Suru elää mukana

Muistan kuin eilisen
kaikki yhteiset leikit ja kepposet,
pienen haavan polvessani,
ensimmäisen polkupyöräni.
Oli nukkeja, oli piilosilla oloa,
oli hiekkaleikkejä, oli yhdessäoloa.
Monta ja vieläkin useampaa
yhteistä hetkeä, rakkauden täyteistä.

Tiedän, että rakkaani ovat poissa,
mutta tunnen heidät yhä lähelläni.
Siinä he ovatkin, aina ja ikuisesti.
Veljeni, huolettomat pojanviikarit ja turvallinen isäni.

Miksi sitten aina välillä itken,
miksi kyyneleet alkavat putoilla hiljalleen, ilman lupaa?
Suru on kuin kipu, viiltävä tuska sielussani.
Se on ja tulee olemaan vielä ja yhä.

Yksi sana, yksi tuoksu ja olen taas suruni syövereissä.
Halkeilee tuo hauras suojamuuri, putoaa pala palalta alas asti.
Vähä vähältä suru muuttuu. Muuttuu toiseen muotoon.
Se ei enää salpaa hengitystä, ei peitä aurinkoa.
Se on jäänyt luokseni asumaan.

Silti suru ei ole kuin kotiini majoittuva vieras,
johon väsyn muutaman päivän päästä.
Ei niin, vaan suru elää kanssani, rakkaani ovat sydämessäni aina.

Annan kyynelten tulla, annan ikävän tulla,
annan surun ottaa aikansa ja paikkansa.

Elän mottoni mukaan.
”Elämä on tässä ja tällainen – ainoa laatuaan.
Otan kaiken vastaan vähän kerrallaan.”

Lohdutuksen sanoja

”Miten tästä eteenpäin”

Miten sanoa hyvästit,

kun tuntuu, että kaikki jää kesken

kun rakastaa eikä halua päästää irti,

kun jokapäiväiset asiat tuntuvat olemattomilta,

kun juoksette yhä kilpaa tunteiden kanssa

toivoen, että asiat olisivat kuten ennenkin

kun tunnette vieläkin rakkaanne läheisyyden

On vain elettävä eteenpäin ja surtava,

pakotettava itsensä ylös aamuisin,

yritettävä ottaa voimaa rakkaista läheisistä,

koottava elämän palapelin osat uudestaan

On vain jatkettava aamusta toiseen,

kunnes tuska ei ole enää se ensimmäinen

ja viimeinen tunne jokapäiväisessä elämässä.

Kukaan ei voi tulla sanomaan,

mikä on surutyössä tarpeeksi, mikä on liikaa.

Suru on jokaisen sydämessä oma asia, oman näköinen.

Annattehan itsellenne aikaa tulla taas eheäksi.

Ei ole kiirettä mihinkään.

Vielä tulee se päivä, jolloin

tunnette taas auringon paisteen kasvoillanne,

hymyilette jollekin rakkaalle muistolle,

tunnette, että elämä on taas elämisen arvoista

tunnette, että huominen tulee ja että ensimmäistä kertaa pitkään aikaan

odotatte mitä se tuo tullessaan.

Rakkaanne on aina mukananne ja turvananne.

Tulee elämässänne vastaan mikä tahansa tienristeys,

kuunnelkaa sydäntänne, niin teette oikean ratkaisun,

kumman suunnan valitsette.

sdr

Nyt on se hetki

Nyt on se hetki,
kun ilta-aurinko alkaa käydä nukkumaan
ja laskeutumaan mailleen.
Taivas on uskomattoman kaunis.
Kaikki nuo värit toinen toistaan kirkkaampia,
sinua, juuri sinua varten taivaalle luotuna.

On se hetki,
jonka et tahdo loppuvan – koskaan,
jolloin tunnet olevasi elossa surusta huolimatta.

Pehmoiset kumpupilvet kerääntyvät ryhmiin,
edeten hiljaa yhdessä yli taivaan.
Toinen toistaan odottaen ne lipuvat eteenpäin,
niillä ei ole kiirettä mihinkään.
Katselet tätä kaunista luonnon näytelmää
painaen kaikki taivaan värit ja tunteet sydämeesi.

