Mihin katosit uneni

Huomenta rakkaat ystäväni,
tämä runo kertoo ajanjaksosta,
jolloin uni ei vain tullut.

Kuva puolestaan kuvaa sitä
millaiseen maisemaan haluaisin herätä
joka ikinen aamu.

Aurinkoista viikonloppua!

* * * * * *

Mihin katosit uneni

Lyijynraskaat luomet,
kärsimätön olemus,
pitkät huokaukset.

Ajatukset harhailevat,
laukkaavat sokeasti
ilman päämäärää
tietämättä miten rauhoittua.
Odotan unta edelleen.

Pelko pitkästä valvomisesta
ahdistaa, tekee olon tukalaksi.

Olen kuin häkkilintu
odottamassa olematonta
toivomassa ihmettä.

Koko keho odottaa,
vaiti ja hievahtamatta.

Jossain vaiheessa
pääsen unien maailmaan
odotetuksi, pieneksi toviksi,
mutta vain käymään.

Miten kellonviisari
onkaan hidas unta odottaessa?
Miten tuo sama viisari voi kiitää,
kun juuri pääsen uneen.

Ehkä ensi kerralla
on minun vuoroni asettua taloksi
unien ihanaan maailmaan.

Mainokset

Oman kehon vanki

Parkinsonin tauti on kumma ”kaveri”. Olen tullut siihen tulokseen, että tauti on erittäin ”mustasukkainen”. Jos kuvittelet välillä pystyväsi tekemään, touhuamaan entiseen malliin, se näyttää sulle kyllä paikkasi. Itsestäni tiedän viimeistään nyt, että liiallisen touhuamisen rangaistuksena mua valvottavat kovat kivut. Jos pidän huolta jaksamiseni rajoista, kivut ovat hallittavissa. On siis hyviä ja huonoja yön hetkiä… alla eräs niistä…

Levottomat jalat, selkä, lonkat
tahdostani riippumatta vapisevat
eivät tottele, eivät lopeta.

Väreilevä, aaltoileva kipu
miten pieni sana tuo kipu on
vain neljä pientä kirjainta
hallitsevat koko kehoani
sanelevat yön pitkät sekunnit.

Haluaisin vaan nukkua.
Luomia polttaa, ne ovat raskaat
haluaisin unimaailmaan,
joka veisi kivun mennessään.

Olen vain yksi monista sairastuneista
en valvo yksin, en sairasta yksin
mutta juuri nyt tässä hetkessä
olen kehoni armoilla – yksin.

Meillä ihan jokaisella on
omat surumme, omat kipukohtamme.
Parkinson on mun oma.

Aamuyön sarastaessa
helpotus tulvahtaa sieluun saakka.
Yön tunnit ovat enää vain paha muisto.

Kivun armoilla

Herään kesken syvän unen.
Kipu!! Selkä, jalat ja lonkat tulessa.

Kipu täyttää kaikki aistit.
Se sanelee miltä tuntuu,
se tyhjää ajatukseni,
se vie mua, ihan miten tahtoo.

Aamuyön minuutit ovat hitaita ja pitkiä.
Katson, josko viisari olisi jo siirtynyt.
Valvon, koska uni lähti menoilleen.
Itken, koska olen niin voimaton.

Miten taistella tässä sodassa ilman aseita?
Miten taistella, kun puolellani on vain Burana?
Miten taistella, kun voittaja on jo selvillä?

Venyttelen, ojentelen ja tuuditan itseäni
puolelta toiselle, uudestaan ja uudestaan.

Painaudun yhä syvemmälle patjaan.
Buranan apu on vain kosmeettinen.
Oikeasti lasken minuutteja,
– vielä tunti aamu kuuden levodopaan.

Kello 5.50, en kohta enää pysty odottamaan.
Kello 5.55, Levodopa, lääke yhä yöpöydällä.
Kello 6.00, saan taas apua tuskaani ja nousen ylös.

Olen kiitollinen uudesta aamusta.

Uneton yö

Unettomuus ahdistaa, suututtaa ja alistaa.
Se saa mut niin sanomattoman sokean raivon partaalle, etten enää tunnista itseäni.

Haluaisin vain LYÖDÄ, POTKIA, SATUTTAA, HUUTAA ja HUUTAA väsymykseni keskellä, jos vaan jaksaisin.

Patja ok, lukuisat tyynyt ok, peitto ok
En käsitä, mihin uni katoaa ja piiloutuu, mutta tämä kuurupiilo ei kiinnosta.

Silmät, aistit, koko olemus valmiina, tulisitko nyt?

Ypöyksin yöllä

Sitä on olla valveilla, istua apaattisena soffalla
yksin mieliala alhaalla, melkein taju kankaalla
silti tuskaisen valveilla, uni täysin hukkateillä.

Seuranani nuo ainoat kyyneleet uskolliset,
ne seuraavat mua ääneti, jakavat kanssani yön pimeyden,
valuvat kysymättä poskilleni, tahtovat mukaan suruuni.

Tuskaisena unetta makaan, jahtaan turhaan helpotusta,
vaieti seuraan kellontikitystä, jaan yksin pitkät niin pitkät yön hetket.
Kaataisin vaikka taivaat ja maan, jos unesta vain kiinni saisin.

Minuutti minuutilta, tunti tunnilta, huokaus huokaukselta
koko elämä tuntuu vieraalta, kuin jonkun toisen elämältä.

Ahdistus sattuu syvältä, kunpa säästyisin ololta tältä,
aamulla olo tuntuu tyhjältä.

Taas yksi uneton yö

Kello ei ole edes vielä neljää,
kun olen taas valveilla ja tuijotan kohti pimeää.

Kaksi väsynyttä silmää, pää täynnä tyhjää
en kestä kauaa tällaista elämää.

Seinäkellon lyönti oli ennen rauhoittava ja kotoinen
nyt pahaa enteinen, pitkällinen, tuskallinen.

Tuntuu, ettei mikään ei ole enää niin kuin ennen.
Koko luomakunta nukkuu, mutta itse en saa unta.

Olen laskenut lammaskatraita, odottanut unta olematonta,
toivonut lapsuudenaikaista nukkumattia tai vaikka hattivattia.

Silmäni väsyneet sulkemaan, unen suloisen antamaan
– mutta taas tänä yönä ihan turhaan.

Nuokkuminen, ärsyyntyminen, itkeminen,
nukahteleminen, unohteleminen, lihominen,
ahdistusta entisestään lisäävät näistä jokainen.

Olen koittanut kaikkeni, turvatakseni pehmoiset yöuneni
klassinen musiikki, lukeminen, lenkkeily,
kuuma maito, venyttely, kaikki on jo tehty,
mutta yhä valvovat silmäni, hereillä ovat pienet ajatukseni.

Kuinka yksin sitä ihminen onkaan,
kun kellon viisarit jumittavat paikoillaan, eivätkä suostu lainkaan liikkumaan.

Tällaisina yön tuskaisina, pimeinä hetkinä, toivon sydämestäni,
että pääsisin entiseen elämääni palaamaan.