Sade

Tämä runo on helmikuussa 2018 julkaisemastani Pieni Kyynel -surukirjasta:

 

Tippa, ja pian tulee se toinenkin.

Havahdun sateen ropinaan
kesken surullisten ajatusten.

Sade tulee ilmoittamatta,
pisarat putoilevat pilvien lomasta.

Mistä on nuo pienet sadepisarat tehty,
maan päälle lähetetty.

Viattomat pisarat,
saavat nyt päälleen vihat,
koska vesi on jo täyttänyt monet pellot ja pihat.

Nuo samat vaatimattomat pisarat,
toisella puolella maailmaa
suuret kiitokset saavat,
kun kuivat pellot niistä kastuvat.

Taivaskin itkee yhä suruaan,
koska niin paljon mahtuu tuskaa maailmaan.

Silti emme tahdo kiireiltämme aina huomata,
miten paljon elämä tuo mukanaan myös kauneutta.

Mainokset

Voimaruno rakkaalle ystävälleni

Ihmettelet,
miten aamu voi vaihtua yöksi,
vaikka mikään ei ole enää kuin ennen.

Odotat,
että tuska loppuisi,
että sydämesi kevenisi,
että voisit riisua suruviitan hartioiltasi.

Miten merkityksettömiltä tuntuvat
läheistesi hyvää tarkoittavat sanat.

Sanat jotka eivät kuitenkaan auta,
eivätkä mene tajuntaasi.

He puhuvat kuin vierasta kieltä.
Kieltä, joka on tuttu,
mutta jota et voi ymmärtää.

Et voi käsittää,
miten muut voivat hymyillä,
olla iloisia ja jatkaa elämäänsä,
vaikka sinun maailmasi
on sortunut pirstaleiksi.

Itket ja suret itsesi ihan tyhjäksi,
kunnes alat tuntea muutakin kuin surua.

Ei ennemmin eikä myöhemmin,
vaan juuri silloin kun olet valmis
keräät kaiken sen voiman ja rohkeuden
syvältä sielustasi, jossa sitä on yhä jäljellä
ja jatkat elämää askel askeleelta
hitaasti eteenpäin.

Sinun valokuvakansiosi

Ties kuinka monennen kerran
avaan tietokoneeltani
kansion nimeltään ”Kansio”.

Tuo nimi on neutraali,
joten se ei satuta, se ei koske.
Itseäni suojellakseni
kansion nimi on vain ”Kansio”
yksi monien muiden joukossa.

Näin siis vain huijaan itseäni,
jotta olisi helpompi
kestää raastava totuus.

Sinä et ole enää täällä, pikkuveljeni.

Olen kerännyt talteen yhteisiä
lapsuuden ja nuoruuden kuviamme.

Haluaisin niin sukeltaa ja jäädä
menneisyyden kuvien sekaan loppuiäkseni.
Aikaan ilman kyyneleitä ja surua.
Aikaan jolloin olimme vielä koko perhe yhdessä.

En tiedä, koska ikävä lakkaa ja kyyneleet kuivuvat.
En tiedä, koska pystyn katsomaan kuvia hymyillen.
Vielä ei ole sen aika.

Silti yhtä vahvasti, kun uskon,
että hyvä voittaa aina pahan,
että tämän päivän jälkeen tulee parempi huominen,
että tapaamme vielä toisemme,
tulee vielä aika, jolloin suru on kevyempi kantaa.

Ämpin silta on rakas paikka

Meillä jokaisella on oma paikka,
joka puhuttelee.

Ei tunnu olevan sanoja kuvailemaan,
mikä tunne mut sillalla valtaa.

Tunnen,
että olen vain lähempänä pikkuveljeäni.

Jaoimme yhdessä vahvan tunteen:
rakkauden lakeusmaisemaan.
Lakeudella saa olla oma itsensä,
suruineen ja kipuineen,
lakeus ei tuomitse, ei arvostele.

