toisemme.

On kuin aika olisi pysähtynyt,
mutta vanhan seinäkellon tuttu ja rakas lyönti
tuo rytmiä ajatuksiin, lupauksen tulevasta.

Kiitos rakas, että olet olemassa.
Talletan käyntisi syvälle sydämeen.
Näemme pian uudestaan.

* * *

Lähetän joka ilta rukouksen,
että suojelusenkelisi varjelisi askeleesi,
turvaisi lapsuutesi, olisi aina rinnallasi.

Kesälomalla Kolilla

Vettä tuli ku Esteristä, kun lähärimmä. Miäs toteskin notta ”Justihin niin, vettähän sitä tuloo, niinku tavallista, ku meirän väki lähtöö lomille”. Väki oli silti iloosella miälellä ja ajoomma sateesta hualimatta kohti Kolia ja mökkiä. Ekana aamuna latasin mokkamaasterin. Sekosin vissihin laskuus ja latasin sinne ruuttahan oikee hervottoman määrän kaffinpööniä. Nuarisolla oli jokaasella aivan tukat pystys ja silimät killitti ymmyrkääsinä kaffin jäläkehen, mutta ainaki ne heräs. Ajattelin vaan ittekseni, notta näinköhän ne keittäävät itte seuraavat aamukaffit.

Akka- ja Ukko-Koli on sellaasia vähä isoompia mäkiä tai siis vaarooksi niitä sanotahan. Sellaasia ei oo täälä lakeuksilla yhtäkää. Onneksi otin kävelysauvat mukahani. Mun piti tasamaalla kasvanehena ja parkinsonia sairastavana opetella uus kävelytyyli. Piti nostella jalakoja ylähä eikä lintustaa vaa menemhän maata pitkin. Jösses, ku pulssiki nousi enkä pystyny ku puuskuttamahan ylähä noustes. Komeeta kallioota nousi ylähän molemmin pualin kävelypolokua. Sain kaahittua muiren mukana sinne vaaran huipulle. Mikkä näkymät siältä olikaa. Mua aivan huippas, kun heitin irti sauvoosta, notta sain otettua valokuvia.

Mentihin seuraavaksi Pirunkirkkohon, joka oli sellaanen z-kirijaamen muatoonen luala, johonka pääsöö kapiaa ja pimiää käytävää pitkin. Se oli mun tämän reissun ensimmäänen ittensä voittamisen paikka, koska mulla on sekä pimiän että ahtahan paikan kammo. Likka näytti puhelimensa taskulampulla mulle tiätä. Välis likka veti kärestä ja miäs tuuppas mua takapualesta, niin pääsin ku pääsinki lualan perälle. Käytihin kans Eva Ryynäsen ateljees, kotitaloos ja kirkos Paateris sekä elämyspiha Pikku-Kilis.

Yks päivä vuakrattihin kaks sähköavusteesta ”fat bikea” vai-mitä-lie-olivakkaa. Ensiksi tenavat kävivät parin tunnin lenkillä. No sitte poika tuli hihkumhan mökin ovelle, notta ”Äitee, tuu sinäkin isän kans kokeelemahan näitä pyäriä.” Muhun iski suarastansa pakokauhu, kun kuulin itteni sanovan että ”Jos mä ny sitte vähä vaikka”. Poika seliitti mulle tarkasti ja selekiästi joka nippelin ja vintan mitä siinä pyäräs oli, mutta vaikka se kaikki infotuluva leijuu lujaa mun ylimmärrykseni ylitte eiku siihen mökkitiälle sitte polokemhan. Käret täräji, jalaat täräji, mutta mä pääsin ku pääsinki ajamhan sillä pyärällä. Lähärethin sitte isännän kans kaharen piänelle lenkille. Minen muistanu, kummasta oikian kären sormesta sai isoompia ja piänempiä vaihteeta keskisormesta vai peukusta ja siitähän seuras se, notta ensimmääses ylämäes pyörä pysähtyy ku seinähän. Vasta sitte ku miäs sanoo mulle, notta ”Peukusta piänempää silimähän” rupesin muistamhan kuinka niitä vaihteeta piti vaihtaa. Voi jysäys, kun ensimmääsen mäen alla laitoon piänemmän vaihtehen ja polojin ja sitte tuntuu niinku tuuppaus takapuales ja pyärä suarastansa lenti mäen päälle. Ajattelin notta tältä se varmahan tuntuu pääsiäästrullillaki lentää paikasta toisehen ja ihaalla samalla ohivilahtavia maisemia. Miäs hihkuu mulle tuan tuasta, että ”Hilijennä ny akka vähä tahtia, nottet kaaru.” mutta enhän mä malttanu, varsinkaa ku päästeltihin mettäs leveetä larunpohojia pitkin. Voi hyväänen, kun oli taas ittensä voittamisen paikka. Kyllä ku vaa sais vähä isoomman inreksikorootuksen sairaseläkkeesehen, niin sais hommata tuallaasen menopelin.

Nähtihin monta kaunista paikkaa, oltihin oman perheen kesken ja ennen kaikkea saimma viättää aikaa Lukaksen kans. On aina kuitenki hyvä tulla reissusta kotia. Mitä enemmän maasto tuli tasaasemmaksi ja mitä lähemmäs päästihin tätä lakeutta, sitä paremmalta tuntuu.

