Lapsuusmuistoja

Koulujen kesälomat alakas ja jokku meistä esittelivät äiteelle ja isälle toristuksensa komeeta numeroota isoohin äänehen. Toiset meistä taas jättivät omat paperinsa vaivihkaa tuvan piirongin nurkalle ja luikahtivat tuvasta kamarihin tavanomaasen hulinan turvin vaihtamhan tyävaattehet.

Sinä samaasena päivänä nimittään päästettihin lehemät, vasikat ja hiahot pihalle pitkän navetas olon jäläkehen. Me seisoomme veljien kans pitkät riskut käres ja orotimma, että isä avaas sontatunkion pualeesen navetan oven ja päästääs eläämet pihalle. Voi sitä ammumista ja mölinää, kun ne hyppiivät häntäpystyä kohti lairunta. Siinä sitä sai olla tikkana riskunsa kans, jotta elukat pysyy haas.

Haka oli airattu ja airasta sai sähköiskut, jos siihen koski. Välillä kilapaaltihin siitä, kuka meistä uskalti pitää kauimmin sähköairasta kiinni tai kuka veljeksistä uskalti pissata airan päälle. Joopa joo, kaikkia sitä piti muksuna kokeella.

Kun lehemät oli saatu yhtä vaille pihalle, yks lehemä sai jonku tiltin. Soli joskus ennemmin osoottanu jonkunlaasta pöllöönmerkkiä vähä puuskuttamalla parressansa. No, sille tuli vissihin mitta täytehen, koska se sitte villaantuu, meni sähköairoosta läpitte, lähti juaksemhan kylälle päin ja isä juaksi perähän. Lehemä paineli ku riivattu pitkin tiätä ja peltoja, eikä keriinny vissihinkään kunnolla kattoa etehensä, koska se humpsahti lopuksi jokehen. Joesta lehemän onkiminen onki vähä erilaasta ku affenen, mutta meirän isä sai karkulaasen kiinni. Sen jäläkehen suuntana oliki sitte enää lehemien vanhaankoti.

On sellaanen sanonta, notta ”Joukos tyhymyys tiivistyy” ja näinhän se taitaa olla.Yhtenä iltana me oltihin veljesten kans meirän omas pihas. Joku meistä hokas navetan oven viäres maitokärryt. Tuumasta toimehen eli yks kuskiksi ja muut kyyttihin. Maitokärryyllä pääsi yllättävän kovaa, kun äkkiväärät oikialle ja vasemmalle saivat kyytis olijat heittelehtimhän pualelta toiselle ja nauru raikas.

Meitä oli kyllä varootettu, notta sormet saattaa jäärä pinnojen välihin ja aisa voi paukahtaa kuskin leukaperiihin. Niinhän siinä sitte justihin kävi kuskattavien lähärettyä ja menopelin kevennettyä. Mojaus tuli yllättävän äkkiää leukaperiihin ja otti kipiää, mutta kipua kesti vaa hetken, koska oli jo uus metku kiikaris.

Syksy ku oli aluullansa, nii marjapuskat ja omenapuut kantoovat makoosta, mutta viälä pualiraakaa satoa. Jep, oli sekin tiaros, että raakoja omenia ja marjoja ei kannata nassuttaa, mutta otimma niitä silti. Vanhempien varootukset unohtuuvat sen siliän tiän, kun rupesimma leikkimhän piiloosta.

Yks meistä oli sen verran hiras ettijä, että tuli näläkä siälä marjapuskas piilos köllöteltyä eikä niitä mustaviinimarjoja ja ”valakiaa kuulasta” voinu kukaa meistä vuarollansa vastustaa. No, ei menny kauaa, ku vattanpohojas nipristeli pualivalamihit marjasaalihit. Oli se vaa kummaa touhua, ku piti aina teherä justihin sitä mistä meitä oli varootettu tai kiälletty. Ei sunkahan me mitää pahoja oltu, paksukalloosia vissihin vaa.

Isä hommas meille kerran sianporsahan. Se kastettihin juhulallisin menoon Nasse-seräksi. Nimi tuntuu meistä torella omaperääseltä keksinnöltä, vaikka teevees esiintyy samoohin aikoohin Loirin Nasse-setä. No niin tai näin, Nasse-setä oli mukava sika. Silloon varsinkin ku soli piäni, sitä oli kiva rapsuttaa. Se juaksi tosi kovaa meirän erellä pakohon ja välillä osat vaihtuu ja se yritti saara meitä kiinni.