Auringonlaskun aikaan
seisoessani luonnon ihmeen edessä,
imen itseeni tätä kaunista näkymää,
sieluni on rauhassa, sieluni on kotona.

Ämpin silta on nähnyt,
kun olen ollut heikko, voimaton,
ahdistunut ja ikävissäni.

Se nostaa mut joka kerran jaloilleni.
Se pitää sylissään ja lohduttaa.

Mikä riittää

Jos oikein kovasti rakastaa, riittääkö se?
Jos oikein kovasti rukoilee, riittääkö se?
Jos oikein kovasti toivoo, onko se tarpeeksi?

Näitä kysymyksiä hoen itselleni,
mutten saa vastausta.

Pala kurkussani kasvaa ja kasvaa.
Silmät punottavat,
kyyneleet tulivat kuin varkain.

En tiedä miten päin olisin tai mitä tekisin.
Ympärillä aivan käsittämätön tyhjyys,
hiljaisuus, joka puristaa mut kasaan.

Haluaisin vain kääriytyä pehmeään peittoon,
laittaa silmät kiinni ja nukahtaa.
Haluaisin unohtaa kaikki surut ja murheet.

Kukaan meistä ei tiedä, mikä on tarpeeksi
tai mikä on riittävä määrä missäkin asiassa.

On vain jatkettava elämää
rakastaen, rukoillen ja toivoen
koko sydämellään.

Se riittää, se on tarpeeksi.

Yhä edelleen

Kuolemasi tuntuu edelleen epäreilulta,
vaikka tiedän, että meillä on kaikilla oma aikamme.

Sieluni on yhä osittain rikki.

Huomaan välillä tarrautuvani ”entä jos” -ajatuksiin
ahdistavan ja pimeän, yksinäisen hetken tuottamiin
olemattomiin oljenkorsiin.

Aika kulkee kuitenkin eteenpäin.

Miten kolme vuotta voi olla samalla niin lyhyt ja pitkä aika?
Se on lyhyt aika läheisensä menettäneelle,
mutta pitkä aika tulevaisuuttaan suunnittelevalle.

Tiedän, että haluat, että me läheisesi
jatkamme elämäämme,
elämme täydesti,
uskallamme kokeilla siipiämme,
pidämme huolta toinen toisistamme.

Haluaisin silti kuulla äänesi,
nähdä kasvosi ja halata hellästi.
Enkä koskaan, koskaan päästäisi irti.

Rakas pikkuveli, olet yhä edelleen niin rakas.

Liisan muistolle 9.1.2019

Nuo paljon työtä tehneet kädet,
jotka ovat väsymättä hellineet,
hoivanneet ja elämää rakentaneet,
lepäävät nyt kauniisti rinnan päällä
kiitoksena täydesti eletystä elämästä.

Nuo kirkkaat, valoisat silmät,
jotka olivat täynnä elämää ja hellyyttä
ovat hetkeksi kiinni painuneet.

Tuo lämmin, rakastava sydän
on jättänyt jälkeensä surevan,
mutta ison ja rakastavan läheisten joukon.

******

Olit kiitollinen jokaisesta hetkestä,
jokaisesta harmaastakin päivästä.
Luotit Taivaan Isän
johdatukseen ja varjelukseen.

Ohjasit rakkaitasi suurella sydämellä,
jokaisella oli paikka lähelläsi.
Luonasi oli hyvä olla,
loit rakkauden piirin ympärillesi.

******

Suru on nyt täyttänyt sydämemme
mutta saamme lohtua ajatuksesta,
että olet Taivaan Isän huomassa
ja tapaamme toisemme taivaan kodissa.

Surun seinät

 

Surun seinät putoavat alas kuin raskas esirippu.
Ne ympäröivät taas sisimpäni turtaan olotilaan.
Ne eivät ymmärrä lähteä.