On se hetki,
kun sydämessäsi sanot ”Näkemiin rakas”,
kun tunnet olevasi lähellä häntä,
kun haluaisit vain ajan pysähtyvän.
Tunnet itsesi pieneksi tämän kauneuden keskellä,
mutta samalla imet itseesi uutta, sisäistä voimaa.

On hetki sinua ja suruasi varten.
Ja juuri sillä hetkellä, kyyneleet tulevat.
Nuo pienet kyynelpisarat kertovat ikävästä.

Pian aurinko on laskenut nukkumaan.
Huokaiset syvään, seuraat vielä katseellasi,
miten kumpupilvet jatkavat yhä matkaansa.
Ne kulkevat väsymättä eteenpäin.

Nyt on se hetki, jolloin ymmärrät,
että suru tulee muuttumaan, ja
että elämä tulee jatkumaan.

Elämä tulee jatkumaan.

sdr

Silta

Meillä kaikilla on paikkoja ja hetkiä, jolloin tarvitsisimme sillan päästäksemme toiselle, paremmalle puolelle.

Sinä, joka olet menettänyt rakkaasi. Mistä voimia uuteen päivään tai voimia hyväksyä menetyksesi? Mistä voimia olla vastaamatta kipakasti, kun joku taputtaa olallesi ja sanoo, että: ”Hei, sä oot vahva, selviät kyllä”. Lause, joka on kuin kylmä rätti vasten kasvojasi, koska olet vasta juuri pääsemäisilläsi sillan ensimmäisen laudan päälle. Ja kun tuo sanoja tietäisi, miten paljon työtä ja voimia tuo ensimmäinenkin askel vaatii.

Sinä, joka olet saanut tietää parantumattomasta sairaudestasi. Mikään ei ole enää kuin ennen. Katsot itseäsi peilistä, mutta et tunnista itseäsi, koska kyyneleet vääristävät kuvajaisen. Maailma tuntuu epäoikeudenmukaiselta, miksi juuri minä? Olisin halunnut jonkun muun sairauden, mutta valita ei saanut. Miten tästä eteenpäin, kun tulevaisuus pelottaa. Sinä, joka olet menettänyt työpaikkasi. Tai sinä, joka olet kokenut avioeron.

Meillä on lupa surra itseämme ja menetettyjä mahdollisuuksiamme. Emme voi ajatella, että maailmassa on isompiakin suruja ja menetyksiä kuin omassa elämässämme ja siksi jättää oma suru käsittelemättä tai surutyö tekemättä.

Saa lohdutuksen sitten ihan mistä tahansa, se on jokaisen oma henkilökohtainen asia, eikä sitä sovi toisten hämmästellä tai tuomita. Kohtaamamme vaikeudet, kohtaamamme menetykset ovat erilaisia, niin myös niistä selviytyminen. On aika surra ja itkeä. On aika nauraa ja iloita.

Menee sitten aikaa vähän tai paljon, jokaisen on käytävä läpi oma kiirastulensa. Kaverit, ystävät ja läheiset ovat turvana ja apuna, mutta se tärkein osa surutyöstä, tuosta tuskallisesta matkasta on kuitenkin käytävä yksin.

Itke itsesi tyhjäksi, naura ihanille muistoille, puhu surustasi ja huuda äänesi kuulemattomiin, sure sielusi täydeltä, käännä ylösalaisin se viimeinenkin sopukka itsestäsi, kunnes olet taas valmis jatkamaan elämää. Elämää, sitä ihan tavallista arkea.

Luota siihen, että vielä tulee aika, jolloin pieni perhonen saa hymyn huulillesi, jolloin siristelet silmiäsi auringonvalolle, jolloin voit katsoa rakkaasi kuvaa heti itkemättä. Se päivä voi olla jo huomenna.

Elämä ei kuitenkaan päästä meitä helpolla. Kukaan ei voi luvata ettetkö tulisi vielä itkemään ja suremaan. Tulet kulkemaan sitä samaa surujen täyttämää siltaa pitkin edestakaisin, toiset meistä useammin, toiset meistä harvemmin, kunnes suru muuttaa muotoaan. En uskonut sitä ensin omalla kohdallani, mutta niin on käynyt. Suru on yhä voimakkaana olemassa ja välillä se tahtoo lyödä alleen, musertaa, viedä kaiken ilman keuhkoistani. Silti jokin on muuttunut, vaikka en osaakaan sanoa mikä. Jotain surulle on tapahtunut, koska nyt sen kanssa voi elää.

