Tervetuloa Helmiä lakeudelta runoblogiini.
Olen Etelä-Pohjanmaalla asuva 50+ nainen. Perheeseeni kuuluu mun miäs Pauli sekä kaksi lasta, jotka ovat jo aikuisia ja muuttaneet omilleen. Uusin tulokas on villikko saksanpaimenkoiramme Rocky.
Olen kasvanut 6-lapsisen perheen vanhimpana ja ainoana tyttönä. Olen aina ajatellut, että oli etuoikeus syntyä maaseudulla ja perheeseen, jossa oli paljon lapsia. Välit veljiin ovat yhä läheiset. Olen elänyt lähes koko elämäni ajan lakeuden äärellä, muutamaa Vantaan vuotta lukuun ottamatta. Vantaalla asuessamme, kävimme lähes joka viikonloppu Pohjanmaalla, koska oli ikävä lakeuksille. Lakeus on jotain mitä ei voi selittää, se on sydämessä ja se pitää itse kokea.
Elokuussa vuonna 2012 siihenastinen maailmani pysähtyi Parkinsonin tauti diagnoosiin. Tieto veti ensin maton jalkojen alta, mutta onneksi perheeni sekä läheiseni kantoivat mut pahimman yli. Jouduin jäämään sairaseläkkeelle alle 50-vuotiaana, mutta Parkinsonin tauti ei ole lannistanut minua. Olen saanut elämääni uutta sisältöä toimimalla vertaistukihenkilönä Parkinson diagnoosin saaneille. On hieno tunne, kun voi auttaa jotakuta toista sairastunutta. Niinhän sitä sanotaan, että kun joku ovi sulkeutuu, niin toinen avautuu.
Olin kirjoitellut tekstejä v. 2002 alkaen, mutta diagnoosin jälkeen niitä tuli kirjoiteltua eri tuntemuksista lisää. Aamuyön tunteita, kun nukkumatti jättää mut oman onneni nojaan, avaan kännykän, selaan ottamiani valokuvia ja aina sieltä löytyy joku kuva, joka puhuttelee ja alan kirjoittaa siihen tekstiä. Tapahtuma etenee joskus myös niin, että ensin tulee teksti ja sitten etsin siihen sopivan kuvituksen.
Menetin pikkuveljeni v. 2016 ja siitä alkoi surutyö, jota purin kirjoittamalla tuskaa kättäni pitkin maailmalle. Noista kirjoituksista syntyi surukirja ”Pieni Kyynel”, joka julkaistiin helmikuussa 2018. Olin ihmeissäni, kun kirjan julkistamisen jälkeen huomasin, että tekstejä syntyi yhä ja nyt myös ilosta. Ystäväni ja tuttavani pyysivät saada lukea uusia tekstejäni ja siksi avasin tänä kesänä Instagram-tilin.
Aikaa kului, kunnes lukijat halusivat helpomman tavan päästä lukemaan kirjoituksiani, ilman tilin avaamista Instagramiin tai Facebookiin. Mietin asiaa pitkään ja tulin siihen tulokseen, että ehkä salama ei lyö kahta kertaa samaan paikkaan toisen kirjan muodossa ja niin sitten syntyi ajatus runoblogin avaamisesta ja tässä sitä ollaan.
Julkaisen teille siis kirjoituksiani ilosta ja surusta, tavallisesta elämästä sekä valokuvia lakeudesta ja luonnosta.
Runot ja kuvat ovat avain toiseen maailmaani, jossa ei ole kipuja.
Olet lämpimästi tervetullut mukaan matkalleni.
Ystävällisin terveisin
Satu
Helmiä lakeudelta 