Sitte tuli aika Nasse-serän muuttaa eläänten taivaasehen. Äiti laittoo meille lihaperunoota, mutta yks velii huuti notta ”Minen ainakaa sitte kyllä kaveria syä”. Kunniootimma veljen elämänvilosofiaa sillä ruakaalukerralla, eikä sen tarvinnu syärä lihaperunoota. Aika parantaa haavat sanotahan, koska jo seuraavalla viikolla samaaselle veljelle laski äiteen tekemä jauhelihasoosi ja Nasse-setä oli enää kultaanen muisto.

Oli meillä kukko ja kanojakin, mutta elätiksi hommatut kaks marsua olivakki villi pari. Ne hommattihin meille alakoulun rehtorilta ja minä sain ne huaneeseheni kaveriksi. Marsujen pesää hoiti vanha lasten punkka. Niiren kans kuluu palio aikaa ja oli kiva tulla koulusta niiren kans leikkimähän.

Yhtenä iltana olin suihkus ja vanhin velii tuli huutamahan mulle, notta ”Tuu äkkiä kattomhan, marsuulle on tullu kaks poikasta”. Eihän siinä mitään, aiwan mahtava asia, mutta pianoonen yllätys se kyllä oli, koska molimma ostanehet ne molemmat marsut urospualisina.

Mainokset

Onnitteluruno 90-vuotiaalle ystävälleni

Kiitos, että saan olla ystäväsi.

Joka kerran kun tapaamme
veitikkamainen katseesi sekä vallaton hymysi
tuovat heti lämpimän, kotoisan olon sydämeen.

Olipa tulija käynyt luonasi usein tai harvemmin,
halauksesi on aina yhtä luja ja vilpitön.

Luot rakkauden ja välittämisen ilmapiirin
jokaisen tapaamasi ihmisen ympärille.

Kaikki elämässäsi kokemasi ilot ja surut
ovat muovanneet sinut ihanaksi Anjaksemme.

Lähelläsi on hyvä olla.

Kättesi kautta olet tuonut iloa niin monelle
olipa kyse sitten villasukista tai karjalanpiirakoista.

Olet opettanut ja opetat yhä,
että elämässä tärkeintä ovat koti ja perhe,
toisten huomioon ottaminen ja kunnioittaminen.

Olet aina ammentanut voimaa uskostasi Taivaan Isään ja
otat jokaisen päivän vastaan sellaisena kuin se tulee.

Rakas Taivaan Isä,
pyydän Sinulta suojelusta ja varjelusta ystävälleni.

Tämä kirjoitus on omistettu ystävieni pojalle

Olet erityinen ihminen ja
vanhempiesi silmäterä.

Et ole vailla suuria eleitä,
sinulle riittää pieni katse ja hellä kosketus.

Et tee itsestäsi numeroa,
et ole vailla ylenpalttista huomiota.

Et vaadi mitään,
vaan olet tyytyväinen ja kiitollinen kaikesta
mitä elämä tuo eteesi.

Olet tyytyväinen asuessasi hoitokodissa
yhdessä ystäviesi kanssa.

Taivaan Isän lapsena sinulla on kallisarvoinen tehtävä.
Opetat meille mikä elämässä on tärkeää.

Se on sitä,  että olemme toinen toisemme lähellä.
Se on sitä, että tärkeintä elämässä on rakkaus.

Sinun valokuvakansiosi

Ties kuinka monennen kerran
avaan tietokoneeltani
kansion nimeltään ”Kansio”.

Tuo nimi on neutraali,
joten se ei satuta, se ei koske.
Itseäni suojellakseni
kansion nimi on vain ”Kansio”
yksi monien muiden joukossa.

Näin siis vain huijaan itseäni,
jotta olisi helpompi
kestää raastava totuus.

Sinä et ole enää täällä, pikkuveljeni.

Olen kerännyt talteen yhteisiä
lapsuuden ja nuoruuden kuviamme.

Haluaisin niin sukeltaa ja jäädä
menneisyyden kuvien sekaan loppuiäkseni.
Aikaan ilman kyyneleitä ja surua.
Aikaan jolloin olimme vielä koko perhe yhdessä.

En tiedä, koska ikävä lakkaa ja kyyneleet kuivuvat.
En tiedä, koska pystyn katsomaan kuvia hymyillen.
Vielä ei ole sen aika.

Silti yhtä vahvasti, kun uskon,
että hyvä voittaa aina pahan,
että tämän päivän jälkeen tulee parempi huominen,
että tapaamme vielä toisemme,
tulee vielä aika, jolloin suru on kevyempi kantaa.

