Tämä kirjoitus on omistettu ystävieni pojalle

Olet erityinen ihminen ja
vanhempiesi silmäterä.

Et ole vailla suuria eleitä,
sinulle riittää pieni katse ja hellä kosketus.

Et tee itsestäsi numeroa,
et ole vailla ylenpalttista huomiota.

Et vaadi mitään,
vaan olet tyytyväinen ja kiitollinen kaikesta
mitä elämä tuo eteesi.

Olet tyytyväinen asuessasi hoitokodissa
yhdessä ystäviesi kanssa.

Taivaan Isän lapsena sinulla on kallisarvoinen tehtävä.
Opetat meille mikä elämässä on tärkeää.

Se on sitä,  että olemme toinen toisemme lähellä.
Se on sitä, että tärkeintä elämässä on rakkaus.

Mainokset

On heinäkuinen kesäilta

Kostea, vieno tuuli käy yli lakeuden.
Tunnen sen sipaisun poskellani.

Tuuli on täynnä kesän tuoksuja ja makuja,
jotka tulvivat luokseni.

Jokainen niistä jättää ihanan jäljen.
Talletan ne yksitellen sieluuni.

Hellästi, ihan hiljaa, tuuli etenee
koskettaen jokaista kaunista luonnonkukkaa sekä
täyteläistä, tuleentuvaa viljankortta
toivottaen hyvää yötä.

Samaan aikaan myös usva nousee ja
kuin lintuemo se kietoo koko lakeuden
siipiensä suojaan.

Kukaan eikä mikään jää huomiotta.

Aurinko, kolmas osa tätä luonnon
kaunista ja ihmeellistä näkymää,
on myös laskemassa mailleen.

Lakeuden vetovoima kasvaa ja vahvistuu.
Lakeus ei ota mitään vaan antaa kaiken.
Lakeus on lämmin ja kutsuva.
Lakeus on sydämessäni – aina.

Ämpin silta on rakas paikka

Meillä jokaisella on oma paikka,
joka puhuttelee.

Ei tunnu olevan sanoja kuvailemaan,
mikä tunne mut sillalla valtaa.

Tunnen,
että olen vain lähempänä pikkuveljeäni.

Jaoimme yhdessä vahvan tunteen:
rakkauden lakeusmaisemaan.
Lakeudella saa olla oma itsensä,
suruineen ja kipuineen,
lakeus ei tuomitse, ei arvostele.

Auringonlaskun aikaan
seisoessani luonnon ihmeen edessä,
imen itseeni tätä kaunista näkymää,
sieluni on rauhassa, sieluni on kotona.

Ämpin silta on nähnyt,
kun olen ollut heikko, voimaton,
ahdistunut ja ikävissäni.

Se nostaa mut joka kerran jaloilleni.
Se pitää sylissään ja lohduttaa.

Lakeus voimapuuni

Päivät soljuvat hitaasti eteenpäin.
Tunnen polkevani paikoillani,
tunnen etten saa otetta oikein mistään.

Lähden kulkemaan kohti lakeutta,
jonka kauneus ei koskaan petä,
joka ei koskaan jätä mua kylmäksi.

Katselen edessäni avautuvaa
kaunista maisemaa, tuota ikuista, ihanaa,
alati muuttuvaa voimapuutani.

Silmin kantamattomiin jatkuvia peltosarkoja sekä
sisulla yhä pystyssä pysyviä harmaita, vanhoja latoja.

Hengitän hiljaa,
jotta saisin mukaani jokaisen arvokkaan hetken.

Seison paikoillani,
jalkani ovat kuin liimautuneet niille sijoilleen.
Tunnen kuinka sydämeni lyö taas voimakkaammin.

Rakas voimapuuni ottaa mua kädestä kiinni,
halaa avosylin, jättää sieluuni lämpimän olon.

Tunnen itseni pieneksi,
niin pieneksi, mutta etuoikeutetuksi,
että saan elää täällä elämääni.

Lakeus lohduttaa ja antaa uutta voimaa.
Lakeus on ollut ja tulee aina olemaan.