Pernaan koulu, perheenjäsen

Olin ekaluokkalainen. Jännitti, ujostutti ja pelottikin.
Löysin heti itselleni kuitenkin ystävän. Ystävän, jonka kanssa vartuin.

Kun muistelen tuota ala-asteaikaa, lämpimät ajatukset kumpuavat pintaan.
Kouluun oli aina hyvä tulla.

Luokkien seinillä oli kuvia presidenteistä, ihmiskehosta, kasvien osista ja ties mistä.
Meillä oli mukava luokka ja tulimme hyvin toimeen keskenämme. Kouluruoka oli hyvää ja välitunneilla oli paljon tekemistä.

Maailma kuljetti meitä kaikkia oppilaita ketä minnekin. Pernaan koulu jäi kuitenkin jokaisen mieleen. Koulu loi turvalliset puitteet meidän kasvaa ja saada oppia elämää varten. Saimme jokainen vahvan eteläpohjalaisen elämänasenteen.

Kun sitten omien lastemme aika tuli aloittaa koulunsa, oli alusta asti selvää, ilman epäilyksen häivää, missä haluamme heidän aloittavan ekaluokkansa.

Pernaan koulu on ollut tuki ja turva niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina. Koulu on ollut turvasatama sotien aikana.

Se piti ajatukset joka päiväisessä elämässä, kun sodan kauhut tulivat koteihin suruviesteissä. Se valoi uutta toivoa, kun ajat olivat vaikeat, kun ei tiedetty mitä seuraavana päivänä syötäisiin. Se loi uskoa huomiseen, että lukeminen ja laskeminen ovat avain parempaan tulevaisuuteen. Se antoi lapsille mahdollisuuden olla vielä 6 vuotta lapsia, ennen isoon kouluun siirtymistä.

Nyt Pernaan koulu, rakas perheenjäsen, on tullut koulutiensä päätökseen.
Hyvät opettajat ja koko koulun henkilökunta, olette yhdessä kautta vuosikymmenten, opettaneet, ohjanneet ja antaneet kaikkenne koko kylän lasten eteen.Olette yhdessä koulun kanssa olleet lyömätön tiimi – koko kylän sielu.

Maailma jatkaa kulkuaan, mutta yhä tänäkin päivänä Pernaan koulu kantaa itsensä ylväästi. Se jää kauniine muistoineen sydämeemme ikuisesti.

Lämmin kiitos Pernaan koulu ja koko henkilökunta!

Lohduksi isänsä menettäneelle

Pieneen rukoukseen ristin käteni
pyydän, että enkeli tulisi luoksesi
ja sinua lohduttaisi kertoen:

Isäsi on aina lähelläsi.

Muistelet,
kuinka jo lapsena tunsit isäsi tuoman turvan.

Hän on aina kulkenut rinnallasi,
välillä lähellä välillä kauempana ollen,
mutta aina olet tuntenut teitä yhdistävän vahvan siteen

Mikään ei ole sen tärkeämpää, sen suurempaa
kuin auttaa voipunutta isää jaksamaan.

Ei ole rakkautta, toista samanlaista sen hellempää,
mitä tulitte yhdessä jakamaan.

Monesti ei tarvittu lauseita, sanoja
olitte vain toisianne lähellä.

Katselit isäsi rakkaita kasvoja
olitte hiljaa, piditte kiinni kädestä.

Kaikki isäsi kanssa viettämäsi hetket
yhteiset sanat, yhteiset retket
saivat kultareunaiset kehykset.

Iltaisin kun uneen nukahdat,
toivon, että tästä ajatuksesta
ammennat voimaa itsellesi:
– Isäsi on aina lähelläsi.

Kaksi erilaista itkua

Kadotin keväällä kaulakoruni.
Kosketin yhä uudestaan tyhjää kohtaa kaulallani.
Se oli 20-vuotis hääpäivälahja.
Se rakkain koru.

Kuinka monta kertaa soittelin, kyselin ja itkin.
Tiesin paikan, johon olin sen kadottanut,
mutten halunnut uskoa,
että joku olisi sen vienyt ja laittanut kaulalleen tai
antanut ehkä lahjaksi omalle rakkaalleen.