Rakkauden ympäröimä

Olet lapsi Isä Taivaisen
Hän loi meistä jokaisen omaksi kuvakseen

Hän antoi vierellesi enkelin,
joka suojelee ja varjelee sinua aina.

Eteesi on tuotu monta ihanaa asiaa,
elämääsi on suotu kallisarvoista tehtävää.

Olet erityinen, pieni ihminen,
joka ansaitset kaiken saamasi rakkauden,
vain olemalla oma suloinen itsesi.

Saat varttua rauhallisin mielin,
turvanasi suojelusenkelisi
oma perheesi ja kaikki läheisesi.

Olet rakkauden ympäröimä,
nyt aina ja ikuisesti.

On ihanaa olla taas kotona

On ihanaa olla taas kotona

Vieraita maita, kauniita paikkoja
ihania yhteisiä hetkiä

Sydämeen talletettuja muistoja
joiden lämmöstä voi ammentaa
iloa pitkän aikaa

Vaikka matka oli onnistunut
on ihana asia olla taas kotona

Nähdä kaikki rakkaat
nyt jo aikuiset omat lapset ja muut läheiset
oma kototalo, rikkaruohoinen kukkapenkki
muhkeat, soffan alta kurkistelevat villakoirat
vanha jo virttynyt yöpaita ja tietysti oma Rocky

Oli hyvä käydä maailmalla
oli hyvä olla koko viikko yhdessä

Silti se ihan paras tunne
on elää rakkaiden kanssa
omaa, ihan tavallista elämää
ja arkea omassa kodissa

Kun sinä tulit

Toit ihanan auringon mukanasi.
Toit tunteen,
joka tuntuu sielun pohjassa saakka.

Loit rakkauden,
joka saa sydämemme sykkimään.
Annoit meille aiheen ainaiseen hymyyn.

Tuo ihmetystä tulvillaan oleva katse,
sydäntä liikuttava tuhina,
huumaava vauvan tuoksu,
viattomuutesi ja puhtautesi
ovat saaneet koko perheen polvilleen.

Miten ihana tunne on
pitää sinua sylissä,
tuntea pienten sormiesi ote
suojella, hoitaa ja rakastaa sinua.

Rakas Taivaan Isä,
kiitos että siunaat meitä,
kiitos että suojelet rakkaamme,
nyt aina ja ikuisesti.

(vauvaonnitteluruno ystäville)

Yhä edelleen

Kuolemasi tuntuu edelleen epäreilulta,
vaikka tiedän, että meillä on kaikilla oma aikamme.

Sieluni on yhä osittain rikki.

Huomaan välillä tarrautuvani ”entä jos” -ajatuksiin
ahdistavan ja pimeän, yksinäisen hetken tuottamiin
olemattomiin oljenkorsiin.

Aika kulkee kuitenkin eteenpäin.

Miten kolme vuotta voi olla samalla niin lyhyt ja pitkä aika?
Se on lyhyt aika läheisensä menettäneelle,
mutta pitkä aika tulevaisuuttaan suunnittelevalle.

Tiedän, että haluat, että me läheisesi
jatkamme elämäämme,
elämme täydesti,
uskallamme kokeilla siipiämme,
pidämme huolta toinen toisistamme.

Haluaisin silti kuulla äänesi,
nähdä kasvosi ja halata hellästi.
Enkä koskaan, koskaan päästäisi irti.

Rakas pikkuveli, olet yhä edelleen niin rakas.

Mihinkä se aika oikeen katos?

Kattoomma muksujen taaperovireoota täs yks ilta. Soli kuulkaa oikeen villi aikamatka. Paino sanalla VILLI.

Eisunkahan kukaan tykkää omasta muarostansa aivan hirviästi, mutta kyllä mulle tuli aharistus. Vireo oli ajalta, kun asuumma viälä Vantaalla ja olimma kesäviarahien kans Korkiasaares. Kyllä tuli kuulkaa miälehen Fakta homma -sarja ja siinä eritoten Hansu ja Pirre, jos vaa viälä muistatta. Meirän miähet oli suurinpiirteen viksuus vaattehis, mutta voi meitä kahta mammaa.

Meillä oli molemmilla uuret tuulipuvut päällä ja KOMIAT. Kaverin malli ei nii hypänny silimille, soli maltillisempi, mutta mun oli monenkirijava. Jep ja se päällä tallustelin hirviät lenkkarit jalaas pitkin kissalaaksoa ja apinahäkkiä. Voi hyvääne, että riipaasi. Se oli siihen mailman aikahan tosi komia asu ja kaunihin värikäs. No, sitä se oli kyllä viäläki, koska se meirän viäres taapertava riikinkukko jäi tyystin mun varjohon, vaikka se yritti kuinka saapastella rinta rottingilla ja pöristellä siipiänsä. Harmi nottei musta löytyny kuvaa se tuulitakki päällä, mutta ainakin näettä mun silloosen tukkamallin ja silimäklasit.