Sisäinen voima

Sisäinen voima ajaa sinua eteenpäin kohti unelmiasi.
Se puskee sinuun luottamusta ja uutta tarmoa,
kun välillä tunnet ettet jaksa
kun tunnet ettei mistään tule mitään.

Tuo sisäinen voima on ollut sinulla aina,
pienestä saakka.
Välillä sitä on vain vaikea uskoa,
välillä siihen on vaikea luottaa,
mutta siellä se on nytkin.

Tunnethan sen, kuulethan sen
tuo voima kantaa sinua eteenpäin
joka päivä ja joka hetki.
Pysähdythän hetkeksi, kuuntele ihan hiljaa,
siellä se on nytkin turvanasi.

Olet päässyt eteenpäin vastatuulista huolimatta,
olet saavuttanut elämässäsi uuden etapin.
Olet saanut sen aikaan itse,
yhdessä sisäisen voimasi kanssa.

Tästä päivästä on hyvä jatkaa.

Oonalle 31.7.2021

Kuvituksena runoon kauniita, vahvoja ja sitkeitä latoja,
joilla on myös sisäistä voimaa seisoa lakeudella
niin tuulella kuin tyvenelläkin ilmalla, pystypäin vuodesta toiseen.

Mintulle 24.7.2021

Tänään on Sinun päiväsi.
Kaikki rakkaasi ja läheisesi ovat tulleet
sinua ja päivääsi juhlistamaan.

Upea kampaus, kaunis mekko,
kirkkaat, siniset silmät,
jännitystä ilmassa ja perhosia vatsassa.

Tämä on yksi tärkeimmistä päivistä
elämäsi juhlapäivien helminauhassa.
Kaikki on valmista.

Lähdit rippileirille suurin odotuksin.
Kun leirin säännöt tulivat ensin tutuiksi,
yhteiselo ja raamistunnitkin sujuivat mutkattomasti.
Tulit kotiin väsyneenä, mutta iloisena,
monta kokemusta rikkaampana.

Sinusta on kasvanut rohkea, auttavainen ja
vastuuntuntoinen, kaunis, nuori nainen.
Pärjäät hyvin rakkaan Hopesi kanssa.
Osaat myös hoitaa Lukasta ja
hellästi viet häntä kädestä pitäen paikasta toiseen.

Tämä on Sinun päiväsi. Nauti täydesti joka
sekunnista ja talleta tähtihetket sydämeesi.

Mirolle 17.7.2021

Vuodet ovat vierineet kuin siivillä.

Olet kasvanut pienestä ”heeneitä” eli herneitä
rakastavasta pikkuvesselistä komeaksi nuoreksi mieheksi.

Päivärippikoulussa aloitettiin joka päivä Superpark-käynnillä.
Sitten jatkettiin raamattutunnein ja visailujen parissa.
Perehdyitte kristinuskon perusteisiin sekä kysymykseen:
Millainen on hyvä ihminen?
Tuon kahden viikon aikana sait myös uusia kavereita.
Olemme erittäin iloisia siitä, että se olit juuri sinä,
joka sait toivottaa kirkkoväen tervetulleeksi juhlaan.

Vaikka elämääsi on jo varhain kuulunut surun hetkiä,
luot aina tavatessamme ilon ja valon ympärillesi.
Halaat kovaa ja kunnolla. Sinusta on kasvanut
tasapainoinen ja ystävällinen, oikea herrasmies.
Olet meille kaikille niin rakas Miro.

Tulevaisuutesi näyttää valoisalta, se on täynnä toivoa.
Sinulla on kaikki tarvitsemasi eväät hyvään elämään.
Olemuksesi on ylväs ja katseesi määrätietoinen.
Lähelläsi on hyvä olla.

Nyt on se hetki

Nyt on se hetki,
kun ilta-aurinko alkaa käydä nukkumaan
ja laskeutumaan mailleen.
Taivas on uskomattoman kaunis.
Kaikki nuo värit toinen toistaan kirkkaampia,
sinua, juuri sinua varten taivaalle luotuna.

On se hetki,
jonka et tahdo loppuvan – koskaan,
jolloin tunnet olevasi elossa surusta huolimatta.

Pehmoiset kumpupilvet kerääntyvät ryhmiin,
edeten hiljaa yhdessä yli taivaan.
Toinen toistaan odottaen ne lipuvat eteenpäin,
niillä ei ole kiirettä mihinkään.
Katselet tätä kaunista luonnon näytelmää
painaen kaikki taivaan värit ja tunteet sydämeesi.

On se hetki,
kun sydämessäsi sanot ”Näkemiin rakas”,
kun tunnet olevasi lähellä häntä,
kun haluaisit vain ajan pysähtyvän.
Tunnet itsesi pieneksi tämän kauneuden keskellä,
mutta samalla imet itseesi uutta, sisäistä voimaa.

On hetki sinua ja suruasi varten.
Ja juuri sillä hetkellä, kyyneleet tulevat.
Nuo pienet kyynelpisarat kertovat ikävästä.

Pian aurinko on laskenut nukkumaan.
Huokaiset syvään, seuraat vielä katseellasi,
miten kumpupilvet jatkavat yhä matkaansa.
Ne kulkevat väsymättä eteenpäin.

Nyt on se hetki, jolloin ymmärrät,
että suru tulee muuttumaan, ja
että elämä tulee jatkumaan.

Elämä tulee jatkumaan.

sdr