Surun seinät estävät tunteet.
Olen kuin kuoriutumista odottava
hauras ja pieni perhonen
suojassa, turvassa – elämältä.

Olen altis toisten sanoille, kysymyksille
en kestä edes kenenkään katsetta,
saati että minulle puhutaan.

Surun seinät suojaavat
silloin kun olen haavoittuvaisin,
kun toivon olevani joku muu,
kun toivon eilisen palaavan,
kun vain elän turtana tämän päivän läpi.

Surun seinät jättävät minut hellästi,
silloin kun en tarvitse enää ympäröivää muuria,
silloin kun löydän avaimet jatkaa elämää,
kun olen taas vahvempi, valmis tuntemaan,
tuntemaan muutakin kuin tuskaa.

Hautausmaalla jouluaattona

Valkoisten lumikiteiden peittämä maa
kutsuu tulijoita hiljentymään.
Lumi on laskeutunut pehmeästi puiden ja
hautakivien peitoksi. Se pitää hellästi
suojissaan omat rakkaamme.

Hautausmaa koskettaa jokaista eri tavoin.
Miten paljon unelmia, elämää ja rakkautta
tämä paikka kätkeekään sisälleen.

Toinen on menettänyt rakkaansa
jo aikoja sitten, toinen vasta äskettäin.
Kuka käy mielessään läpi muistoja,
kuka viime kohtaamista.
Side menetettyyn rakkaaseen
on kaikilla erilainen.
Suru tuntuu kuitenkin jokaisella
ihan samassa paikassa, sydämessä.

Vaitonaiset kulkijat, perheenjäsenet
kunnioittavat hautoja ja kulkevat hiljaa
toinen toisensa jalanjäljissä.
Kuin sanattomasta sopimuksesta
nyökkäämme toistemme ohi kulkiessamme.

Sytytämme kynttilät omille rakkaallemme.
Tässä viileässä, talvisessa aattoillassa,
kynttilöiden valo valaisee surevien läheisten kasvot.
Tuo valo tuo mukanaan lämpimän olon,
lohduttaa omalla ihmeellisellä tavallaan.

Olemme jokainen omissa ajatuksissamme,
mutta täällä hautausmaalla, tässä hetkessä
jaamme surun.

Tässä yhteisessä surussa on
hiljaista voimaa, toivoa ja rakkautta,
joka auttaa meidät huomiseen.

Ikävä, koska päästät musta irti?

Tulee vieläkin päiviä, että ajatus ei kulje kirkkaana,
ettei aina heti muista, ettet ole enää täällä.
Ei oikeasti, mutta en vaan halua muistaa.

Ikävä istahtaa vierelleni kuin varkain,
asettuu taloksi, kuin olisi tullut jäädäkseen.
En pääse sitä ahdistavaa tunnetta millään pakoon,
vaikka yrittäisin ajatella mitä.

Kyyneleet polttavat, tunnen itseni niin voimattomaksi,
en näe kyyneliltäni enää eteeni, eikä kukaan kuule,
kukaan muu ei voi auttaa, suru on itse surtava pois.

Ikävä pitää mua otteessaan,
putoan yhä syvemmälle ja syvemmälle.

Ikävä pysäyttää kaiken, eikä jätä jälkeensä mitään,
EI mitään muuta kuin äärettömän hiljaisuuden.

Haluaisin vain niin kovasti tietää, mitä oikeasti tarkoittaa,
kun suru muuttaa muotoaan tai löysää otettaan.

Onko se sitä, että pystyy hengittämään ja puhumaan sinusta, ilman itkua?
Onko se sitä, että katse ei enää ihan joka päivä hakeudu kuvaasi vai
onko se sitä, että ei tunne enää syyllisyyttä siitä, että tuntee itsensä välillä onnelliseksi, joka päiväisessä elämässä, ihan jostain pienestä asiasta.

Niin sen täytyy olla, vaikka en näe sinua, kuljet aina mukanani sydämessäni.