Muistin samas, että tuahon aikahan olin käyny justihin toissapäivänä ottamas permanentin ja kumma kyllä, en ollu saanu sitä tupeerattua yhtä koriaksi ku se mun kampaaja, mutta ainaki se tukka oli kiharaanen. En ollu siitä turhaa maksanu.

Arvakkaa mitä viälä, nii ne mun silimäklasini. Muistin samas, kun kattoon tuata näkymää, että vähä ennen meirän vihkiääsiä, mun silloonen tyäkaveri ohimennen kysääsi, notta ”Meinaakko laittaa silmälasit vihkikuvaan vai juuri ostamasi piilolinssit?” En silloon ymmärtäny kysymykses olevan mitään ihimeellistä, mutta nyt se kyllä kolahti. Ne silimäklasit oli varmasti kokoa AMERIIKKA. Ny se näky vaan jotenki hyppäs silimille. No, koriana jos koriana me kaveriperheen äiteen kans tyänsimmä lastenvaunuja kukkulaases maastos ja nautiimma kesäpäivästä.

Meirän silloonen vireokamera oli aikansa lippulaiva. Muistan, kuinka se oli raskas. Vireolta kuuluu aina välis kummaa surinaa, jota muksut meille ihimetteli. No sehän oli se zoomi-näppään, josta se ääni lähti. Kun halusit ruveta kuvaamahan, piti olla ennen kaikkia allit ojennukses, että jaksoot kantaa sitä itte vireokameraa. Soli sen verran erilaasta touhua ku nykyaikahan vertaa, ettei sitä ny jaksettu joka päivä ruveta kuvaamahan. Meirän poika sanoo aina isänsä vireokuvates, notta ”Anna isä minäkin katton siitä piänestä reiästä”.

Mutta mihinkä se aika oikee katos?

Tuntuu epätorelliselta, kun muisteltihin tuata Korkiasaaren reissua ja torettihin, että siitä tuloo reilut 20 vuatta aivan tuas tuakios. Samaases kasetis oli kans kuvattuna meirän perheen ensimmäänen joulu, oli syntymäpäiväjuhulallisuuksia sun muita tapahtumia.

Istuun soffalla ja yritin salaa pyyhkiä silimistä kyynelehiä. Soon kumma juttu, kun voi samalla kertaa itkiä ilosta ja surusta. Se vireo toi lähelle rakkahat, jo poisnukkunehet läheesetkin. Se vireo toi miälehen niin elävästi sen hetken tuntehet, ajatukset, tuaksut ja muut. Miätiin ittekseni, että osasinkohan mä varmasti nauttia kaikesta siitä silloon nuarempana. Kun oliskin voinu hypätä tuahon aikahan takaasin ja elää samat asiat toisehen kertahan. No, kaikesta hualimatta se mun itku oli sellaasta itkua, josta jäi kiitollisuus ja syvä rauha syrämmehen.

Ottakaa tekin aikaa joku ilta ja naurakaa ja itkekää vanhoja vireootanna kattelles. Soon sellaanen aikamatka, jonka voimalla jaksaa taas kauan.

Voimaruno Lotalle: Sinussa on valo

Sinussa on valo,
joka loistaa kirkkaana.
Olet kaunis ja karismaattinen,
kannat itsesi arvokkaasti.
Aseista riisuva hymysi
valaisee harmaankin päivän.

Silmissäsi on puhutteleva katse
välillä niissä häivähtää kokemasi tuska.
Olet elänyt raskaita aikoja,
läpi surun, itkun ja epätoivon,
mutta olet kääntänyt kaiken pahan voimaksesi ja
pala palalta sielusi on eheytynyt.
Olet löytänyt oman ainutlaatuisen polkusi.

Et tarvitse turhaa materiaa, rihkamaa,
onneen riittää hetki parasta laatuaikaa,
jota yhteinen aika poikasi kanssa edustaa.
Hänellä on onni omistaa kaltaisesi äiti.

Lähetän taivaaseen pienen rukouksen.
Rakas Taivaan Isä,
lähetäthän enkelisi suojaamaan tätä perhettä,
poistathan kaikki karikot elämästä,
pidäthän kädestä elämän eri tilanteissa,
ohjaathan oikeisiin valintoihin ja
luottamaan varjelukseesi nyt ja aina.