Mieheni lohdutti mua sanoen:
”Se oli vain koru, ethän itke enää”

* * *

Tuli jouluaatto.
Emme mieheni kanssa tapaa
ostaa lahjoja toisillemme,
mutta nyt kävi toisin.

Avattuani lahjan vapisevin sormin,
en saanut puhuttua, vaan itkin.
Sain lahjaksi juuri samanlaisen
Pihla-kaulakorun, jonka kadotin.

Miten itku ja kyyneleet voivat
olla niin erilaiset eri tilanteessa.
Kuinka nuo samat menetyksen kyyneleet,
toivat niin suuren ilon tullessaan.

Koru on kaulallani,
se kulkee mukanani kaikkialle.

Pyhäinpäivänä

Tämä runo on helmikuussa 2018 julkaisemastani Pieni Kyynel -surukirjasta:

Yhä vielä tänäänkin
epäusko kuolemastasi iski sieluuni.
Huulilleni päästin tavan takaa ”entä jos” kysymyksen.

Suru ja ikävä raastoivat syvältä,
en ole vieläkään tarpeeksi vahva niitä vastaan.

Illalla kävimme kirkkotilaisuudessa.
Omaisten rakkaus ja ikävä oli käsin kosketeltavissa.
Jokainen meistä oli rakkaansa menettänyt,
ja kotikirkosta lohtua hakemaan tullut.

Niin monia oli suru vuoden aikana koskettanut.
Jokainen odotti oman rakkaan nimeä.
Joku itki, toinen painoi päänsä, kolmas pyyhki silmiään.
Yhteinen suru toi kirkkoväen lähemmäksi toisiaan.

Kävimme haudalla, sytytimme kynttilät,
ja ihailimme niiden valoa.

Tyyni marraskuinen ilta hautausmaalla
sai miltei tuntemaan,
kuin mitään pahaa ei olisi tapahtunutkaan.
Silti tuo paikka kätkee suojiinsa oman rakkaan.

Vaikka vielä ei ole oma aikani, enkä pääse luoksesi,
käynti haudalla saa tuntemaan, että olen lähelläsi.

Hautausmaan hiljaisuus hoitaa ja rauhoittaa,
kaikessa lopullisuudessaan auttaa jaksamaan,
ja saa takaisin tulemaan yhä uudestaan ja uudestaan.

Sade

Tämä runo on helmikuussa 2018 julkaisemastani Pieni Kyynel -surukirjasta:

 

Tippa, ja pian tulee se toinenkin.

Havahdun sateen ropinaan
kesken surullisten ajatusten.

Sade tulee ilmoittamatta,
pisarat putoilevat pilvien lomasta.

Mistä on nuo pienet sadepisarat tehty,
maan päälle lähetetty.

Viattomat pisarat,
saavat nyt päälleen vihat,
koska vesi on jo täyttänyt monet pellot ja pihat.

Nuo samat vaatimattomat pisarat,
toisella puolella maailmaa
suuret kiitokset saavat,
kun kuivat pellot niistä kastuvat.

Taivaskin itkee yhä suruaan,
koska niin paljon mahtuu tuskaa maailmaan.

Silti emme tahdo kiireiltämme aina huomata,
miten paljon elämä tuo mukanaan myös kauneutta.

Voimaruno rakkaalle ystävälleni

Ihmettelet,
miten aamu voi vaihtua yöksi,
vaikka mikään ei ole enää kuin ennen.

Odotat,
että tuska loppuisi,
että sydämesi kevenisi,
että voisit riisua suruviitan hartioiltasi.

Miten merkityksettömiltä tuntuvat
läheistesi hyvää tarkoittavat sanat.

Sanat jotka eivät kuitenkaan auta,
eivätkä mene tajuntaasi.

He puhuvat kuin vierasta kieltä.
Kieltä, joka on tuttu,
mutta jota et voi ymmärtää.

Et voi käsittää,
miten muut voivat hymyillä,
olla iloisia ja jatkaa elämäänsä,
vaikka sinun maailmasi
on sortunut pirstaleiksi.

Itket ja suret itsesi ihan tyhjäksi,
kunnes alat tuntea muutakin kuin surua.

Ei ennemmin eikä myöhemmin,
vaan juuri silloin kun olet valmis
keräät kaiken sen voiman ja rohkeuden
syvältä sielustasi, jossa sitä on yhä jäljellä
ja jatkat elämää askel askeleelta
hitaasti eteenpäin.